apua tosi vaikeaan uhmaan

Minulla on todella ihana helppohoitoinen 2 vuotias poika, mutta hänellä on kovempi uhma kun olen koskaan kellään kuullut olevan. Nyt hieman välillä jo helpottaa, mutta johan tässä puoli vuotta on uhmaa ollut. Kun paha uhmakohtaus tulee ei syli heti kelpaa ja parasta on jättää hetkeksi paikalleen itkemään ja mennä etäämmälle etenkin jos itsellä hermot tiukalla. Vasta jonkun ajan päästä tulla lähemmäs ja jos lapsi ojentelee käsiä tai muuten vaikuttaa siltä että syliin niin vaikka itkisi kovasti niin ottaa syliin. Yleensä silloin rauhottuu. Kun on rauhottunut niin selittää miksi ei saa noin tehdä. Toinen keino voi olla että keksii jotain muuta puuhaa, mutta se tepsii meillä ainakin harvoin. Voimia sinulle, koska tosiaan tämmöinen uhma voi kestää kauan.

Poika on ollut aina vaativa luonteeltaan. Pahin uhma alkoi parivuotiaana, se saavutti huippunsa pikkusiskon syntymän jälkeen ja on nyt lähes puoli vuotta kestettyään _ehkä_ hiljalleen laantumassa. Muutaman kerran on meilläkin koettu sellaiset hepulikohtaukset, että olen oikeasti ollut huolissani, voiko se olla normaalia. En tiedä, mikä olisi oikein tapa, mutta itse olen pidellyt poikaa räpistelystä huolimatta sylissäni ja toistellut " nyt rauhoitutaan, nyt ei tapahdu mitään muuta ennen kuin rauhoitutaan" . Kun kohtaus on mennyt ohi, olemme todenneet, että kylläpäs nyt se ja se asia kovasti harmittikin, ja sen jälkeen on halimalla osoitettu, että äiti rakastaa.



Välillä pikkusiskon kohtelu on kielloista huolimatta edelleen sen verran kovakouraista, että parisen viikkoa sitten otimme käyttöön jäähytuolin. Aluksi sain pidellä häntä siinäkin kaksin käsin kiinni, mutta varsin pian hän ymmärsi paikan jujun ja nykyään, jos sanomme, että nyt mennään jäähytuoliin, kun käytös ei huomautuksesta huolimatta parane, poika kävelee sinne itse ja istuu aloillaan niin kauan, kunnes äiti tulee antamaan poistumisluvan. Tuntuu, että poika itsekin pitää siitä, että hänellä on joku selvä paikka, jossa " selventää ajatuksiaan" . Teidän tapauksessanne jäähytuolin käyttö voi tosin olla vielä liian aikaista.



Aika parantaa, mutta tiedän kyllä, että välillä se tuntuu matelevan. Voimia!

Meillä asustelee hyvin määrätietoinen tyttö 2 v 6 kk ja neidin uhma alkoi 1 v 10 kk:n iässä. Olemme miehen kanssa sopineet miten uhmakohtauksen/raivarin aikana pyritään AINA toimimaan. Jos lapsi ei esim. ole ruokapöydässä nätisti ja viisveisaa siitä mitä muut sanovat, käytämme " lasken kolmeen ja sitten..." tekniikkaa. Jos tilanteesta syntyy raivari, siirretään neiti makuuhuoneeseen ja ovi laitetaan kiinni (huone tietysti sellainen että siellä ei pääse itseään satuttamaan). Seison usein oven takana ja hoen, että pois pääsee heti kun huuto loppuu. Aluksi raivarit saattoivat kestää kauankin, mutta tällä hetkellä kolmeen laskeminen ja " jäähy" toimivat hienosti. Tärkeää on että käyttää yhtä taktiikkaa, sillä silloin lapsi tietää mitä tapahtuu ja tavallaan tuntee olonsa turvalliseksi.

huomannut, etta mita enemman kannustan lastani tekemaan oikein ja kehun kovasti, jopa pienimpiakin oikein tekemisia, raivarit vahenevat. On tarkeaa, etta lasta ei vaan toruta ja sanota koko ajan mita ja miten ei saa tehda. Lapset tarvitsevat rinnalle sen oikean tavan ja esimerkin miten tehda asiat ja meilla vaan tama kehuminen ja kannustaminen on tepsinyt kuin ' miragle' . Olen myos pienesta pitaen opettanut hanta jakamaan lelujaan ja ei ottamaan toiselta kadesta, kehumisen avulla. Aina kun tekee oikein ja jakaa lelujaan kehun kovasti kuinka hienosti osasi hoitaa tilanteen. Jopa pienen pienissa kotiaskareissa kehun ja kiitan hyvin tehdysta hommasta. Vaarin tehdessaan tietenkin ojennan ja kerron miten toimia. Pahojen kohtausten aikan yritan kiinnittaa huomioon johonkin toiseen asiaan tai joskus kavelen pois siita tilanteesta hetkeksi varmistaessani, etta lapsella ei ole vaaraa. Monesti vaan huomaa kuinka niilla silmatkin loistaa kehuista ja mikapas sen kivempaa katseltavaa. Tsemppia ja karsivallisyytta uhmaikaisen kanssa.

kirjoittaa toimivansa, kuten minäkin TOIVOISIN toimivani uhmaikäiseni kanssa. Välillä tulee nimittäin mietittyä, että kumpikohan meistä se uhmaikäinen on: se kolmivuotias vai väsynyt äiti... Koitan lohduttautua sillä, että hyviäkin hetkiä jokaiseen päiväämme mahtuu ja että sentään itse edes tiedostan tilanteen (siis sen, että hermostun aivan turhan pienistä ja aiheutan näin ihan itse osan uhmaamisesta).

Vinkkejä paitsi uhmaikäisen kanssa toimimiseen, myös omien hermojen hallintaan huolisin minäkin.

Tootsieroll kirjoitti asiaa, siis tuo todella toimii uhmailijan kanssa. Meilläkin asuu tosi vaativa yksilö 2v, ja vastasyntyneen vauvan kanssa ei hermot kyllä valitettavasti piisaa aina ja väsyttää ja haluaisi kaiken sujuvan automaattisesti yksioikoisesti ilman mitään ihme suostutteluita ja huijauksia, kiertoteitä, ja opettelua yhdessä... ja siten siis aiheutan itse osan uhmasta. Kun lapsi saa osallistua tarpeeksi esim. kotitöihin, itse pukemiseen ja ruokaillessakin voi valita kahdesta vaihtoehdosta vaikkapa tai ainakin osaan ruokavalikoimasta voi vaikuttaa (juoko esim. maitoa vai mitä).



Osa jutuista on kyllä toki myös sellaisia, että ei siitä saa alkaa kinata. Kuten mistä mukista juodaan, ja yleiset säännöt että ei sotketa. Huomattu on myös, että jos lapsi ei saa tarpeeksi huomiota niin heti alkaa " uhmailut" . Tähän voi riittää vaikkapa vaan se, että vilkaisen ruokapöydässä jotain lehteä samaan aikaan, tai en jouda istumaan vieressä koko aikaa, vaan olen esim vauvan kanssa... Toruminen auttaa ja selittäminen, syliinotto. Jos taas tehään jotain oikesti tuhmaa, nin 2-vuotias ymmärtää jo, että jos kaataa viakka lempiruokaansa lattialle suutuspäissään, niin sitten ei sitä ruokaa äiti annakaan viikkoon tia kuukauteen vaikka lapsi pyytäisikin, ja siivotaan yhdessä... ei noi ajanmääreet vielä ole hanskassa mutta jo pelkkä uhkaus tuntuu riittävän. Olen myös kyllä noudattanutkin uhkauksiani...



Ei siinä auta kun rautaiset hermot ja tosiaan kiertotiet, suostuttelu, ja oma kärsivällisyys. Eikä se lapsi kuole, jos se nyt joskus sitten huutaakin. Oppiipa vaan, että kaikkea ei voi saada, eikä kaikki aina mene niinkuin itse haluaisi ja se on tärkeä juttu oppia. Jostan luin, että mitä pahemin koettelee 2-vuotiaana, niin sitä helpompi kun murrosiässä...tiedä sitten.. ;)