Missä vaiheessa tajuaa, että läheinen on oikeasti kuollut?

kummitäti, isä, ukki parissa vuodessa. Tädin kuoleman tajusin helposti, koska kyseessä oli vanha ihminen, joka oli pitkään vakavasti sairastanut.



Mutta isä iski rajusti, koska se oli täysi yllätys ja shokki.



Mulla meni kolmisen kuukautta, ennenkuin tajusin, että isä ei todellakaan enää tule takaisin, eikä ole missään reissun päällä. Siltikin yhä tuntuu, kuin hän olisi täällä, kuin hiljaa murahtelisi nurkissa ja sanoisi: Älä sitten tyttö lyö sillä vasaralla sormeesi". Isääni kipuilen vieläkin.



Ukin kuolema oli helpompi, koska viikkoa ennen hänen kuolemaansa näin unen, jossa isä käski katsoa jotain pyöriä. Näen joskus enteitä. En ymmärtänyt tätä, ja soitin äitille, että onko sun auto ok? Oli kuulemma.



Ukki, isäni appi, lähti pyörällä lenkille ja kaatui, ilman kypärää. Sain olla vieressä, kun hän kuoli. Se oli helpompi hyväksyä, koska ukin toive oli ollut lähteä saappaat jalassa. Jollain lailla ajattelen, että koska ukki ja isäni olivat läheisiä kuin isä ja poika, niin he ovat nyt yhdessä.



Ukin pyörästä löytyi myöhemmin vikaa. Etutangon kiristys oli pettänyt. Ilmeisesti se oli kesken ajon karannut käsistä.



Tarkistakaas lastenne pyörät, että kiristimet ja mutterit on kunnolla kiinni.

kai sen asian tajuaa, mutta yli pääseminen voikin olla sitten jo toinen juttu... minulta kuoli täysin odottamatta pikkuveli lähes vuosi sitten ja kyllä surutyö ainakin minulla kestää vielä pitkään... ehkä lopun elämää? Asian kanssa varmaan oppii hiljalleen elämään, koska on pakko, mutta mielessä veljeni tulee olemaan varmaan päivittäin lopun elämäni ajan. Enää en ehkä ihan joka päivä itke, mutta vieläkin tulee tosi kovia ja rankkoja päiviä, jolloin tuntuu, että ei jaksaisi edes hengittää, kun suru kuristaa niin kovin.

Alkuperäiseen kysymykseen vastausta ei varmaan ole olemassakaan... kyllä kai sitä jollain tasolla tajuaa kuoleman lopullisuuden melko pian, mutta silti jää sellainen epäuskoinen olo... joissain tilanteissa sitä saattaa vaikka odottaa puhelinsoittoa tai tekstiviestiä tai miettiä, että koskahan taas nähdään... kunnes palaa todellisuuteen ja hoksaa, että eihän niin enää tapahdukaan. Asian saattaa kyllä tajuta, mutta hyväksymään minä en ainakaan pysty ikinä... sitä, että niin nuoren ja täysin terveen ihmisen piti lähteä aivan liian aikaisin...

Ja ajettiin kotiin niin tyhjä istuin sinne autoon jäi eikä siinä ollut sitten muuta. Vaan tyhjä istuin, kun pääsi kotiin oli kaikki niillä paikoilla nissä ne oli kun lapsi oli ne jättänyt; hammasharja ja tahna, lehti, askartelut, pihalelut.

Sairaalaan ajaessa oli toiveita että lapsi jäisi eloon mutta toisin kävi, silloin kaikki tavara sai ison merkityksen. Lapsi kuoli ja elämä oli ihan konkreettisesti niin raakaa kuin se vaan voi olla.

Kyllä silloin molemmat vanhemmista ajateltiin että tyhjä istuin siinä autossa on eikä lapsi siihen koskaan mene. Muistan miten se istuimesta kaikki alkoi kun lähdettiin sairaalanpihasta.



En ole kieltänyt kuolemaa mutta minua loukkaa että joku ulkopuolinen sanoo että lapseni oli aika kuolla. Ihanko totta kaikki vaan kuolee ajallaan? Minä uskon että ihmisen omaan ja toisen virheeseen voi joku joskus kuolla; niin kamalaa kuin se on ymmärtää. Jos joku tekee rakennuksella virheen niin joku voi kuolla, jos joku tekee hoitovirheen niin seuraus voi olla kuolema, jos joku tekee liikenteessä virheen niin siihen voi kuolla.

Minusta se konkretisoi asian parhaiten. Hyvästely, muistelu, pysähtyminen. Sen jälkeen tietää, että ei koskaan enää.

2 päivää ennenkuin kuoli. Syöpä vei. Kun lähdin sairaalasta tiesin ettei elä enää kuin muutaman päivän. Ja kun sitten sain pari päivää myöhemmin sen soiton että isäsi nukkui juuri pois, oli se uutinen jota olin jo osannut odottaa. Eli ap uskoisin että riippuu paljon läheisesi kuolintavasta. Jos on nuori ja kuolee esim. onnettomuudessa yllättäen, on se varmasti paljon paljon vaikeampaa kuin minun isäni kohdalla, jolla ei toivoa enää ollut :( Asiaan oli jo jollain tasolla alkanut sopeutumaan ja kun uutinen poislähdöstä tuli se ei tullut yllätyksenä..Paljon voimia sinulle ap!!

voimia sinulle. Kamalaa, että joku on voinut sanoa sinulle, että lapsesi oli aika kuolla! Ei tietenkään ollut, hirveä ajatuskin...

Minulla shokkireaktio kesti useita päiviä.Olin käynyt sairaalassa katsomassa siskoani,eikä hän enää ollut silloin elossa. Vasta hautajaisissa minulle konkretisoitui,että siskoni on todella kuollut.



Toisaalta taas kaikki on yksillöllistä. Toivon sinulle jaksmiast raskaan asian kanssa.

Ja ajettiin kotiin niin tyhjä istuin sinne autoon jäi eikä siinä ollut sitten muuta. Vaan tyhjä istuin, kun pääsi kotiin oli kaikki niillä paikoilla nissä ne oli kun lapsi oli ne jättänyt; hammasharja ja tahna, lehti, askartelut, pihalelut. Sairaalaan ajaessa oli toiveita että lapsi jäisi eloon mutta toisin kävi, silloin kaikki tavara sai ison merkityksen. Lapsi kuoli ja elämä oli ihan konkreettisesti niin raakaa kuin se vaan voi olla. Kyllä silloin molemmat vanhemmista ajateltiin että tyhjä istuin siinä autossa on eikä lapsi siihen koskaan mene. Muistan miten se istuimesta kaikki alkoi kun lähdettiin sairaalanpihasta. En ole kieltänyt kuolemaa mutta minua loukkaa että joku ulkopuolinen sanoo että lapseni oli aika kuolla. Ihanko totta kaikki vaan kuolee ajallaan? Minä uskon että ihmisen omaan ja toisen virheeseen voi joku joskus kuolla; niin kamalaa kuin se on ymmärtää. Jos joku tekee rakennuksella virheen niin joku voi kuolla, jos joku tekee hoitovirheen niin seuraus voi olla kuolema, jos joku tekee liikenteessä virheen niin siihen voi kuolla.

Minun ystäväni sanoi lohdutukseksi parivuotiaan lapsenlapseni kuoltua äkillisesti , että "ajattele, nyt teidän ei tarvitse enää koskaan pelätä, että hän kuolee, kun hän on jo kuollut!"

En osannut löytää tuosta lohtua, koska en ollut ennenkään ymmärtänyt pelätä kenenkään kuolemaa etukäteen, etenkään pienen, viattoman lapsen.

nyt se alkaa tavoittaa. Muistan asioita kaukaa yhteisestä menneisyydestä ja sieltä täältä niin, että ne itkettävät. En ole itkenyt sellaista kipua vielä aiemmin, alkuaikojen itkut olivat erilaisia. Isän kuolemasta on nyt 4kk ja ex-miehen 3kk.

Ja ajettiin kotiin niin tyhjä istuin sinne autoon jäi eikä siinä ollut sitten muuta. Vaan tyhjä istuin, kun pääsi kotiin oli kaikki niillä paikoilla nissä ne oli kun lapsi oli ne jättänyt; hammasharja ja tahna, lehti, askartelut, pihalelut. Sairaalaan ajaessa oli toiveita että lapsi jäisi eloon mutta toisin kävi, silloin kaikki tavara sai ison merkityksen. Lapsi kuoli ja elämä oli ihan konkreettisesti niin raakaa kuin se vaan voi olla. Kyllä silloin molemmat vanhemmista ajateltiin että tyhjä istuin siinä autossa on eikä lapsi siihen koskaan mene. Muistan miten se istuimesta kaikki alkoi kun lähdettiin sairaalanpihasta. En ole kieltänyt kuolemaa mutta minua loukkaa että joku ulkopuolinen sanoo että lapseni oli aika kuolla. Ihanko totta kaikki vaan kuolee ajallaan? Minä uskon että ihmisen omaan ja toisen virheeseen voi joku joskus kuolla; niin kamalaa kuin se on ymmärtää. Jos joku tekee rakennuksella virheen niin joku voi kuolla, jos joku tekee hoitovirheen niin seuraus voi olla kuolema, jos joku tekee liikenteessä virheen niin siihen voi kuolla.

Minun ystäväni sanoi lohdutukseksi parivuotiaan lapsenlapseni kuoltua äkillisesti , että "ajattele, nyt teidän ei tarvitse enää koskaan pelätä, että hän kuolee, kun hän on jo kuollut!" En osannut löytää tuosta lohtua, koska en ollut ennenkään ymmärtänyt pelätä kenenkään kuolemaa etukäteen, etenkään pienen, viattoman lapsen.

Ai niin, ap:lle vastaan, että kuoleman tajuaminen riippuu niin paljon suhteesta vainajaan. Lapsenlapseni kuolemaa en tule varmaan koskaan ymmärtämään. Ajanlasku alkoi uudestaan päivästä, jolloin hän kuoli.

Äitini kuoli 10 v sitten, ja jonkun ison asian edessä (esimerkkinä tuo lapsenlapsen kuolema) tulee ensimmäisenä mieleen, että soitan äidille, kunnes samantien tajuan, että se ei ole mahdollista.

se surutyö on juuri sitä, että tulee vastaan niitä asioita joissa ennen oli tekemisissä edesmenneen kanssa. Sitten niissä tutuissa tilanteissa joutuu jokaisessa käymään läpi sen menetyksen.

Jotenkin tajuan, että hän on kuollut. Toisaalta taas en tiedä tajuanko oikeasti. Jollain tasolla ajattelen, että kunhan arki alkaa/kunhan herään/kunhan jotain niin taas nään hänet taas.



Tämä on ensimmäinen kerta, kun näin läheltä lähtee joku. En tiedä, mitä on tulossa, nyt on vaan tyhjä olo.

Jotenkin tajuan, että hän on kuollut. Toisaalta taas en tiedä tajuanko oikeasti. Jollain tasolla ajattelen, että kunhan arki alkaa/kunhan herään/kunhan jotain niin taas nään hänet taas. Tämä on ensimmäinen kerta, kun näin läheltä lähtee joku. En tiedä, mitä on tulossa, nyt on vaan tyhjä olo.

Jotenkin tajuan, että hän on kuollut. Toisaalta taas en tiedä tajuanko oikeasti. Jollain tasolla ajattelen, että kunhan arki alkaa/kunhan herään/kunhan jotain niin taas nään hänet taas.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun näin läheltä lähtee joku. En tiedä, mitä on tulossa, nyt on vaan tyhjä olo.

Sen uutisen tajuaa kyllä, mutta ei välttämättä täysin sitä että mitä se tarkoittaa.

Sitten jossain vaiheessa sen tajuaa että ei enää ikinä tule näkemään sitä ihmistä. Itselläni meni yhdessä tapauksessa niinkin pitkään kuin hautajaisiin asti, ennenkuin tajusin sen lopullisuuden..

Ja sitä ennen oli jo läheisiä poistunut. Mun kaveripiiri sekä sukulaiset ovat vähentyneet radikaalisti, vaikka ikää on vasta 26. Omat vanhempanikin ovat jo kuolleet.

Kaikkein pisimpään meni kuitenkin tuon kuoleman tajuamisessa kun yksi läheinen sukulaiseni teki itsemurhan.

Se surutyökin on kestänyt jo vuoden, ja luulen etten tule pääsemään sen asian "yli". En ole muidenkaan itsemurhan tehneiden tuttujen surutyötä päässyt lopettamaan.

kun olen mennyt katsomaan ruumista. Haluan aina nähdä läheiseni ruumiin siunaustilaisuudessa tai jo sairaalassa. Siitä hetkestä alkaa oma toipumiseni. Kun näkee läheisen kuolleena, on pakko uskoa että tämä on nyt totta.

Mikä on se hetki, kun ymmärtää, että hän ei koskaan enää avaa ovea, soita, vastaa puhelimeen? Miltä silloin tuntuu ja miten siitä pääsee eteenpäin?

Ensin tulee shokki. Ei kun ensin tulee kaiken kieltäminen. Sitten varmaan shokki. Vai miten se nyt menee...?

Ja hei, kyllä sitä vaan tulee tälle palstalle kirjoittamaan, jos täällä on hengannut vuosikaudet. Vaikka olisi mikä. Aika jännä, mutta niin se vaan menee.

Vaikka kyseessä oli vanha mummini, niin silti tiukkaa tekee. Kuoli jo juhannuksena, mutta vasta nyt syksyllä kun vaihdoin puhelimen, luovuin hänen puhelinnumerostaan. Aiemmin en pystynyt sitä poistamaan, kun se tuntui niin kamalan lopulliselta.

Ja nytkin itkettää ja tuntuu ihan kamalalta ajatella, että todellakaan, en enää koskaan mene luoksensa käymään.

Hän oli ensimmäinen oikeasti läheinen ihminen, jonka olen menettänyt.

Sellaista hetkeä ei tule.

leski185 kirjoitti:

Sellaista hetkeä ei tule

Samaa mieltä

Kyllä sen heti tajuaa. Mutta tunteet voi tulla jälkikäteen. Itsellä meni puoli vuotta että pystyin nauramaan. Puoli vuotta ilman nauramista.

Itse ainakin tajuan siinä vaiheessa kun saan tietää että ko henkilö on kuollut. On naisten ominaisuus kieltää totuus.

M34