Te yli 35-vuotiaat: haluaako äitisi yhä määräillä elämääsi?

mutta antaa ymmärtää, milloin teen asioita väärin. Koska hän ei pidä mausteista, eivät muutkaan voi pitää jne. jne. Isommissa asioissa hän ei ole oikein tyytyväinen mieheeni tai paremminkin ehkä siihen, etten pui hänen kanssaan miesten kamaluutta. Hän kyllä tehokkaasti aikanaan haukkui isäni minulle, ja kesti kauan ennen kuin olen pystynyt järjellisiin miessuhteisiin. Asiaa on tavallaan pahentanut se, että olemme olleet tosi läheisiä - luulin pitkään, että jotkut sukulaiset, isänikin, vain olivat Pahoja Ihmisiä. Jos en olisi niin pitänyt äidistäni, olisin kyseenalaistanut nämä "opit" jo aiemmin.

Selkeästi hän kuitenkin joskus haluaa tuntea itsensä tärkeäksi "neuvomalla" ja sen hänelle nykyään jo sallin.

Irtauduin vanhemmista pikkuhiljaa teininä ja lopullisesti muuttaessani kotoa, kuten normaalia on. En ymmärrä ihmisiä, jotka ovat aikuisinakin kiinni vanhemmissaan. Minusta se on jotenkin noloa, jopa halveksittavaa heikkoutta. Ei pärjää ilman äitiä/isää, tai ei osaa ilmaista hänelle omaa tahtoaan. Säälittävää.

Hänellä ei ole mitään tajua rajoista. Penkoo suruutta kaapit ja availee postit jne. jos vain tilaisuuden saa. Sekaantuu kaikkeen ja märehtii kaiken selän takana. Ja minulla on lisäksi kaksi isoasiskoa, jotka vauhdittavat kouhkaamista! Ei kiva.

Ja äiti surkeana ihmettelee, että miksi hänelle ei koskaan kerrota mitään asioita, ja miksi ei soitella hänelle.

Pakko rajoittaa kanssakäyminen ihan minimiin. Ei sitä muuten jaksa.

Äitini ei ole koskaan ollut vähimmässäkään määrin kiinnostunut elämästäni eikä hänellä kyllä olisi mitään rahkeitakaan määräillä minua. Elän aika eri maailmassa kuin hän.

Nykyään äitiäni kyllä sapettaa, etten kerro hänelle mitään elämästäni.

-väärä mies

-liian iso / liian vanha asunto

-liikaa lapsia (3)

-vääränmalliset hiukset

-liikaa tavaraa

-liikaa kurittomuutta kun lapsia ei tukisteta eikä luunapata

Ammatti taitaa olla ainoa mihin on tyytyväinen.

Hän haluaisi päättää tai vaikuttaa ihan kaikkiin valintoihin ja tekemisiin elämässäni. Veljeni ovat vapautuneet tästä pinteestä sanomalla todella pahasti aikoinaan äidille. Mutta eihän tytär saa sanoa (Miten voit omalle äidillesi...? jne.).



Äiti määräilee mielellään myös hiukan tuntemaattomia ihmisiä, ja mahdollisuuksien mukaan puolisoani.

Mies on kai pikku hiljaa muodostanut aivan kuin parisuhteen äitinsä kanssa, tekevät kaiken yhdessä ja äiti vie, mies vikisee mukana:D

Vääriä ovat olleet

ammatti, työpaikka, pukeutuminen, poikaystävät, aviomies, asunnot, harrastukset, vapaa-ajan vietto, ulkonäkö, hiukset.

Oikeastaan en nyt muista että olenko koskaan saanut kehuja tai kiitoksia mistään. Nyt tulilinjalle on joutunut tyttäreni, hän osaa onneksi pitää puolensa. Olemme yhdessä päättäneet, että emme puhu omista asioistamme äidilleni ollenkaan.

Olisihan se ollut kiva saada tukea ja kannustusta omalta äidiltä jatkuvan arvostelun ja haukkumisen sijaan. Hänelle ei voi sanoa vastaan missään asiassa, koska alkaa heti itkemään. Rasittavaa!

Soitellaan ehkä kerran kuukaudessa, nähdään kerran kolmessa kuukaudessa ja etäisyyttä 15km

Tapaan äitiäni noin kolme kertaa viikossa. Ei ole koskaan puuttunut elämääni, mutta neuvoja olen usein kysellyt.

Se harakka haluaa ja yrittää määräillä joka ikistä asiaa elämässäni. Olen yli 50-vuotias, hoitanut omaa perhettäni ja kotiani jo 30 vuotta.



Se harakka sekaantuu ihan kaikkeen eikä jätä hetkeksikään rauhaan- kuin eläisi Big Brother talossa kamera niskassa 100 vuotta - ei hetkenkään rauhaa!



Arvoisat viisaammat - kertokaa miten ihmeessä päästä siitä eroon (ilman että rotanmyrkky on osallisena ketjussa )



Olisi mukava nyt jo yli 5- kymppisenä aloittaa ikioma oma yksityinen oman perheen elämä. Kaikki normaalit konstit on kokeltu - mukaan luettuna ulkomailla asuminen...

Kyllä. Äitini on sellainen "maailman kiltein ihminen", mutta käyttää sitä aseenaan ja ottaa itkuisen marttyyriasenteen helposti. Olemme kovin erilaisia ja sekös aiheuttaa ongelmia. Hän ei ymmärrä minua, enkä minä aina häntä. Minä ajattelen, että kukin eläköön tavallaan enkä todellakaan puutu vanhempieni elämään. Äitini ajattelee, että minun pitäisi elää hänen tavallaan (vaikkei tätä koskaan myönnäkään) ja voivottelee ja huokailee ja moralisoi minun tekemisiäni ja valintojani. Kuuntelen aikani ja sitten kun hermostun, hän alkaa itkeä ja syytellä minua ilkeäksi tyttäreksi.



Juuri mitään en hänelle voi elämästäni kertoa, ja siitäkin hän valittaa. Että miksi en kerro hänelle mitään. Ja kun joskus kerron, alkaa voivottelu ja elämän ohjeiden tuhannetta kertaa kertaaminen yleensä välittömästi. Ja minä hermostun ja hän itkee. Loputon noidankehä.



Että näin. Lisäksi joka päivä täytyy soittaa. Se on rasittavaa. Jos en soita, tulee äidiltä soitto ja tenttaus miksi en ole jo soittanut.



Hohhoijaa. Joku päivä rykäisen itseni napanuorasta irti. Hyvällä se ei ole onnistunut, eikä oikeastaan kovilla tappeluillakaan. Tiedä sitten minkälaisen riidan se lopulta vaatii.



Ikää minulla 42 vuotta, lapsia kaksi, olen itsenäinen ja hyvässä ammatissa ja elämä kaikin puolin mallillaan. Sisaruksia ei ole. Äitisuhde rassaa!!!

Äitini ei ole koskaan määräillyt elämääni, ei edes lapsena. Mä olen aina saanut/joutunut tekemään ja kärsimään omat virheeni. Onhan se ollut hyvin kasvattavaa ja sen takia musta on tullut hyvin itsenäinen ja osaava aikuinen, mutta kyllä se lapsena aiheutti tietynlaista turvattomuuden tunnettakin, vaikka mulla olikin hyvä koti ja hyvät vanhemmat.



Itse tosin huomaan tekeväni omista lapsistani uusavuttomia, kun hallitsen liikaakin heidän elämäänsä. Onneksi voin vielä muuttaa käytöstäni, kaikkea ei ole siis vielä menetetty.

nyt se on lasteni äiti, joka nalkuttaa kaikesta ja vetää marttyyrit vähän väliä.

mutta isäni haluaa,ei ole asiaa mihin ei nenäänsä tunkisi,ärsyttävää

Ei ole koskaan määräillyt.

Meillä määräiltiin lapsuudessakin harvoin.

Mä luulen kyllä, että äiti on suht tyytyväinen elämänvalintoihini nykyisin. Alkuaikuisuus saattoi häntä kyllä hirvittää, mutta ei moittinut koskaan.

joissain asioissa äidillä on vahvat mielipiteet. Välillä myönnyn (jos asia ei ole minulle tärkeä tai esim. päädyn kahdesta vaihtoehdosta samaan äidin kanssa), välillä en. Isoissa asioissa äiti ei puutu, pienemmissä kylläkin.

En kerro enää mitään kuulumisia tai suunnitelmia hänelle. Lähinnä sieltä tulee tyrmäyksiä, tai sitten alkaa se soittelu ja kysely ja neuvominen ja kaikenmaailman asioihin puuttuminen. Ja kun sanon, että kyllä minä itse saan nämä hoidettua, niin se rassu loukkaantuu.