Uusperhe - tuntuu etten jaksa;

yleensä silloin oikein mikään ei suju.

Olen myös miettinyt, onko tämä minun oma kriisi.

Enkä tässä tosiaan mitään äkkinäistä ole tekemässä, tämä olotila on vaan jatkunut suhteellisen pitkään.

ja seuraavan kans tekisit vielä pari lasta lisää...

sinä ja lapsesi olette muuttaneet elämäänne miehen takia, vietätte nyt sellaista arkea jota mies haluaa vaikka itse haluat erää toisentyyppistä elämää. Oletteko keskustelleet tästä miehesi kanssa? Ei kai hän voi vaatia että vain sinun ja lastesi tulee muuttaa tyyliänne mutta hänen ei. Eikös uusperheissä pitäisi kaikkien joustaa ja tulla puolitiehen vastaan jotta löydetään se oma tapa elää ja olla. Miehesi ei ilmeisesti ole tähän valmis vaan haluaa elää kuten on tottunut ja sinun ja lastesi pitää sopeutua tähän. Itse ole uusperheen lapsi ja olen sitä mieltä että hyvin harvoin uusperhekuviot todella toimivat. Oman lapsuuteni takia toivon että omat lapseni eivät koskaan joudu uusperhe-elämää kokemaan vaan pystyisimme mieheni kanssa pysymään yhdessä ja perheenä.

En usko, että mieheni haluaisi tällaistakaan arkea, vaikka olemme kyllä erilaisia. Tuntuu vaan jotenkin siltä, että meidän ajatukset yhteiselosta ovat niin äärimmäisen kaukana toisistaan, että välillä oikein hirvittää...

Ja jollain tapaa koen, että kaikki tapahtuu jossain muualla: useimmiten esim. lapseni menevät kavereille ja tietysti tuo yökyläily, josta mainitsin. Mieheni lapsilla tosi harvoin käy ketään kavereita - ehkä eivät niitä sitten kaipaakaan, en tiedä.

yleensä silloin oikein mikään ei suju.

Olen myös miettinyt, onko tämä minun oma kriisi. Enkä tässä tosiaan mitään äkkinäistä ole tekemässä, tämä olotila on vaan jatkunut suhteellisen pitkään.

ja seuraavan kans tekisit vielä pari lasta lisää...

Ja jos sinua kiinnostaa, niin minun kaksi lastani ovat ex-mieheni kanssa saadut, ja kyseisen miehen kanssa elin 18 vuotta, että tässä ei kovin nopeasti ole ollut tapana panna miehiä vaihtoon.

Ja ex on ex kahden kiinnikäymisen ja henkisen väkivallan takia. Mutta tässäkin tapauksessa varmaan ydinperhe olisi pitänyt pitää kasassa.

ja esim. silti seurustelusuhteen jatkaminen eivät ole välttämättä "viimeinen vaihtoehto" kun on kyse lasten elämästä. Olen kirjottanut tänne ennenkin kokemuksestani lapsena uusperheessä, jossa myös isäpuolen mielestä lasten ei kuulunut näkyä eikä kuulua, ei kavereita jne. Ja se oli kyllä todella tuhoisaa. Toinen juttu joka on hankala uusperheessä on se, että lapset ovat usein vieraskoreita ja heidän on vaikea olla tottelematta vierasta ihmistä ja olla rentoja hänen läsnäollessaan. Joten jos lapset joutuvat asumaan puolitutun kanssa joka alkaa heti määräillä heitä niin se on kyllä äärimmäisen stressaavaa - ja voi johtaa sitten "taisteluasemiin", joita ei niin vain puretakaan. Minusta uusperheen onnistumisen tae on, että uusi puoliso ei komentele lapsia ennen kuin on luonut jonkinlaisen lämpimän suhteen heihin ja lapset luottavat häneen.



Minusta joillakin uusperheen perustaneilla sekoittuu se järkevä ajatus, että lapset eivät saisi päättää aikuisten asioista, siihen, että lasten on sopeuduttava mihin tahansa.

Mitä se mies sitten haluaa tehdä, jos ei halua tehdä lasten kanssa mitään? Möllöttää yksinään? Miten hoiditte suhteenne ennen yhteen muuttamista?



Isäni on eronnut moneen kertaan ja se ei ole tehnyt meille lapsille mitään hyvää. Ensimmäinen vaimoke äitini jälkeen ei oikein ollut mieleinen ja ero oli helpotus. Seuraavasta pidimme kaikki todella paljon, mutta se liitto kaatui isäni ja uusiolasten keskinäisiin ongelmiin. Kukaan lapsista ei edes asunut saman katon alla pariskunnan kanssa, mutta silti siitä ei tullut mitään. Sen verran tehokkaasti kuitenkin pidettiin kulissia yllä, että ero tuli meille yllätyksenä. Edelleen on kova ikävä tätä äitipuolta, mutta emme enää ole yhteyksissä. Olin siis eron sattuessa 25-vuotias.



Nyt on taas uusi äitipuoliehdokas kierroksessa enkä oikein tiedä, uskaltaako tähänkään suhteeseen oikein luottaa. Onhan nuo viitisen vuotta olleet yhdessä, mutta en todellakaan usko, että vanhainkotiin menevät yhdessä. Voin olla väärässäkin.



Jos mies ei tule lastesi kanssa toimeen niin siitä seuraa ero. Näin se vaan on. Ehkä teidän pitäisi miettiä asumisjärjestelyt uudestaan ja seurustella vielä muutama vuosi. Sitten lapset ovat niin isoja, etteivät enää melua ja häiritse arkea. Eli siis ovat muuttaneet pois. Jos mies taas haluaa pyöriä nurkissa, pesettää pyykkinsä ja hoidattaa lapsensa sinulla niin pistät ukon kuriin tai pihalle. Sääli lapsia, mutta aikuisen miehen pitää ottaa vastuuta elämästään.

Mies touhuaa omiansa, tekee remonttia yms. Mutta olettaa, että lapset keksivät itse tekemistä ja heihin ei tarvitse sen kummemmin kiinnittää huomiota. En tarkoita, että lasten kanssa pitäisi olla koko aika, mutta kyllä nyt vkl:n aikana jotain voisi tehdä yhdessä, edes jotain pientä.



Ennen yhteen muuttoa, olin lasten kanssa miehen luona joka vkl ja lapseni sitten joka toinen vkl. Hänen lapset ovat koko ajan kotona.



En oikein haluaisi tuollaistakaan, että odotetaan lasten kasvavan, koska lapset kuuluvat pakettiin, Ja tuleehan sitten vielä mahd. lapsenlapset jne.

: )

Menit varmasti liian nopeasti parisuhteeseen uuden miehen kanssa, ennen kuin olit kunnolla ehtinyt toipua edellisestä parisuhteesta!



Ei ole järkeä jatkaa, jos teillä ei ole miehen kanssa juuri mitään yhteistä. Lapset eivät uusperhekuvioita tarvitse, kun ei siellä kuitenkaan ole heidän omaa isäänsä tai äitiään.

Minusta on enemmän kuin ymmärrettävää se, että ap:tä harmittaa miehensä toivoma "hiljaiselo". Se, että hänen lapsillaan ei käy koskaan kavereita kotonaan ei todellakaan ole hyvä merkki. Onko miehesi lapsilla paljon harrastuksia tai vierailevatko he usein kavereidensa luona?



Myöskään tuo, että teille ei saa tulla yökylään on enemmän kuin outoa, kun lapsenne ovat kuitenkin noin isoja jo. Ei siis kyse ole siitä, että lapsia pitäisi erityisemmin vahtia tai tehdä vaikka iltapalaa, tuon ikäisethän saavat itsekin otettua. Missä siis ongelma? Siinä metelissäkö?



Oletko ap puhunut tästä lastesi kanssa, miten he tilanteen kokevat? Pahin ois tietysti se, jos heidän mielestään eivät ole tervetulleita kotiinsa tai ovat jotenkin "vääränlaisia". Oletko kirjoittanut tästä aiemmin, vai muistanko väärin?



Luulisi, että tilanteessa olisi kompromissiratkaisut mahdollisia. Mietityttää myös, miksi miehesi ei halua viettää aikaa lastensa kanssa muuta kuin kuskaten.

Minusta on enemmän kuin ymmärrettävää se, että ap:tä harmittaa miehensä toivoma "hiljaiselo". Se, että hänen lapsillaan ei käy koskaan kavereita kotonaan ei todellakaan ole hyvä merkki. Onko miehesi lapsilla paljon harrastuksia tai vierailevatko he usein kavereidensa luona? Myöskään tuo, että teille ei saa tulla yökylään on enemmän kuin outoa, kun lapsenne ovat kuitenkin noin isoja jo. Ei siis kyse ole siitä, että lapsia pitäisi erityisemmin vahtia tai tehdä vaikka iltapalaa, tuon ikäisethän saavat itsekin otettua. Missä siis ongelma? Siinä metelissäkö? Oletko ap puhunut tästä lastesi kanssa, miten he tilanteen kokevat? Pahin ois tietysti se, jos heidän mielestään eivät ole tervetulleita kotiinsa tai ovat jotenkin "vääränlaisia". Oletko kirjoittanut tästä aiemmin, vai muistanko väärin? Luulisi, että tilanteessa olisi kompromissiratkaisut mahdollisia. Mietityttää myös, miksi miehesi ei halua viettää aikaa lastensa kanssa muuta kuin kuskaten.

Miehen lapsilla on harrastus, joka vie useamman illan viikossa, että ei aikaakaan kavereille ole niin paljoa. Mutta minustakin on outoa, että eivät tuo meille ketään. Välillä siitä sanon ääneen, mutten pahemmin mitään kommenttia saa.

Luulen ja toivon, että minun lapseni eivät koe olevansa 'väärässä paikassa' ja he siis kyllä tuovat kavereita meille, mutta useimmiten menevät kavereilleen.

Yökyläilystä en osaa sanoa, mikä siinä mättää. Jokin aika sitten kysyin mieheltä, että mitäs sitten, kun alkaa tulla tyött- ja poikakavereita, että saavatko hekään jäädä yöksi - eipä vastannut mies mitään.

on rankkaa aikaa ydinperheessäkin - ja teillä on nyt neljä murrosikäistä. Muuttaessanne yhteen lapset saattoivat olla helpommassa iässä ja nyt vasta tilanteet kärjistyvät. Meitä on paljon muitakin, joilla vaikeuksia on tullut vasta yhteenmuuton jälkeen. Nuo kivittäjät ja ristiinnaulitsijat eivät ole (vielä) kokeneet elämässään ilmeisesti tarpeeksi vaikeuksia, eivätkä siksi ymmärrä, ettei kaikkea aina osaa ennakoida. Ellei sitten ole todella pessimistinen ihminen.

Lisään moniin hyviin ajatuksiin ja kysymyksiin pari omaani.



Ensinnäkin: uskon ja olen kuullut monelta taholta, että juuri silloin kun (etukäteen) on kuvitellut että uusperheen elämä alkaisi jo olla yhteen hitsautunutta ja maistua oikealta perhe-elämältä, eli 2-4 vuotta yhteen muuttamisesta, alkaakin kaikkein kivisin taival jolloin tuntuu että ei tästä sittenkään tule mitään, emme tule koskaan muodostamaan oikeaa perhettä, aina tulee olemaan kiviä kengässä hiertämässä, ja veto lopettaa koko tuska on kova.



Mutta kuulemma, jos siitä selviää, voi olla edessä hienoja aikoja jolloin ihan oikeasti OLETTE perhe, johon kuuluu hyvinkin erilaisia yksilöitä erilaisin taustoin ja toivein, mutta toisiaan ymmärtäen ja enimmäkseen hyväksyen. Rikas ja monimuotoinen perhe. Pitää muistaa sekin (haaste!) että paitsi lapset ja vanhemmat, uusperheessä on aivan uusia ihmissuhteita valtava määrä: "11-vuotiaan suhde 14-vuotiaaseen" ja "11- ja 14-vuotiaiden yhteinen suhde perheen isään" tai "17- ja 11-vuotiaan suhde 14-vuotiaaseen" jne jne. Olisi ihmeellistä jos näissä ei riittäisi hiottavaa loppuelämäksi!



Olen itsekin kuuden lapsen uusperheessä vähän väsähtämään päin, mutta ajattelen miten mahtavaa tulee olemaan jonain hetkenä tulevaisuudessa kun oikeasti olen läheinen vaikken äiti olekaan näiden kaikkien kanssa, ja miten moninaisia sisarussuhteita saan seurata lasten vähitellen aikuistuessa. En aio luovuttaa helpolla, älä sinäkään!



Toinen ajatus: teillä on nyt juuri sen ikäisiä lapsia joiden kanssa perheen aktiviteetit ja lasten tarpeiden ymmärtäminen pannaan uusjakoon ja kortit voivat olla välillä ihan kateissa. Minäkin täällä ihmettelen omaa esikoistani, 13-vuotiasta, joka ei enää haluakaan lähteä huoneestaan mukanani kaiken maailman rientoihin. Ja uussisaruksista toiset ovat aktiivisia ja kiinnostuneita, toisilla murrosikä näyttää tuovan mukanaan ihan perinteisen kapinan ja haistvittuasenteen. Ohhoh.



Eli kaikki se mitä et lapsissa ymmärrä ja mitä miehesi ei ymmärrä tai hyväksykään, ei johdu uusperhekuviosta vaan lapset ovat muuttuneetkin tässä kahdessa vuodessa, ja voit olla väsynyt siitäkin syystä. Ehkä he eivät tarjoa sinulle enää sitä mitä ennen. On aika etsiä ihan uusia olemisen muotoja. Ehkä se suuri lämmin koti ja liesi elämän makuineen ei voikaan nyt tässä elämänvaiheessa olla ihan sellainen kuin olet kuvitellut mielessäsi - ja mistä ehkä olet nauttinut aiemmin?



Onko sinulla itselläsi ihan omia harrastuksia joissa saat tuntea että elämässä on eteenpäinmenon tuntua? Pärjätköön kotiväki välillä keskenään. Kun sinulla on aktiivinen ote elämään, siitä saattaa tarttua jotain muihinkin, tai sitten olla tarttumatta, mutta pysähtyneisyyteen ei sinun kannata jäädä ihan itsesi takia.



Lopuksi annan kannatukseni niille mielipiteille joiden mukaan sinun täytyy vaatia mieheltäsi, että omassa kodissasi myös sinä saat elää sinulle sopivan energistä elämää. Jos sinulle sopii, että lapsillasi on yövieraita ja lapsia tulee ja menee, niin jonkinalinen kompromissi täytyy löytyä. Miehesi ei tarvitse pitää siitä, eikä hänen temperamenttinsa tarvitse sopia yhteen lastesi temperamentin kanssa - mutta hänen täytyy ymmärtää että jotkut asiat ovat teille tärkeitä vaikkei hän siihen pystykään eläytymään.



Toivottavasti alkaa helpottaa... pitkä pimeä talvi edessä... voin kuvitella miten synkkänä sitä odottaa noissa tunnelmissa.

Ei kannata pilata omaa elämää, jos se ei suju.

Burnout tulee siitä, että on liian kovat vaatimukset, kun kyvyt ja vaatimukset eivät kohtaa. Ja sitä kautta tulee riittämättömyyden tunne.



Minä uuvuin pitkässä avioliitossa (ydinperheessä). Tokenin vasta, kun aloin elää omaa elämääni, enkä miehen elämää. Suosittelen siis keskusteluapua.

Mistä tunnistat sen sitten, kun ongelmat ovat ohi?



Voisiko olla niin, että miehesi ja hänen lapsensa ovat introvertteja ja ehkä jopa hiukan aspergerin syndroomaan päin kallellaan, jolloin he eivät kaipaa enempää ihmissuhteita ja menoa kuin mitä päivän aikana saa töissä ja koulussa. Jos näin on niin eivät he sitä sinua ja sinun lapsiasi kiusatakseen tee, eivätkä he välttämättä pysty muuttumana, vaikka haluaisivatkin. Asiaan voi liittyä myös esim. aistiyliherkkyyksiä - meteli voi oikeasti tuntua kovalta, jos on herkät korvat.