Millä tavoin kotiäitiys on vaikuttanut mielialaan?

Kai se oli yhdistelmä sitä että oli liikaa vapaa-aikaa ja sitä että vietti kotona niin paljon aikaa ja katseli lapsia ja sitä miljöötä koko ajan. Kaikesta pienestäkin mikä meni pieleen tuli tehtyä ihan hirveän iso ongelma. Mm. aina jos lapset kiukuttelivat julkisella paikalla, se tuntui aivan maailmanlopulta.



Taisin olla masentunut, näin jälkikäteen katsottuna.

Elämä pyörii liian pienessä ympyrässä.

stressaa ihan hirveästi se, etten saa mitään tehtyä. Siis konkreettisesti en voi tehdä mitään kodinhoidon lisäksi, kun isompi lapsi ja vauva ovat niin vahdittavia ja hoidettavia. Puhumattakaan sitten siitä, että haluaisin todella tehdä jotain työtä, että taloustilanne paranisi kun ä-loma loppuu. Meillä kuitenkin tilanne, että mies tekee iltaisin lopputyötä, joten on ihan mahdoton ajatus, että hän pystyisi hoitamaan siinä vielä lapsetkin ja valmistumaan nopeasti.



Olen tosi usein tosi turhautunut. Mikään omassa elämässä ei mene eteenpäin; ei uuden alan opiskelut, ei rahatilanne, ei oikein mikään. Harrastuksiinkin tuntuu tosi vaikealta lähteä, kun tiedän että toinen joutuu yksin hoitamaan koiran lenkitykset ja lapset vaikka on ollut pitkän päivän töissä. Vaikka tiedän, että vuoden päästä tilanne on jo ihan eri, niin ei auta.



Toisaalta siis koen kotona olemisen todella tärkeäksi - tämä on lapsille paras paikka kasvaa nämä ensimmäiset, tärkeät vuodet, ja jaksan järjestää lapsille riittävästi tekemistä, kavereita ja touhua. Kyllähän mä olen tosi iloinen joka aamu kun saan herätä näiden kanssa ja ajatella, että ei ole kiirettä mihinkään. Mut en malttais odottaa, että mies valmistuu ja pääsen tekemään omia juttuja.

Minusta kotona lasten kanssa on henkisesti todella raskasta. Minusta tulee apaattinen, äreä, aikaansaamaton. Perspektiivi asioihin kutistuu ja siivoamisesta tulee elämän tarkoitus.



Olen nyt kolmatta kertaa hoitovapaalla ja huomaan tämän varsinkin, kun pääsen jonnekin yksikseni. Esim. jossain keikalla ihan hätkähdän, kun muistan, että tällainenhan MINÄ olenkin, enkä pelkkä äiti ja kodinhoitaja.



Eniten kotona rasittaa se, kun joutuu komentamaan lapsia. Minä en oikeasti ole mikään ei,ei-ihminen. Kieltäminen, kotipoliisina ja erotuomarina toimiminen ei ole ollenkaan minun luonnettani, se saa vain pahalle tuulelle, kun on pakko olla toisenlainen kuin oikeasti on.

Käyn nykyään töissä ihan pysyäkseni järjissäni. Ehkä minun ei olisi pitänyt perustaa perhettä lainkaan.

on opittava hallitsemaan itsensä kotonakin

kehittävät puolensa tietenkin. Omalla kohdallani tärkein oli se, että ennen lapsi koko identiteettini perustui pitkälti koulutukseeni, työhöni ja muuhun ulkoapäin tulevaan palautteeseen. Kotona piti alkaa ajatella, kuka olen kun en "tee mitään" ja yllätyksekseni aloin tuntea itseni jotenkin arvottomaksi. Minulle oli ollut tosi tärkeää se, mitä muut ajattelevat minusta, eikähän se ole tervettä itsetuntoa. Jos kotiäitivuosista jotain hyötyä on, niin se, että koen olevani arvokas ja hyvä sellaisena kuin olen - aivan kuten lapsenikin ovat arvokkaita, hyviä ja rakkaita vain sen vuoksi, että ovat olemassa. Vaikka olen usein turhautunut ja epävarmakin siitä, että osaanko enää mitään kun kotona olo loppuu, olen kuitenkin ihmisenä tasapainoisempi, onnellisempi ja itsevarmempi kuin ennen. Kotona ei voi paeta niitä pimeitäkään puoliaan itsestään, vaan ne täytyy kohdata ja käsitellä, mikä on vaan hyvä juttu.



4

Tosin olen ollut kotona kerrallaan enintään 2,5 v. Pidempi aika varmaankin olisi alkanut ahdistaa.



Koin kotiäitivuosina olevani rauhallisempi, sressittömämpi ja mukavampi ihminen kuin muulloin. Vapaa-aikaa oli vaikka muille jakaa (tosin lasten kanssa tietenkin) ja nukkuakin sai enemmän kuin yleensä. Meillä ei koskaan ole ollut niin paljon seksiä kuin kotiäitivuosinani, koska aikaa ja jaksamista oli niin paljon.



Nyt työäitinä sen sijaan stressaa kaikki asiat ja pää meinaa hajota. Harrastuksiin ei ole aikaa työpäivän (ja lasten harrastusten) jälkeen. Nyt olen vieraantunut normaalista elämästä ja elämä on pelkkää työtä ja selviytymistä arjesta.

Kai se oli yhdistelmä sitä että oli liikaa vapaa-aikaa ja sitä että vietti kotona niin paljon aikaa ja katseli lapsia ja sitä miljöötä koko ajan. Kaikesta pienestäkin mikä meni pieleen tuli tehtyä ihan hirveän iso ongelma. Mm. aina jos lapset kiukuttelivat julkisella paikalla, se tuntui aivan maailmanlopulta.

Taisin olla masentunut, näin jälkikäteen katsottuna.

Meillä on perheriita valmis, jos mies jättää sukat ja kalsarit lattialle. Muutenkin olen haastamassa riitaa koko ajan mitä hölmöimmistä asioista. Tuntuu etten edelleenkään osaa tehdä mitään oikein lapsen kanssa. Onneksi palaan pian töihin! Ei se voi olla pahempaa!

ja nyt elämä tuntuu olevan ihan eri lailla balanssissa kuin pelkästään kotona ollessa. Mieliala on virkeämpi, kun ei tarvitse päivästä toiseen tukehtua siivoukseen, ruoanlaittoon ja huutavien lasten paimentamiseen. Kun välillä käy töissä, kun kiva tulla taas kotiinkin. Toisaalta ei tarvitse tukehtua töihinkään, kun niitä ei tee joka päivä.



Tämä sopii minulle!

että ei ole ihmistä tehty olemaan yksin lastensa kanssa. Hulluksihan sitä meinaa tulla, kun päivät puhuu ei-poppa-kakka-aa aa-ottaako Siiri ruusunmarjaa? Nam nam.