Te jotka annatte lapsellenne paljon periksi: MIKSI teette niin? Avatkaa ajatusmaailmaanne

mutta eräs tuttuni, kiireinen nainen joka alan asiantuntija ja joka paikan tärkeä osallistuja kasvatti poikaansa tuolla periaatteella, silloin kun oli paikalla omaa huono omaatuntoaa lepytelläkseen liian vähästä ajasta jonka vietti lapsen kanssa, totta kai lapsi kiukutti ja haki huomiota silloin kun äiti oli edes fyysisesti paikalla henkisesti ei ollut edes silloin.



Nyt kun lapsi on aikuistunut ei vieläkään pysty päästämään tätä omille jaloille vaan kasvattaa tästä aitoa peräkamarin poikaa joka tekee niinkuin äiti tahtoo, koska äiti antaa rahaa, autoja yms vastineeksi siitä että poika asuu kotona. Autokin piti ostaa vuosi ennen kuin poika edes täytti 18v

olin jäänyt leskeksi ja kaikki voimavarat menivät siihen, että jaksoin nousta ylös sängystä ja elää arkea. Sitä ei silloin surun keskellä tajunnut, kuinka paljon antoi lapselle periksi kaikessa.



Myöhemmin sitä joutui tietysti tekemään sen korkojen kera.

on aika erilaista kuin Suomessa. Suomessa kaydessani huomasin, miten monet suomalaiset vanhemmat oikein ylpeilevat silla etta lapsi ei saa koskaan paattaa mistaan ja mistaan ei anneta milliakaan periksi. Asenne on etta "lapsihan ei meilla pompota ja mita kovempaa huudan lapselleni puistossa sen paremmin muut tajuaa miten jamakka kasvattaja olen"



Mielestani tuo lahtee lahinna aikuisen omasta epavarmuudesta. Lapsi ei mene pilalle siita etta saa paattaa vaikka siita minka varinen pusero on tai haluaako puistossa keinua vai menna liukumakeen. Aikuinenkaan ei mene pilalle siita etta lapsi saa valilla vaikka valita mita tehdaan yhdessa aikuisen kanssa tai mita laitettaisii tanaan ruoaksi.



Tietenkaan ketaan ei saa lyoda eika satuttaa eika lapsen tarvitse paattaa asioita joista han on liian pieni paattamaan. Isompi ongelma Suomessa on mielestani se, etta lapselle saa puhua rumasti ja lapsesta puhutaan muille aikuisille rumasti lapsen kuullen. Esimerkkina vaikka toi 5 vuotiaalta tuli pissat housuun kotimatkalle, haukutaan se ja laitetaan vaippa, eikohan sitten tajua. Kylla lasta saa kohdella lempeasti ja ystavallisesti ja arvostavasti - ja arvatkaas mita, siita voi silloin kasvaa jopa lempea ja rakastava ihminen!

Mutta vastatkaas vielä muutkin.

Olin vastaamassa otsikon kysymykseen, mutta toi varsinainen tekstihän olikin ihan jotain muuta.

Minä en antanut uhmaikäiselle periksi koska tajusin uhman tärkeän tehtävän. Mutta nyt naureskelemme molemmat 17v teinin kanssa kuinka hän saa aina tahtonsa läpi jollakin tavalla vaikka aina eka sanon painokkaasti EI. Kyse ei siis ole ryyppäämisestä tai muusta lain rikkomisesta vaan muista jutuista.

Otsikosta tunnistin hieman itseäni, mutta tekstistä en lastani, eli lapseni ei ole muuita lapsia kohtaan mitenkään muita taaperoikäisiä keskimäärin inhottavampi. Se, miksi annan tosiaankin liian usein periksi, on lapsen temperamentti. Eli esikoisen kohdalla en missään nimessä olisi antanut näin paljon periksi, ja olisin mielessäni kovasti arvostellut äitejä, jotka antavat näin paljon periksi kuin kuopuksemme kanssa valitettavasti annan.



Poika on temperamenttinen. Vaatii, vaatii ja jos ei saa, niin huutaa, huutaa ja tätä voi hyvinkin kestää yli tunti / vaatimus. Pidän rajoja niin paljon kuin pystyn, mutta usein joudun kuitenkin punnitsemaan, onko tämä asia nyt niin tärkeä, että se on esim tunnin huutoraivarin arvoinen. Koska jos sille tielle lähtee, että äitinä päättää pitää päänsä, on erittäin turhauttavaa antaa lapselle kuitenkin periksi kun huutoraivoamista on kestänyt yli tunnin. Näinkin on käynyt.

eikä ole minun jatkeeni. Toiseksi lapseni ei kinua yhtään mitään, koska tietää, että se ei ole tarpeen.

Sielähän ei mitkään lelut ole heidän.



En ole tätä kokenut, kun ei käy pikkuisia kylässä. Tulee mieleen, että ovat kokemattomia näistä tilanteista. Eivät ole osanneet etukäteen valmistella lasta siihen, että nyt ollaakin samanikäisen kanssa ja nyt jaetaan lelut ja sovitaan vaikka etukäteen mikä on se yksi ikioma, jota ei anneta toisen käteen. Ajattelepa toisin päin. Lapsi leikkii kotonaan aina tietyillä leluilla. Hänelle ne ovat omia. Sitten tulee joku, joka pitää niitä omissa käsissään. Pieni lapsi saattaa pelätä, että toinen vie ne kokonaan pois. Eli pitäisi valmentaa noihin tilanteisiin.

Ihan hyvä ymmärtää, jos toi meidän nelivuotias saa tänne sisälle joskus kaverin. On sen tyyppinen, että ilman valmennusta menis huudoksi (=ei mistään leikistä mitään tule), jos lempilelut olisivat vieraan käsissä, eikä tämä antaisi niitä.

anna kyllä tosi monessa asiassa muutoin periksi. Yleensä sellaisissa jotka koen ainakin lähes merkityksettömiksi, kuten saako katsoa 30 vai 45 min piirrettyjä tai syölö ruuasta parsakaalit kokonaan vai ainoastaan ne ihan latvukset. Jos ei ole kiire minnekään, saattamme jäädä vaikka puistoon pidemmäksi aikaa kuin oikeasti haluaisn emmekä lähde heti kun sanon että nyt alkaa riittämään.



Tää on ihan taktikointia: kun lapsemme saa tarpeeksi periksi ja tuntee että hänelläkin on valtaa, niin pullikoi vähemmän silloin kun oikeasti pitää totella (nämä siis asioita joissa en anna KOSKAAN periksi, esim. ei saa just viedä käsistä tavaraa, tielle ei juosta jne).

anna kyllä tosi monessa asiassa muutoin periksi. Yleensä sellaisissa jotka koen ainakin lähes merkityksettömiksi, kuten saako katsoa 30 vai 45 min piirrettyjä tai syölö ruuasta parsakaalit kokonaan vai ainoastaan ne ihan latvukset. Jos ei ole kiire minnekään, saattamme jäädä vaikka puistoon pidemmäksi aikaa kuin oikeasti haluaisn emmekä lähde heti kun sanon että nyt alkaa riittämään.

Tää on ihan taktikointia: kun lapsemme saa tarpeeksi periksi ja tuntee että hänelläkin on valtaa, niin pullikoi vähemmän silloin kun oikeasti pitää totella (nämä siis asioita joissa en anna KOSKAAN periksi, esim. ei saa just viedä käsistä tavaraa, tielle ei juosta jne).

Pienikin lapsi saa noin tehdä, mutta haluamansa saa vasta kun on rauhoittunut, tai oikeastaan jos osaa rauhoittua.



Olen tiukka vanhempi, myönnän sen, mutta olen myös oikeudenmukainen ja joustava, iän mukaan.



Lapset päättävät meillä tietonsa, taitonsa ja iän mukaan..

vastaa toisiaan.



vastaan hieman molempiin. Lapseni ei saa otta kädestä töniä tms.



Mutta lapselleni annetaan paljon asioita periksi. Aluksi sen tähden, että oli ja on kovin temperamenttinen ja halusin valita taistelut, jotka voitan varmasti. nyt siksi, että ajatusmaailmani sujahtaa lapselle paremmin, kun saa monista irrelevanteista asioista päättää.



Ja lastani on kehuttu tottelevaiseksi, rauhalliseksi toiset huomioonottavaiseksi... niin päivähoidossa, harratuksissa, koulussa ja kavereidensa vanhempien suusta.



että ei se periksiantaminen niin kauhean kamalaa taida olla.

itse kuvittelin ap:n kuvaavan 1,5 vuotiasta, mutta joku puhuu täällä 4-vuotiaastaan. Mikäköhän ikä nyt on kyseessä. Vuoden vanhalle on oikeasti vaikea selittää, että nyt joku toinen istuu hänen syöttötuolissaan tai leikkii unilelulla. Tuon ikäiselle minusta käytös on ikätasoista eikä välttämättä kannata pilata vierailua pikkuasioiden takia. 4-vuotiaan ja jo mielestäni 3-vuotiaankin pitäisi jo hallita tälläiset asiat.

Kuvaus sopii minuun paitsi sikäli, että pyrin kyllä pitämään huolta että muita ihmisiä kohtaan ollaan aina reiluja. Eli ei mitään tavaroiden riistämisiä (sen sijaan pienet lapset ovat usein aivan tyytyväisiä tavaran vaihtamiseen eli eivät pane kädestä ottamista pahakseen kunhan äkkiä tarjotaan muuta tilalle) tai paikan viemistä.



Minusta tämä vaatii aika paljon viitseliäisyyttä minulta, joudun ihan oikeasti jalkautumaan sinne lasten tasolle ja keksimään miten pitää tavarat ja ihmiset turvassa ilman että joudutaan kieltämisen ja estämisen linjalle.



Ja miksi en halua kieltämisen ja estämisen linjalle? En usko, että taaperoikäinen eikä kunnolla vielä 3-4 -vuotiaskaan pystyy oppimaan miksi jotain ei saisi tehdä mikä häntä hurjasti kiinnostsaa.... tutkiminen ja touhuaminen on lapsen luonto ja nautinto ja työ, ja haluan tukea sitä.



Haluan myös opettaa mielummin sitä neuvottelutaitoa kuin tottelemista... ja joskus lapsen keino neuvotella on huutaa (koska argumentointitaitoa ei vielä ole!). Huuto osoittaa että asia on hänelle todella, todella tärkeä.



Aukesiko yhtään?

Minä olen kyllä nähnyt ihan toisenlaisia juttuja. kUN mussukka tiputtaa toisen liukumäestä alas, äiti vain nauraa, että onpas hänen lapsi reipas.

Kun lapsi heittää kivellä kaveriaan, kiven heittäjän äiti käy haukkumassa sen uhrin, että ehkä on parempi, että et tule tänne leikkimään kun TEILLÄ ei näy tuo leikki toimivan minun poikani kanssa.

Kun lapsi heittää puhtaisiin ulkonakuivuviin lakanoihin kuraa, äiti ei edes päätään käännä. Jos joku siitä mainitsee, äiti hymyilee ylpeänä, ettei tuolle mitään voi kun se on itsepäinen.

on aika erilaista kuin Suomessa. Suomessa kaydessani huomasin, miten monet suomalaiset vanhemmat oikein ylpeilevat silla etta lapsi ei saa koskaan paattaa mistaan ja mistaan ei anneta milliakaan periksi. Asenne on etta "lapsihan ei meilla pompota ja mita kovempaa huudan lapselleni puistossa sen paremmin muut tajuaa miten jamakka kasvattaja olen" Mielestani tuo lahtee lahinna aikuisen omasta epavarmuudesta. Lapsi ei mene pilalle siita etta saa paattaa vaikka siita minka varinen pusero on tai haluaako puistossa keinua vai menna liukumakeen. Aikuinenkaan ei mene pilalle siita etta lapsi saa valilla vaikka valita mita tehdaan yhdessa aikuisen kanssa tai mita laitettaisii tanaan ruoaksi. Tietenkaan ketaan ei saa lyoda eika satuttaa eika lapsen tarvitse paattaa asioita joista han on liian pieni paattamaan. Isompi ongelma Suomessa on mielestani se, etta lapselle saa puhua rumasti ja lapsesta puhutaan muille aikuisille rumasti lapsen kuullen. Esimerkkina vaikka toi 5 vuotiaalta tuli pissat housuun kotimatkalle, haukutaan se ja laitetaan vaippa, eikohan sitten tajua. Kylla lasta saa kohdella lempeasti ja ystavallisesti ja arvostavasti - ja arvatkaas mita, siita voi silloin kasvaa jopa lempea ja rakastava ihminen!

Ja miksi en halua kieltämisen ja estämisen linjalle? En usko, että taaperoikäinen eikä kunnolla vielä 3-4 -vuotiaskaan pystyy oppimaan miksi jotain ei saisi tehdä mikä häntä hurjasti kiinnostsaa.... tutkiminen ja touhuaminen on lapsen luonto ja nautinto ja työ, ja haluan tukea sitä.

Pääosin olen samaa mieltä kanssasi paitsi, että 3-4-vuotias alkaa jo selkeästi ymmärtämään oikean ja väärän sekä toisen tunteet. Itselläni on melkein 4-vuotias ja hän ja saman ikäiset kaverinsa ovat jo hyvin empaattisia, noudattavat sosiaalisen ryhmänsä sääntöjä (mm. ei saa satuttaa, eikä ottaa tavaraa toisen kädestä) ja osaavat neuvotella. Esimerkiksi sopivat keskenään halutun tavaran käyttövuoroista. Heille myös tulee paha mieli ja hätä, jos kaveria sattuu tai hän pahoittaa oman mielensä.

mä annan joskus periksi kun lapsi kinuaa pöydästä tai keittiön kaapista jotain, jos on ok, että lapsi haluaa vaikka juoda mehua tai muuten en illalla jaksa kuunnella huutoa. Siis yleensä en anna mitään herkkuja kaapista jos lapsi pyytää, ja hän tietää kyllä tämän itsekin. Eli oon epälooginen välillä.



Kun lapset riitelee jostain lelusta niin joskus sanon isoveljelle,että anna pikkuveljen vähän aikaa pitää sitä lelua, että loppuu tuo huuto. Mutta toisessa tilanteessa yritän opettaa, että ei saa ottaa kädestä. En tiedä vielä miten hyvin menee jakeluun. Pienempi ei yleensä mene ottamaan lelua toisen lapsen kädestä, mutta suuttuu, jos joku yrittää ottaa häneltä lelun.

Poika on temperamenttinen. Vaatii, vaatii ja jos ei saa, niin huutaa, huutaa ja tätä voi hyvinkin kestää yli tunti / vaatimus. Pidän rajoja niin paljon kuin pystyn, mutta usein joudun kuitenkin punnitsemaan, onko tämä asia nyt niin tärkeä, että se on esim tunnin huutoraivarin arvoinen. Koska jos sille tielle lähtee, että äitinä päättää pitää päänsä, on erittäin turhauttavaa antaa lapselle kuitenkin periksi kun huutoraivoamista on kestänyt yli tunnin.

Lapsistamme yksi on erittäin hankala temeperamentiltaan. Hänen kanssaan todellakin pitää ne taistelut valita, muuten elämä olisi pelkkää riitaa.

Nähtävästi taktiikka kuitenkin puri. Ei hän enää eskarilaisena ole mikään päällepäsmäri, vaikka saikin periksi leikki-ikäisenä paljon sellaista, mitä sisaruksensa eivät edes tajunneet pyytää.

Joskus kyllä pelotti millainen maailman napa pojastamme tulee, mutta kummasti hän oppi ottamaan toiset huomioon kunhan hieman kasvoi. Kahden muun lapsen kanssa ei tälläistä valtataistelua juurikaan tarvinnut edes käydä. Ei ainakaan samassa mittakaavassa.

On siis laitettava myös oma korteni kekoon.. Meillä 3 lasta joista nuorin on hyvin haasteellinen tapaus, ollut sitä syntymästään asti, nyt ikää 2 vuotta. Joku muu kertoikin miten on "joutunut" oman tempperamenttisen lapsen kanssa joustamaan, niin myös minä.



Isommat lapset eivät todella aikanaan saanut periksi samalla tavalla kuin tämä viimeinen, tosin eivät he samalla tavalla vaatineetkaan ja selittämällä asian päästiin jo pitkälle.



Tämä nuorin kokeilee koko ajan rajojaan, huutaa kamalasti jos ei jotain saa. Hänelle tulee joskus anettua periksi, esim. saattaa saada nakin ennen puuroa jos sitä pyytää.. Lapsi ei varsinaisesti edes ymmärrä, että toimin itse periaatteitani vastaan, joten en usko hänen kokevan "saavansa periksi".



Tietyistä asioista sitten en anna periksi, yksi näistä on turvallisuus ja toisena on muiden kohtelu (ei saa siis töniä, viedä käsistä tms.).

En koe sitä pahana jos jonkin verran joustetaan tai annetaan periksi, mutta jos se tapahtuu jonkun toisen kustanuksella, niin se on epäoikeudenmukaista. Eli jos Matti ottaa Miisan kädestä ja vanhemmat eivät puutu asiaan raivareiden pelossa, on se mielestäni todella väärin.



En ylipäätään hyväksy sitä, että selitellään, "ettei meidän Matti nyt vielä oikein ymmärrä, kun on niin pieni".. Moni lapsi oppii hyvinkin nopeasti mitä saa ja mitä ei saa tehdä ja toisekseen jos asioihin ei puututa, niin miten voisi oppia? Lapsi oppii myös hyvin nopeasti miten vanhempia "pyöritetään" ja on jotenkin todella sääli, että toisten perheissä päättää se alle 2-vuotias miten eletään.