Luulen olevani meidän perheen virtahepo olohuoneessa... :(

mutta luulin, että kyse on siitä, kun jotain asiaa ei käsitellä eikä siitä puhuta, vaikka se vie kauhean suuren osan perheen arjesta. Niin kuin virtahepo olohuoneessa eikä kukaan reagoi mitenkään...



Olin sitten ilmeisesti väärässä...



Meillä siis on virtahepo olohuoneessa yllä olevan määritelmän mukaan ja myös siinä mielessä, että minä itse olen virtahevon kokoluokkaa. :(

Se ettei asiaa käsitellä tekee siitä virtahevon.

Mikä tahansa sellainen asia josta ei puhuta mutta mikä on lapselle hirveän ahdistavaa. Meillä kotona toisen vanhemman masennus.

(vielä) ole virtahepo. Mut sen verran juomaa kuluu et ehkä possu olohuoneessa...



Luulin et tähän virtahepoon liittyy myös muut kommunikaation epätasapainot ja valtakammailut perheessä.



ap



ps. eli kirjan hankintaan

Minun äidillä on tapana hokea että aina on asioista selvitty puhumalla. No joo. Meillä ei koskaan puhuttu yhtikäs mistään. Äiti oli koko ajan niin väsynyt, masentunut ja rikki, ettei hänelle voinut edes harkita kertovansa omia murheitaan. Ja auta armias jos erehtyi jotain negatiivista tunnetta muistuttavaa lipsahtamaan, siitä seurannut marttyyrikohtaus oli niin kamala että takuulla seuraavalla kerralla muisti pitää ei-sallitut tunteet itsellään. Ihmisellä voi olla niin väärä käsitys itsestään että se on ihan uskomatonta, ja pelottavaa.

on tullut :(



Masennusta olen epäillyt jo pidempään ja juuri tuo "väsynyt ja rikki" kuvaa mun päänsisäistä olotilaa. Ja tuntuu että omassa olemisessa on ihan tarpeeksi, ei millään jaksaisi lasten temppuja tai "mitään ylimääräistä" ja rutiinista poikkeavaa... Eli ehkä sittenkin olen tuo virtahepo. Surullista. Ja mitäs asialle nyt tehdään?



t. ap

mars, mars.

Ja mitäs asialle nyt tehdään?

t. ap

No tietty koetat muuttaa elämääsi niin ettei sun tarvi olla koko ajan väsynyt ja rikki. Terapialla jos tarves. Ja parempia aikoja odotellessa, se on jo paljon että tiedostat tilanteen. Mun äiti on kuvitellut koko ajan että meillä lapsilla oli asiat niin mainiosti ettei mitään poikkipuolista sanaa tarvinnut koskaan kennellekään sanoa. Sitäkin ihastelee miten olin niin helppo lapsi, ei uhmaikää, ei murrosikää. Jos teillä lapset saa edes joskus kiukutella niin se on jo jotain.

Sitten vaan oikeasti puhumista. Kun olet väsynyt ja kiukkuinen, sanot niille että olen nyt väsynyt ja kiukkuinen, mutta se ei johdu teistä. Yrität pitää yllä sellaista kuvaa että sinä olet kuitenkin toinen laumanjohtajista, jonka pärjääämisestä ja kestämisestä lasten ei tarvi olla koko ajan huolissaan.

Mulla on itsellä ollut ihan samoja ongelmia omien lapsieni kanssa kuin lapsuudenperheessäni, mutta olen koettanut tietoisesti päästä niistä eroon. Oma lapsi on kova ottamaan aikuisten murheita kantaakseen, ihan niin kuin itse olin. Lapsi rakastaa sitä kun laitan sen joskus lausumaan perässä "olen pieni lapsi. Minun ei tarvitse huolehtia tästä asiasta koska aikuiset pitävät siitä huolen. Minun työni on leikkiminen." Ja niin edelleen.

Olen myös ottanut lapsen kanssa rutiiniksi kerran päivässä puhua mieltä painavista asioista. Sen on sille tosi tärkeää.

että en ole äidilleni mistään muusta "katkera" kuin siitä, ettei hän pitänyt huolta itsestään, kun me lapset sitä häneltä vähän isompina varta vasten pyysimme. Esim. terapia, lääkäri fyysisissä vaivoissa.