Ketkä kärsi lapsena vaatteistaan? Käsi ylös!

o/

Äitini valitsi vaatteeni ja kilttinä tyttönä ajattelin niiden olevan kivoja, mutta koulussa naureskeltiin.

Ne olivat laadukkaita, mutta eivät tippaakaan muodikkaita.



Oma lapseni saa toki valita itse, ja vaatteisiin satsaan, tingin sitten muusta.

Pikkulapsiajasta en muista mitä minulla oli, asia ei häirinnyt. Mutta isompana!

Minulla oli esim. 10-vuotiaana ripulinvihreä säkkimäinen takki. Kakanruskeat toppahousut. Ripulinväriset talvikengät. En saanut valita itse vaan äiti osti vaatteet. Voi miten inhosin niitä! Olin niin ujo etten uskaltanut sanoa äidille että en pidä niistä ja käytin niitä häpeillen :(



Ja olen tyttö :/



Omille lapsilleni ostan vain heidän lempivärejään. Jos en ole varma, kysyn lapselta. Ostan paljon vaatteita netistä ja kysyn lapselta ennen tilausta että onko tuo sellainen mistä tykkäät vai ei. Näytän vaihtoehdot mistä saa valita. Hyvin on mennyt tähän asti. Lapseni kehtaavat sanoa mielipiteensä, toisin kuin minä lapsena.

yritän ostaa lapsille vaatteita, joista tykkäävät.



Lapsuuden inhokeista mieleeni on jäänyt valkoinen ankkuri paita, eli paita jossa oli iso sininen ankkurin kuva. Äiti osti sen ja hänen mielestään oli niin hieno. En olisi millään laittanut päälleni, mutta pakko oli.



Toiset inhokit olivat halppisvaatteet murrosiässä. Toisilla oli Leviksiä ja MicMacin ruutupaitoja. Minä tallustelin isompien siskojeni halppis farkuissa ja miesten puolelta ostetuissa ruutupaidoissa. Ah, niin ihania muistoja

itse omia ideoita käyttäen. Pahin oli toppahousut ja takki, jonka minulle teki. Se oli kamala.



Parasta oli kun saatiin kerran vaateavustusta ja sain ostaa kaupasta uudet viininpunaise samettihousut ja nahkasaappaat.



Tämä siis joskus vuonna -78-79. Me olimme köyhä perhe. Äiti kotona ja isä duunari. VAnhemmat maksoi talolainaa. Ei ollut autoa, eikä puhelinta...

Äitini suostui ostamaan vain "käytännöllisiä" vaatteita eli verkkareita ja halpislenkkareita. Hänen mielestä samoja housuja pystyi pitämään vaikka viikon pesemättä, farkut oli kuulemma ihan turhia yms.



Eipä ihme, että nykyisin vaatekaappini pursuaa yli.. Lapsilta kysyn aina mielipidettä ennen kuin ostan heille vaatteita, tosin en osta mitään törkeän hintaisia "merkki"vaatteita ja huomioin käytännöllisyyden (ulkonäön ja määrän lisäksi!).

vaatteet oli yleensä toisten vanhoja, niitä oli liian vähän ja ne oli ostettu äidin ja isän maulla



minulla oli tyyliä mummon vanha paita, tädin vanhat housut, pieksut... ja isompanakin äidin ollessa makutuomarina vaatteet oli ihan mummomaisia, nykyisin en häneltä huolisi minkäänlaisia pukeutumisvinkkejä.



Omat lapseni poikia ja ainakaan vielä eivät mitenkään nuukia vaatteistaan ole, pääasia tuntuu olevan, että ovat mukavia päällä, kuten verkkarit, golleget, pehmeät paidat tai helppoja pukea kuten kumisaappaat.

Yläasteella mulla oli ihan vääränlaisia vaatteita. Ala-asteikäisenä olin vielä mielestäni tosi hyvin puettu, mutta kun teini-ikä koitti, niin minusta tuntuu, ettei äitiäni enää kiinnostanut millaisissa vaatteissa kuljin. Äiti ne vaatteet hommas ei ollut paljon sanomista. Oikeastaan koko yläasteikä oli aika kamalaa. Lukioikäisenä rupesin itse hommaamaan vaaatteeni kesätyörahoilla.



Sen olen päättänyt, että omat lapset ei koskaan tartte hävetä vaatteitaan. Hommaan just sen mitä lapsi haluaakin.

Enkä henno sanoa, että kyllä minulla työssä käyvänä ihmisenä on jo varaa ostaa itsekkin vaatteeni, eli jättäisi vain ostamatta, niin säästyisi rahat.

veljen vanhoja samettihousuja jne.



Juhlavaatteisiin satsattiin, mutta enemmän tarvetta olisi ollut normaaleille käyttövaatteille. Käyttövaatteita kun ostettiin, niitä ei voinut paljoa käyttää ettei kulu. Olipa järkeä satsata vaatteisiin, joita vaan käytetään harvoin.

Mun vaatteet oli jotain ihan järkyttävää, milloin oli kirppikseltä ostettu jotain ikäloppuja riepuja, milloin mitäkin.



Äitini mielestä vaatteisiin panostaminen oli ihan turhaa. Hänellä ei ollut vähääkään silmää vaatehankinnoille, ei olisi tarvinnut olla edes kallista kunhan olisi ollut nättiä.



Oman lapsen kohdalla olen aika tarkka vaatteista. Muhun lapsuudenkokemukset ovat vaikuttaneet niin paljon että jos näen huonosti ja tilanteeseen sopimattomasti puetun lapsen, tunnen hirveästi myötätuntoa. Kunpa vanhemmat tajuaisivat, että vaatehuolto on ihan perusasia lastenhoidossa, ei mitään hienostelua!

ei ole yhtään tyylitajua ja lisäksi hän on pihi, joten sain kulkea citymarketin ym vaatteissa, jotka ei väreiltään sopineet yhtään yhteen. Kävin vielä snobi-koulua, jossa monilla muilla oli hienot merkkivaatteet. Äiti saattoi myös ostaa ihan väärän kokoisia vaatteita vaan koska olivat tarjouksella. Kiva sellaisia sitten oli pitää. Muistan ikuisesti sen, että kaikilla muilla luokalla oli leviksen 501:set, mutta äiti ei suostunut niitä minulle ostamaan.



Yläasteella aloin jakaa mainoksia ym pikku hanttihommaa ja niillä rahoilla ostin itselleni leviksen, niken ym vaatteita joista olin todella ylpeä.



Käytän nykyään aika ison osan palkastani sekä omiin että lasten vaatteisiin ja lisäksi patistan miestä uusimaan vaatevarastoaan säännöllisin väliajoin. En ikinä tule pukemaan lapsia noloihin vaatteisiin!

Perheen kuopuksena ja ainoana tyttönä käyttööni tuli tietysti veljieni vanhat vaatteet. :( Kaikki oli sinistä ja vihreää, ei mitään tyttömäistä. Pahinta olivat polvista puhki kuluneet collarit, joita äiti oli parsinut.



Minun lapseni saa nykyään laadukkaita vaatteita, ostan vaatteet itse, mutta kysyn lapselta mistä väristä pitäisi.

joita sai tosi halvalla.

hän oli ihan hyvin puettu mutta olihan ne kaikki vaatteet kierrätttyjä, halpoja tai itse tehtyjä. Murrosiässä se söi tyttöä aika pahasti kun hän hakeutui sellaiseen kaveriporukkaan jossa oli rahaa ja muotivaatteita. Jossain vaiheessa oppi kavereitten vaatteiden lainaamisen ja palautuksen unohtamisen.

Vastaa siis nykyistä yläastetta suunnilleen. 12-13-vuotiaana jouduin pitämään koulussa hiihtohousuja, semmosia, joissa meni jalan alta lenkit. Isä ne mulle osti, kun olivat tietysti paljon halvempia kuin normaalivaatteet. Muistan , että mulla oli turkoosit ja punaiset housut, ja että sain hävetä!



Toinen trauma jäi, kun jouduin pitämään siskoni vanhaa talvipalttoota. Se oli äidin mielestä muodikas, kun silloin oli mini-midi-maxipituudet. Joo, mulle se oli hänen mielestään miditakki, mutta kun se oli ihan helvetin iso, niin se kurottiin leveällä nahkavyöllä kokoon. Ja taas oltiin muodikkaita.



Arvatkaa käytinkö kasarimuodin tullessa hiihtareita? No en!



Lapsille olen hankkinut kunnon vermeet, aina.

Mulla oli paita, jossa oli pilven kuva. Pilvessä oli semmoinen tööttijuttu, jota painamalla tuli ääni. Kaverit paineli sitä niin paljon ja kovaa, että mulle tuli mustelma rintakehään.



Sitten neljännellä luokalla yksi tyttö sanoi mulle "sä oot kyllä ihan kiva, mut en mä tykkää susta kun sulla on niin vanhat vaatteet." Olin hämmästynyt, että ai onko, en ole edes ajatellut.



Kuudennella joku sanoi "Miksi sulla ei koskaan ole farkkuja?" Taas hämmästyin, että no kai kun en ole niitä pukenut.. Enkä sitten sisullakaan pukenut vastaisuudessakaan.



Seiskalle mennessä rukoilin jumalalta (en ollut varsin uskovainen, mutta eihän sitä koskaan tiedä ja aina kannattaa yrittää, mietin), että minusta tulisi muodikas. Ei tullut, mutta aloin kyllä kehittelemään omaa tyyliä. Inhosin yhtä äidin mielestä tosi hyvää villakangastakkia, koska joku sanoi mun näyttävän siinä kassialmalta.



Lapseni saavat valita itse vaatteensa tietyin reunaehdoin.

oli aina veljeni vanhat vaatteet!

Esim. poikien ruskea-valkoruudullinen (pikkuruutua)kauluspaita, ruskeat suorat housut ja ruskeat Ecco-kengät löytyy yhdestä lapsuuden kuvasta. Kaikki loputkin samaa linjaa...



Siis ihan herkkuja :P

se, että koska vaatteet eivät olleet kalliita merkkivaatteita, niin ne olivat hirveitä. Aika snobeja...



Ei meilläkään mitään Leviksiä ja muuta kallista ostettu, enkä sellaisia edes kaivannut. Mutta tyttömäisiä vaatteita olisin halunnut. Usein sain isoveljen vanhat tai sitten äiti osti yhtä aikaa meille jotain uutta ja ne piti jostain syystä olla samanlaiset ja pojallehan ei tyttöjen väriä ostettu, joten minä sain poikien vaatteet.

Minä, koska äiti saneli mitä saan pukea ja mitä en. Omieni kohdalla olen hiukan armollisempi.