voiko todella huonoissa oloissa kasvanut kantaa vastuun elämästään

Onhan noita esimerkiksi julkkiksissa pilvin pimein, (super)menestyjiä traagisista oloista: Oprah Winfrey, Liimataisen veljekset jne.

määrä. Eikä täällä mitään sepittelypuheita ollut.

niin ettekö käyttäneet mitään terapiaa? Eikö ollut mitään ulkopuolista tukea, joka rahoitetaan esim. verovaroin. (kuten moni terapia) ap

sysää vastuuta nykytekemisistä vanhempieni niskoille, mutta onhan se nyt fakta että he ovat aiheuttaneet minulle melko paljon vahinkoa, josta on ollut myös fyysisiä seurauksia (kun psyykkinen stressi on jatkunut liian pitkään) ilman omaa syytäni, koska olen aina kuitenkin ollut yritteliäs ja pyrkinyt parempaan. Paitsi silloin kun olin vakavasti masentunut. Siis että nykyiset ongelmani eivät johdu siitä, että syyttäisin vanhempiani jostakin, yksinkertaisesti heidän tekemisensä aikoinaan vain vahingoittivat minua psyykkisesti josta on selviä seurauksia nykypäivään. En minäkään ole sitä mieltä, että kannattaisi jäädä vanhoja asioita märehtimään, mutta ei kaikki psyykkiset ongelmat suinkaan olekaan vain sitä, että märehtii vanhoja asioita.

olen kyllä sitä mieltä, että jokainen ON oman onnensa seppä. Kaikista ei tule ydinfyysikoita tai lääkäreitä mutta oikealla avulla jokainen voimaantuu ottamaan vastuuta omasta (ja varsinkin omien lastensa!!)elämästä eikä jatka ylisukupolvista syrjäytymistä. Tähän ei sos. huoltomme ole valmis- voisi loppua autettavat :)Mieluummin hyysätään sohvalle ja ymmärretään vaikeaa lapsuutta kunnes ihminen on syrjäytetty toimintakyvyttömäksi. Yhteiskunnan rakenteet eivät myöskään tue heikompia, avustavat työpaikat ovat kadonneet jne.

Sanot noin, koska olet itse niin onnekas, että olet selvinnyt neuvokkuutesi tms. ansiosta.

Toiset ovat vain heikompia tai vähemmän neuvokkaita kuin sinä. Et voi odottaa muilta juuri sinun lähtötasoasi.

omin neuvoin suosta nousseet eivät aina tajua sitä, että se, kykeneekö nousemaan suosta itse, ei ole välttämättä itse päätettävissä, vaan samasta tapahtumasta seuraa eri henkilöille erilaisia vaurioita ilman näiden omaa syytä. Joku on enemmän taipuvainen neuroottisuuteen tms ja se on geeneissä. Eli joku ei kertakaikkiaan kykene ajattelemaan, että enpä anna tämän paskan lapsuuteni vaikuttaa, vaan paskasta lapsuudesta seuraa vaikeita mielenterveysongelmia, joita ei järkiajattelulla poisteta.

omin neuvoin suosta nousseet eivät aina tajua sitä, että se, kykeneekö nousemaan suosta itse, ei ole välttämättä itse päätettävissä, vaan samasta tapahtumasta seuraa eri henkilöille erilaisia vaurioita ilman näiden omaa syytä. Joku on enemmän taipuvainen neuroottisuuteen tms ja se on geeneissä. Eli joku ei kertakaikkiaan kykene ajattelemaan, että enpä anna tämän paskan lapsuuteni vaikuttaa, vaan paskasta lapsuudesta seuraa vaikeita mielenterveysongelmia, joita ei järkiajattelulla poisteta.

Tyypillinen ajattelutapa on juuri tuo että "sinunkin pitää pystyä, kun minäkin pystyin."

Huonon lapsuuden saaneen voi olla ehkä vaikea ymmärtää, että on olemassa vielä häntäkin heikkolahjaisempia tai huono-osaisempia. Ei voi ajatella, että jokaisessa tapauksessa mennään kunkin selviytyjä-Sepon tason kohdalta yli esteiden.

Ihan vihastuttaa tuo malli!

sellaiset vanhemmat, jotka mitä todennäköisimmin jaksavat ja pystyvät tukemaan "erityislastaan" kehityksen eri vaiheissa. Koska lastenkotitaustaisilla on keskimääräistä enemmän tätä kykyä heikentäviä rasitteita taustallaan, ehkä tarpeettomastikin kaikki heistä leimataan heikentyneiksi näiltä kyvyiltä. Tällä kuitenkin pyritään adoptiolapsen parhaaseen, heitähän on kotimaisessa adoptiossa vuosittain alle 50 ja vanhemmaksi haluavia moninkertaisesti enemmän - on siis varaa valita lapselle ideaaleimmat vanhemmat (missä toki on yhä edelleen puutteita).

Adoptiolapsilla on takanaan merkittävä hylkäämis- ja menetyskokemus, ja siksi heidät luokitellaan erityistä tukea vaativiksi lapsiksi. Se vaatii vanhemmilta enemmän kykyä tukeen ja "hankalienkin" asioiden käsittelyyn kuin biolapsen vanhemmalta (toki biologisella lapsellakin voi olla erityisen tuen tarvetta ja hyvinvointia heikentäviä tekijöitä elämässään, mutta adoptiolapsella näin on eittämättä ja se tämä tiedetään jo etukäteen).

Adoptiolapsi elää aina "kaksien vanhempien lapsena", mikä tuo oman erityisyytensä ja kuormittavuutensa.

Arvaa montako kertaa olen tämänkin litanian kuullut? Mutta karu totuus on se, että Suomessa käytetään mittarina enemmän rahaa ja perheen vuosiansioita kuin sitä, miten kykeneviä vanhemmat oikeasti ovat. Ja tämä sama vaatimustaso pätee muuten myös ulkomailta tehtäviin adoptioihin, adoptiovanhemmat rankataan tasan saman kaavan mukaan kuin kotimaista adoptiotakin hakevat.

En tarkoita, että adoptiolapsia pitäisi antaa mille tahansa tyhjätaskuille, sehän olisi ilmiselvää vaikeuksien kerjäämistä vain, eikä silloin todellakaan voitaisi mitenkään turvata adoptiolapsen vaatimia erityistarpeita. Mutta näiden reilusti yli keskitulojen ansaitsevien ja tyjätaskujen välille jää paljon väkeä, jotka olisivat muuten ok vanhempia, mutta hyväksyntä jää saamatta milloin mistäkin syystä.

Itseäni siis harmittaa nimenomaan se, että voisin ja olisin halukas adoptoimaan lapsen ulkomailta - tiedän, että maailmalla on orpokodit pullollaan hylättyjä lapsia - eikä esteenä ole mikään muu kuin se, että olen asunut lastenkodissa. Asia, jonka vuoksi selvisin lapsuudestani hengissä ja saatoin kasvaa täyspäiseksi ihmiseksi, enkä jatkanut samaa rallia vanhempieni kanssa. Mihinkään itsenäiseen adoptioon en ole valmis lähtemään.

että tällä hetkellä adoptiovanhempien seulonta ei rittävästi huomioi vanhemmaksi haluavien henkisiä valmiuksia ja asenteita yms. Sen lisäksi perehdytys adoption "problematiikkaan" on liian ylimalkaista jos sitä on lainkaan, ja etenkin kotimaisen adoption kunnollisten jälkipalveluiden puuttuminen on suuri ongelma.



Onneksi adoptiolainsäädäntöä ollaan nyt muuttamassa ja toivottavasti näihin asioihin saadaan parannusta.

olen kyllä sitä mieltä, että jokainen ON oman onnensa seppä. Kaikista ei tule ydinfyysikoita tai lääkäreitä mutta oikealla avulla jokainen voimaantuu ottamaan vastuuta omasta (ja varsinkin omien lastensa!!)elämästä eikä jatka ylisukupolvista syrjäytymistä.

Tähän ei sos. huoltomme ole valmis- voisi loppua autettavat :)Mieluummin hyysätään sohvalle ja ymmärretään vaikeaa lapsuutta kunnes ihminen on syrjäytetty toimintakyvyttömäksi.

Yhteiskunnan rakenteet eivät myöskään tue heikompia, avustavat työpaikat ovat kadonneet jne.

esim. saako hyvän terapeutin (jos sitä tarvitsee).. Saako terapiaa, jos tarvitsee. Terapeuttini sanoi aikoinaan, että hakemukseni (kelalle) oli hyvä, monet ei saa aikaiseksi siihen kuin yhden sanan!

Ei minusta tuo vasemmistopolitiikka ihan niinkään mene, että hyysätään sohvalle.

Oletko saanut yhteiskunnalta apua, vai kaikenko olet itse rakentanut. No koulunkäyntisihän on rahoitettu pitkälti verovaroista. Oikeistolaispolitiikassa sen olisi maksaneet vanhemapasi.

ap

Yhtä vähän kuin sokealla on valinta näkeekö vai ei. Ne on ihan oikeasti täysin sokeita omalle itselleen. Ne ei tajua vaikka niille selittää. Lähipiirissä on tällainen ihminen, ja kaikista ihmisistä säälin juuri häntä eniten.

mutta onhan se todellakin monin verroin työläämpää kuin sellaisella, joka on saanut paremmat eväät elämäänsä.

Suurelle osalle ihmisistä lapsuuden vaurioittavat kokemukset määrittävät elämää kuolemaan saakka. VAngeilla esimerkiksi on lähes kaikilla taustalla väkivaltaisia kokemuksia lapsuudessaan ja turvaton, ristiriitainen tai organsioimaton kiintymyssuhde - tämä ei taida olla ihan sattumaa!

Yhteiskunnan tarjoama mielenterveydellinen tuki ja hoito on täysin riittämätöntä, joten monet eivät pysty parantamaan tilannettaan käsittelemällä vaurioittavia kokemuksiaan, se kun harvemmin onnistuu itsenäisesti ilman mahdollisuutta korvaavaan, turvalliseen, pitkäaikaiseen ja merkitykselliseen vuorovaikutuskokemukseen.

Lapsuuden kokemukset muovaavat ratkaisevasti ihmisen aivotoimintoja, aivojen fysiologiaa (esim, mantelitumakkeen ja hippokampoksen kokoa), stressivastetta sekä monien elintoimintojen säätelyjärjestelmiä, jotka vaikuttavat esim. verenpaineeseen sekä alttiuteen sairastua kakkostyypin diabetekseen sekä sydän- ja verisuonitauteihin.

ap

että toki monesta traumasta voi selvitä ja ihmisestä voi tulla riittävän tasapainoinen kantamaan vastuuta elämästään ja valinnoistaan, mutta kaltoinkohdeltuja lapsia ja nuoria tulisi auttaa tässä, se että kaltoinkohdeltu jätetään selviämään yksin on epäeettistä.



Kyllä ihminen on vastuussa teoistaan, ellei ole syyntakeeton. Mutta on kohtuutonta olettaa, että esimerkiksi väkivaltaa ja seksuaalista väkivaltaa kokenut siitä vain ihan itsekseen eheytyisi omilla ponnistuksillaan, aika monet eivät tähän kykene edes ammatillisen avun turvin. Tällaisen ihmisen työkyky voi olla pysyvästi alentunut, enkä katso, että se on tämän ihmisen oma valinta ja siitä selvittäisiin sillä, että otetaan itseään niskasta kiinni. Vaikka halua olisi.

Mutta on kohtuutonta olettaa, että esimerkiksi väkivaltaa ja seksuaalista väkivaltaa kokenut siitä vain ihan itsekseen eheytyisi omilla ponnistuksillaan, aika monet eivät tähän kykene edes ammatillisen avun turvin.

Sellaisesta eheytyminen on helvetin vaikeaa, vaikka olisi tavallista parempi kapasiteetti (kuten mulle on sanottu, että harva pystyy vastaavaan itsereflektioon jne.) ja kova halu. Nimimerkillä kokemusta on.

millaiset geneettiset ja fysiologiset/henkiset voimavarat ihminen on saanut - joidenkin ihmisten hermoverkot ja sitä kautta esim. temperamentti ovat "vahvemmat" kestämään ympäristön vaikutuksia, esim. kaltoinkohtelua. Jotkut selviävät paremmin kuin toiset.



Silti ei tarvitse olla deterministi ja uskoa, ettei minkäänlainen muutos olisi mahdollista - kaltoinkohdeltu voi pärjätä elämässä eikä häntä tarvitse "paapoa sohvan uumeniin", mutta pitäähän ihmiselle antaa tähän tukea. Ehkä järjestelmässämme on monia passivoivia tekijöitä joita pitäisikin tutkia ja muuttaa, sitä en kiellä. Ja joillakin ihmisillä voisi todellakin olla suuremman vastuunoton paikka elämästään ja valinnoistaan.



Sen lisäksi monia yhteiskunnallisia ongelmia sysätään nykyään yksilön vastuulle ja kannettaviksi, ja mitkä aikaansaavat yksilössä huonommuuden tunteita ja turhaa syyllisyyttä.



Eli hankalista asioista on kyse, muutenhan nämäkin olisi ratkaistu jo aika päivää sitten!

kyllä se aikalailla vaikuttaa kun on ollut kamala lapsuus. Tiedän kokemuksesta. Joutuu ponnistella enempi. Toisaalta en ikinä hyväksy sitä, että vedotaan huonoon lapsuuteen mm kun ei ole töissä / tekee toiselle pahaa.

ja kärsin nuorena voimakkaista sosiaalisista peloista, paniikkihäriöistä ja heikosta omanarvon tunnosta. Olen kuitenkin aina ollut vastuuntuntoinen enkä ole katkeroitunut, onneksi.. Ainoa asia jota harmittelen etten edellä mainittujen seikkojen vuoksi ole kyennyt hankkimaan itselleni kunnon ammattia.



Nuoruus oli kyllä ahdistava, mutta nyt aikuisena olen löytänyt henkisen tasapainon ja olen onnellinen, vieläpä hyvin onnellinen ihminen.

Meillä oli raskas lapsuus, sitten isä kuoli. Ja elämä sekosi totaalisesti, koska äidillä ei ollut minkäänlaista elämänhallintaa.



Minä olen menestynyt. Opiskellut, vaurastunut, on ammatti, talo, omaisuutta, kaksi lasta ja aviomies. Päätin että en jää ruikuttamaan, vaan luon itse oman onneni.



Siskoni sen sijaan ei saanut ikinä peruskoulua ja edelleen yli 40-vuotiaana kaikkeen löytyy syy siitä, että hän jäi lapsena puoliorvoksi. Nippa nappa selviää työstään marketin kassana.

millaiset geneettiset ja fysiologiset/henkiset voimavarat ihminen on saanut - joidenkin ihmisten hermoverkot ja sitä kautta esim. temperamentti ovat "vahvemmat" kestämään ympäristön vaikutuksia, esim. kaltoinkohtelua. Jotkut selviävät paremmin kuin toiset.

ja suoriutua siinä missä muutkin ja polttaa samalla prosessissa kynttiläänsä molemmista päistä niin, että muisti menee ja elimistö on muutenkin lopulta jatkuvassa hälytystilassa. Siitä ei välttämättä koskaan enää pysty kuntoutumaan normaalitasolle tai edes sinne päin. Minä esim. olen huomannut että mitä pitemmälle vuodet kuluu, sitä pienemmät asiat saavat aikaan valtavan reaktion. Kuuluu jonkin vaaraton odottamaton ääni kuten lapsen yskäisy toisessa huoneessa, ja hätkähdän voimakkaasti, saatan nähdä valkoisen välähdyksen (mikä tulee kun säikähtää todella paljon) ja koko elimistö vetää hetkeksi punaiselle. Ja näille en voi yhtikäs mitään, kaikesta tiedostamisestani ja vastuuotostani huolimatta. Mulla vaan on kuminauhan jousto vuosien mittaan loppunut lähes täysin.

saattaa pärjätä hyvinkin elämässään ja olla "oman onnensa seppä", vaikka olisi kuinka hyväksikäytetty ja maailman murjoma. Näitä ihmisiä ehkä ketuttaa muiden säälivä soppajono.

Ja taas toisaalta monet kultaisella kauhalla elämänsä aloittaneet, ovat hyvinkin vinksahtaneita ja epämääräisiä ihmisiä aikuisina.

Kultainen kauha? Se, että perhe on rikas, ei tarkoita että lapsella olisi ollut rakastavat ja huolehtivat vanhemmat. Eli kyllä riski on yhtä suuri.

isoja eroja hermoston herkkyydessä. Herkällä lapsella jokin stressaava tapahtuma aiheuttaa voimakkaamman FYSIOLOGISEN reaktion, josta selviäminen kestää lisäksi pitempään kuin vähemmän herkillä. Vauvoilla tuskin on vielä asenneongelmaa, joten tässä on yksi pohja sille miksi toiset kestää paremmin kuin toiset. Ja tätäkään kukaan ei ole itselleen valinnut. Sen voisi pitää mielessä, kun kovin kärkkäästi laskee kaiken täysin omaksi ansiokseen.