voiko todella huonoissa oloissa kasvanut kantaa vastuun elämästään

Jotkut ovat lähtökohtaisestikin sinnikäämpiä ja kyvykkäämpiä selviämään. Onneksi jotkut selviävät vaikka mistä. Useinhan on niin, että traumatisoituneella myöhemmissä kuormittavissa elämäntilanteissa masennus- ja /tai ahdistus oireet nousevat esiin, vaikka aiemmin helpommassa elämänkulussa niitä ei ole ollut - esimerkiksi synnytyksen jälkeiseen masennukseen liittyy usein tällainen dynamiikka.

koskaan kaikista elämän kovistakin kolhuista huolimatta. Kyllä siinä aika paljon on ihmisellä itsellään sanomista!



21

fysiologinen perimä ja hermoverkosto. Siihen kun vaikuttaa niin monet tekijät, esimerkiksi raskaudenaikaiset ympäristöolosuhteet eli raskauden kulku ja sen komplikaatiot, äidin raskauden aikainen stressihormonipitoisuus veressä jne. Saati sitten ensimmäisten elinvuosien kokemukset. Ne ovat jokaisella yksilölliset.



Siksi samankin perheen lapset voivat kokea asiat eri tavoin, toiselle niillä on vakavammat seuraukset kuin toiselle. Toinen lapsista voi syrjäytyä, toinen porskuttaa ja selvitä.

21 (26)



Voit kiittää luojaasi, ettet ole ollut niin herkkä kuin siskosi ja olet pystynyt selviytymään.



Mutta toisaalta vanhempanne ovat voineet kohdella teitä vauvaiässä eri lailla, joten sinulla voi olla paremmat lähtökohdat. Joskus esikoinen (tai poika tai tyttö) voi olla etusijalla ja sitten seuraavia lapsia ei jakseta enää hoitaa riittävällä rakkaudella.

koskaan kaikista elämän kovistakin kolhuista huolimatta. Kyllä siinä aika paljon on ihmisellä itsellään sanomista!

21

Jotain jälkiä sinuunkin on lapsuus jättänyt kun et pysty ymmärtämään että kaikilla ei mene saman kaavan mukaan, vaikka tässä on nyt ties miten monella viestillä asiasta keskusteltu. Ja tulee myös mieleen että lähipiirisi voisi olla oireiluistasi hieman eri mieltä, jos heiltä kysyttäisiin.

Kun lapsena kerroin uskovaiselle äidinäidilleni, että isäni potkii minua joka päivä (äitiä ei ollut) niin mummo vastasi, että sen sinä olet varmaan ihan itse ansainnut, olet varmaan tehnyt SYNTIÄ! Kyllä Jumala rankaisee, hän sanoi vahingoniloinen virnistys kasvoillaan. Sen jälkeen en kertonut kotioloistani kenellekään. Tuo neurologisen kehityksen häiriöt kaltoinkohtelun seurauksena on minulle jo luettu ja tuttu juttu. Varsinkin mantelitumake surkastuu tai kehittyy vajavaisesti, mitä enemmän stressiä on lapsena ja mitä surkastuneempi mantelitumake on, sitä vähemmän se pystyy blokkaamaan kortisolia. Eli ihmisen stressinsietokyky saattaa alentua olemattomaksi. Kortisolihan on stressihormoni ja normaalisti mantelitumake säätelee sen määrää eri tilanteissa. Hippokampusta taas kutsutaan oppimiskeskukseksi. Se toimii lyhytkestoisen muistin varastona.

Niin, minä nyt vain yritin vienosti sanoa näiden kaikkien selittelypuheenvuorojen sekaan, että ei se automaattisesti ole tuhoontoimittua koko elämä, vaikka lapsuudessasi mättäisikin.



Itse et suostu uskomaan muuta - vaan diagnosoit nyt jo minutkin, kun kehtaan olla kanssasi eri mieltä.



Onhan noita esimerkiksi julkkiksissa pilvin pimein, (super)menestyjiä traagisista oloista: Oprah Winfrey, Liimataisen veljekset jne.

Koska menneisyys ei sido ihmistä vaan tulevaisuus vaikuttaa eniten.

vanhempaini hylkäsivät minut lastenkotiin kun oli 7v. ( alkoholi ei ollut kuvioissa mukana) ja koulussa jouduin kiusatuksi ja hyväksikäytetyksi.



Lapsuus oli pelkkä painajainen. Tämä -60 ja -70 luvun vaihteessa. Äitini tapasin uudestaan vasta apri vuosikymmenen jälkeen. Hän on pahoillaan kaikesta mitä silloin tapahtui ja ymmärrän häntä.

Olen antanut anteeksi äidilleni ja olemme jopa hyvissä väleissä.



Minulla on nyt vakituinen mukava työ, ihania ystäviä, perhe. Olen myös mukana hyväntekeväisyys toiminnassa.



Olen asunut vuosia ulkomailla ja matkustellut paljon ja se on avartanut näkemyksiäni.



20

millaiset geneettiset ja fysiologiset/henkiset voimavarat ihminen on saanut - joidenkin ihmisten hermoverkot ja sitä kautta esim. temperamentti ovat "vahvemmat" kestämään ympäristön vaikutuksia, esim. kaltoinkohtelua. Jotkut selviävät paremmin kuin toiset.

ja suoriutua siinä missä muutkin ja polttaa samalla prosessissa kynttiläänsä molemmista päistä niin, että muisti menee ja elimistö on muutenkin lopulta jatkuvassa hälytystilassa. Siitä ei välttämättä koskaan enää pysty kuntoutumaan normaalitasolle tai edes sinne päin. Minä esim. olen huomannut että mitä pitemmälle vuodet kuluu, sitä pienemmät asiat saavat aikaan valtavan reaktion. Kuuluu jonkin vaaraton odottamaton ääni kuten lapsen yskäisy toisessa huoneessa, ja hätkähdän voimakkaasti, saatan nähdä valkoisen välähdyksen (mikä tulee kun säikähtää todella paljon) ja koko elimistö vetää hetkeksi punaiselle. Ja näille en voi yhtikäs mitään, kaikesta tiedostamisestani ja vastuuotostani huolimatta. Mulla vaan on kuminauhan jousto vuosien mittaan loppunut lähes täysin.

olen tullut rennommaksi. ap, jolla kurja lapsuu, mutta hyvä ja OK aikuisuus. Olen myös iloinen ja positiivinen ihminen.

se miten itse näkee lapsuutensa lapsena. Siis että kokeeko ja ymmärtääkö että minulle tehdään väärin. Onko syy jossain itseni ULKOPUOLELLA. Esim. alkoholistien perheessä syyllinen on viina, mikä vie pois syyllisyyttä lapsesta itsestään. Tuollainenkin ajattelu voi olla suojaava tekijä - silloin voi esim. vihata itsensä ulkopuolista asiaa ja purkaa näin tunteitaan.



Jotkut lapset taas elävät jatkuvasti maailmassa jossa tapahtuu heitä vaurioittavia asioita, mutta he eivät näe asiaa niin että minulle tehdään pahaa, vaan pahimmassa tapauksessa niin että minä OLEN sen paha. Tai vastuullinen. Yksi esimerkki on perheet, joissa äiti ottaa lapsensa miehen paikalle ja käyttää lasta "terapeuttinaan" ja kainalosauvanaan. Täälläkin yksi äiti joskus kertoi miten hänen poikansa on hänen paras ystävänsä, jolle hän voi kertoa kaiken. Mies oli laitettu sohvalle nukkumaan ja poika äidin viereen sillä perusteella, että pojalla oli itsemurha-ajatuksia ja hän tarvi siksi äidin yöksi viereensä. Voi luoja. Tässä ei todennäköisesti kukaan perheen sisällä nähnyt tilanteen perinpohjaista sairautta.



Ja todennäköisesti tuon pojan pää oli jo pahasti sekaisinm, vaikka häntä ei hakattu tai selkeästi kaltoinkohdeltu. Ulospäin saattaisi päinvastoin näyttää siltä, että äidillä ja pojalla olisi kovinkin hyvä, rakastava ja huolehtivainen suhde.

suht kuntoon.

Olen lähes aina ajatellut ettei minusta ole mihinkään ja lannistunut helposti.

Kuvittelin etten pärjöö ilman muita, tosin välillä tuntui etten pärjäisi edes muidenkaan kanssa.



Huonot olot eivät jääneet lapsuuteen, vaan seurasivat aikuisiälläkin.

Jouduin kuitenkin tilanteeseen josta ei voinut selviytyä muiden avulla. Oli koottava itsensä, se mitä itsestä jäljellä oli tai sitten luovuttaa.



Yllätyin loppujen lopuksi siitä kuinka vahva olin, yllätyin siitä että mihin kaikkeen pystyin, vaikken aikaisemmin uskonut. Se antoi uskon elämään ja nyt olen sinut itseni kanssa.



Se mitä minulle lapsuudessa tapahtui on historiaa. Siitä oli vaikea päästää irti. Jotenkin kuvittelin olevani itse syypää siihen kaikkeen mitä minulle tehtiin, mutta nyt tiedän ettei niin ole. Osaan vihdoin arvostaa itseäni ja elämäni on suht. normaalia ja itsenäistä...

Lähes jokainen JOUTUU kantamaan vastuun omasta elämästään, sillä lailla tämä meidän yhteiskuntamme on rakennettu. Aika paljon huonommilla korteilla saa pelata jotta joku ottaisi sen vastuun sinulta pois (esimerkiksi kehitysvammaisillahan sitä vastuuta ei ole, vaan heidän asiansa hoidetaan heidän puolestaan).



Joskus se on epäreiluakin. Toisenlaisessa yhteiskunnassa esimerkiksi perheyhteys olisi niin paljon lujempi, että perhe pitäisi huolta niistä jotka ovat "lusikalla saaneet" ja katsoisi vähän perään, järjestäisi asumiset ja työt. Mutta täällä meillä noin ei yleensä käy, vaan päinvastoin perhe taitaa olla se joka noita vaikeuksia ylipäätään aiheuttaa. Usein.



Minun mielestäni kysymys ei ole siitä, pitääkö "hyysätä" niitä joilla menee huonosti tai antaa esimerkiksi rikoksia anteeksi. Ei pidä (kun se vastuu kuitenkin on). Mutta yhteiskunta pitäisi rakentaa sellaiseksi, että täällä on mahdollisuuksia ihmisarvoiseen, tyydyttävään ja muita loukkaamattomaan elämään niilläkin jotka ovat saaneet ne huonommat kortit tai jotka ovat menneet lapsena rikki.



Ja kyllä vain vasemmisto- ja vihreä solidaarisuuden ja välittämisen politiikka enemmän sellaiseen pyrkii kuin oikeistolainen.

Mutta yhteiskunta pitäisi rakentaa sellaiseksi, että täällä on mahdollisuuksia ihmisarvoiseen, tyydyttävään ja muita loukkaamattomaan elämään niilläkin jotka ovat saaneet ne huonommat kortit tai jotka ovat menneet lapsena rikki.

Nykyään töitä tehdään joko veren maku suussa tai sitten ei ollenkaan. Juttelin isäni kanssa joskus siitä, miten ennen kylähullut meni siellä muiden mukana ja tekivät sen minkä pystyivät. Ei ollut tällaista jyrkkää rajoittelua, eivätkä kylähullut jääneet samalla lailla työyhteisön ja ylipäänsä yhteisön ulkopuolelle kuin nyt. Mä luulen että tämä on yksi syy siihen miksi meillä on nyt niin paljon näitä mt-eläkkeellä olevia nuoria. Ennen heillekin löytyi yhteisöstä paikka, nykyään enää ei. Joku tätä jo ehti tutkiakin, ettei nuoret ole nykyään sen mt-ongelmaisempia kuin ennen (yliopistojen terveystietojen perusteella), vaan yhteiskunta on muuttunut.

millaiset geneettiset ja fysiologiset/henkiset voimavarat ihminen on saanut - joidenkin ihmisten hermoverkot ja sitä kautta esim. temperamentti ovat "vahvemmat" kestämään ympäristön vaikutuksia, esim. kaltoinkohtelua. Jotkut selviävät paremmin kuin toiset.

ja suoriutua siinä missä muutkin ja polttaa samalla prosessissa kynttiläänsä molemmista päistä niin, että muisti menee ja elimistö on muutenkin lopulta jatkuvassa hälytystilassa. Siitä ei välttämättä koskaan enää pysty kuntoutumaan normaalitasolle tai edes sinne päin. Minä esim. olen huomannut että mitä pitemmälle vuodet kuluu, sitä pienemmät asiat saavat aikaan valtavan reaktion. Kuuluu jonkin vaaraton odottamaton ääni kuten lapsen yskäisy toisessa huoneessa, ja hätkähdän voimakkaasti, saatan nähdä valkoisen välähdyksen (mikä tulee kun säikähtää todella paljon) ja koko elimistö vetää hetkeksi punaiselle. Ja näille en voi yhtikäs mitään, kaikesta tiedostamisestani ja vastuuotostani huolimatta. Mulla vaan on kuminauhan jousto vuosien mittaan loppunut lähes täysin.

olen tullut rennommaksi. ap, jolla kurja lapsuu, mutta hyvä ja OK aikuisuus. Olen myös iloinen ja positiivinen ihminen.

Sodan alussa hän oli innokas ja reipas nuori poika, jolla stressisietokyky oli loistava. Vuosien vieriessä eturintamalla hänen stressinsietokykynsä kuitenkin johdonmukaisesti aleni ja herkkyyskynnys reagoida asioihin ja ääniin aleni. Ajan kuluessa tapahtumista palautumiseen kului enemmän ja enemmän aikaa hänen sanojensa mukaan. Lopulta hän säpsähti hereille teltassa pelkästä kattilan kolauksesta. Sodan lopussa hän puukotti itseään likaiseen kankaaseen käärityllä pistimellä, ettei olisi joutunut enää rintamalle.

Vietnamin sodan jälkeenhän tämä syndrooma nimettiin PTSD:ksi ja sitä esiintyy myös Irakin sotien veteraaneilla.

ja paljon epäilyjä joutuu sietämään ja kuulemaan, mutta on se mahdollista selvitä hengissä fyysisesti ja henkisesti rankastakin lapsuudesta. Tottakai tähän vaikuttaa moni asia - tunnen sellaisia, jotka on ihan vauvana otettu huostaan eivätkä ole olleet ns. vanhempiensa vaikutuksen alaisena kuin joitakin kuukausia, mutta heillä on vakavia mielenterveyden ongelmia, ja sen vuoksi heidän pärjäämisensä on heikkoa. Sitten on niitä, jotka ovat olleet vuosia vaikkapa vanhempiensa väkivallan kohteena, mutta lopulta pärjänneet ihan ok.



Minä kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään, ja joku saattaa tarttua tuohon ihan ok -ilmaisuun. Sanoin niin siksi, etten kuitenkaan itsekään katso pärjänneeni niin hyvin kuin ehkä olisin voinut, jos lapsuuteni olisi ollut toisenlainen. Minusta tuli hyvin epäluuloinen ihminen, mun on erittäin vaikeaa luottaa ihmisiin, mahdotonta pyytää apua keneltäkään ja vaikeaa myöntää oman jaksamiseni rajat. Tästä kertoo esim. se, etten ole koskaan antanut lapsiani kellekään hoitoon - eipä toki niitä ottajiakaan ole montaa, mutta voisi olla enemmän, jos vaikka itse kysyisin joskus, voisiko joku hoitaa. En ole koskaan kysynyt, enkä aio kysyäkään. Kun olemme muuttaneet, tehneet pintaremonttia tai mitä hyvänsä sellaista, missä olisi voinut hyvin pyytää ihmisiä apuun, en ole koskaan pyytänyt ketään auttamaan, vaan sumplinut asiat yksinäni ja mieheni tuella kuntoon. Pohjimmiltaan tämä johtuu siitä, etten luota siihen, että edes ystäväni olisivat oikeasti valmiita tulemaan avukseni silloin, kun heitä tarvitsen.



Mulle ehdottomasti tärkein tekijä siinä, että musta kuitenkin kasvoi täyspäinen aikuinen, oli se, että pääsin pois kotoa jo 11-vuotiaana. Muutin lastenkotiin, ja elin siellä siihen asti että muutin opiskelujen perässä omilleni. Toisaalta nimenomaan tämä lastenkotitausta vaikuttaa yhä aikuisuudessa eniten, paljon enemmän kuin se, että vanhempani olivat alkoholisteja. En voi esim. saada adoptiolasta Suomesta enkä laillisesti mistään muualtakaan, koska Suomen järjestelmän mukaan olen epäsopiva adoptiovanhemmaksi. Voin ryhtyä tukiaikuiseksi tai tukiperheeksi mieheni kanssa, ja periaatteessa minut hyväksyttäisiin myös sijaisvanhemmaksi, mutta käytännössä mulle ei tultais koskaan sijoittamaan yhtään lasta, koska taustani on "arveluttava". Ja syypää on nimenomaan nämä lastenkotivuodet, jos olisin senkin ajan asunut juopon äitini luona, mutten puhuisi siitä julkisesti, olisin ihan kelpo adoptioäiti ja sijaisäiti. Lastenkotiajoista on papereissa merkinnät, ja ne kyllä tulee julki näissä yhteyksissä. Hulluintahan tässä on se, että mulla on kuitenkin kolme biologista lasta, ja heidän äidikseen olen tietenkin ihan pätevä. Vaikka onhan sitäkin toki epäilty neuvolaa ja sosiaalitoimistoa myöten, kun erehdyin kertomaan esikoisen itkuisuudesta ääneen. Toiste en ole kertonut.

ulkoisesti mallikkaasti ja kykenee hankkimaan ammatin ja työpaikan, perheen ja omakotitalon ei vielä kerro siitä, että tämä ihminen pystyisi luomaan lapsilleen turvallisen vuorovaikutusympäristön ja siten turvallisen kiintymyssuhteen (vaikka eihän toki turvatonkaan kiintymyssuhde ole välttämättä tai usein patologinen).



Se että ihminen kieltää kokemusten mahdolliset vaikutukset eikä ymmärrä vuorovaikutussuhteiden merkittävyyttä, ei kykene ymmärtämään toisten kokemusmaailmaa edes auttavasti, ei kyllä lupaa kovin sensitiivistä vuorovaikutuskykyä muutenkaan toisten ihmisen kanssa. Juuri tämä sensitiivisyyshän ja kyky mentalisaatioon on kasvatuksessa tärkeää, että lapsi kokee myös emotionaalista turvallisuutta vanhempaansa ja oppii hyvät tunnetaidot ja tunnesäätelykyvyn.

Siitähän pitkälti ihmisen tasapainoisuus on kiinni. Hyvin usein äidit ja vanhempien kiintymyssuhdetyyli periytyy lapsellekin, halusi aikuinen tätä tai ei - ainakin, ellei vanhemmalla ole kykyä itsereflektioon ja kykyä muuttaa aktiivisesti omaa reagointitaipumustaan opitusta.

mutta ei se sitä estäkään.



Eikä se että ottaa vastuun elämästään ja menestyy tarkoita, että ihminen kieltäisi kokemuksensa tms.



Kyse on siitä, ettei jää makaamaan ja piehtaroimaan niihin vaikeuksiinsa. Minunkin siskollani on mantra, joka käynnistyy HETI kun häneltä edes vihjataan vaadittavan jotain: En minä voi, kun isä kuoli kun olin kymmenen jne. JNE. JNE. JNE.

En minä voi, kun isä kuoli kun olin kymmenen jne. JNE. JNE. JNE.

Ihminen selittää itselleen asioita tavalla joka a) käy sille järkeen ja b) säilyttää kasvot. Voi todella olla ettei siskosi voi. Hänellä voi vain olla yksinkertaistettu ja pinnallinen käsitys siitä MIKSEI voi, mutta voimattomuuden ongelma on hyvin todellinen ja erittäin ahdistava.

sellaiset vanhemmat, jotka mitä todennäköisimmin jaksavat ja pystyvät tukemaan "erityislastaan" kehityksen eri vaiheissa. Koska lastenkotitaustaisilla on keskimääräistä enemmän tätä kykyä heikentäviä rasitteita taustallaan, ehkä tarpeettomastikin kaikki heistä leimataan heikentyneiksi näiltä kyvyiltä. Tällä kuitenkin pyritään adoptiolapsen parhaaseen, heitähän on kotimaisessa adoptiossa vuosittain alle 50 ja vanhemmaksi haluavia moninkertaisesti enemmän - on siis varaa valita lapselle ideaaleimmat vanhemmat (missä toki on yhä edelleen puutteita).



Adoptiolapsilla on takanaan merkittävä hylkäämis- ja menetyskokemus, ja siksi heidät luokitellaan erityistä tukea vaativiksi lapsiksi. Se vaatii vanhemmilta enemmän kykyä tukeen ja "hankalienkin" asioiden käsittelyyn kuin biolapsen vanhemmalta (toki biologisella lapsellakin voi olla erityisen tuen tarvetta ja hyvinvointia heikentäviä tekijöitä elämässään, mutta adoptiolapsella näin on eittämättä ja se tämä tiedetään jo etukäteen).



Adoptiolapsi elää aina "kaksien vanhempien lapsena", mikä tuo oman erityisyytensä ja kuormittavuutensa.