Lue keskustelun säännöt.
Voiko koiralla olla melankolinen luonne?
15.09.2011 |
Meidän sekarotuinen koira on usein niin surullisen näköinen, että melkein näkee kyyneleen sen silmässä. Ei ole mitenkään sairas eikä vanha ja innostuu kovasti lenkille lähdöstä esim. Muuten melko "pidättyväinen", ei siis suuremmin riehaannu tuttujen näkemisestä vaan hillitysti heiluttaa hiukan häntäänsä. Katselee tummilla silmillään korvat lurpallaan anteeksipyytävän näköisenä. Ei ole kaltoin kohdeltu, joten ei siitäkään johdu. Tuntuu vain niin "hassulta", kun koira on tuollainen. Kun ne yleensä ovat kauhean riehakkaita, hyppivät ja poukkoilevat yms. Tälle jos antaa vaikka makkaran, niin ei suinkaan ahmi sitä suuhunsa vaan piilottaa hiekkaan kuonollaan :) Outo koira mutta niin ihana silti.
Kommentit (5)
on monen sortin luonnetta. :)
Oma sekarotuiseni on äärettömän liipasinherkkä, vaikka onkin hyvin koulutettu. Malttia sillä ei vain ole, ellei sitä juoksuta puoli kuoliaaksi päivittäin.
Tunsin erään toisen sekarotuisen joka oli myös hieman matalampaa vireystasoa. Minusta siinä koirassa oli jotain valloittavan sympaattista.
inhimillisempi kuin moni muu koira (kivoja nekin tosin) johtuen tästä hiljaisesta tarkkailevuudestaan. On suurelta osin lapinkoira rodultaan. Fiksu, joskaan ei kauhean koulutettu. On niissä siis persoonallisuuseroja kuten meissä ihmisissäkin, tietysti :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kiitos ap. Olet varmaan ihana ihminen kun niin sympaattisesti kuvailet koiraasi. Uskon että eläimillä on hyvin erilaisia luonteita, sen huomaa kun tutustuu useampaan. Käyttäytyvät ihan eri tavoin samanlaisissa tilanteissa, eri eläimet.
Meidän jo edesmenneillä ihanilla samanrotuisilla koirapappasilla oli täysin erilaiset luonteet. Vanhempaa koiraa kutsuimme aina "vanhana syntyneeksi", kun oli tosiaan vähän tosikkomainen ja hieman melankolinen luonteeltaan. Tosin innostui kyllä lenkkeilystä ja muusta, mutta perusluonne oli rauhallinen ja vakava. Nuorempi koiramme oli taas ikuinen "lapsi", joka ei rauhoittunut edes viimeisinä vuosinaan vaan eli riehakkaana, iloisena ja reippaana koirulina aina lähes 14 vuotiaaksi asti.
Kun vanhempi koiramme täytti 6-vuotta, selvisi syykin tuohon vakavuuteen ja melankolisuuteen: Addisonin tauti. Tämä tauti aiheuttaa ihmisillä mm. masentuneisuutta ja uskon, että näin on myös koirillakin. Tuttavani erittäin rauhallinen ja kivaluonteinen (samanrotuinen) tyttökoira oli myös tällainen vakavanpuoleinen, joka ei niin hirveästi reuhonut ja syyksi paljastui erittäin paha lonkkavika.
Uskon, että koirien luonteissa on eroa. Mutta kun tietynrotuinen koira on poikkeuksellisen rauhallinen ja vakavanoloinen muihin rotutovereihinsa verrattuna, niin itse pyrkisin sulkemaan pois sairauden mahdollisuuden. Tämä ihan siitä syystä, että omakohtaisia kokemuksia asian suhteen löytyy.
sun koira kuulostaa ap ihanalta mietiskelijältä. =) Kyllä mä ainakin uskon luonne-eroihin koirilla, useampaa kun olen kasvattanut.
Lapsuudessakin meillä oli koira, se oli oikea tyranni meitä lapsia kohtaan: ensin tuli äiti, sitten koira, sitten me lapset.. =D Tämä johtui tietysti äidin tavasta hemmotella koiraa, kun me "iltatähdet" olimme jo liian isoja siihen. Siihen vaan piti sopeutua: koiralta ei ottanut luuta kukaan muu kuin äitee, muita se puri. Eihän semmoista koiraa kukaan pitelisi nykyään lapsiperheessä, mutta ennen me vaan sopeuduttiin.. Muistatte varmaan omasta lapsuudesta tämmöisiä koiria? =D Myös kaverilla oli hemmoteltu ja oikeasti jo vihainen nelijalkainen, siellä kotona ei uskaltanut edes liikkua, ellei joku aikuinen pitänyt sitä vierellään. Voitte arvata, että oli hauska olla siellä esim. synttäreillä, kun se tuijotti vierellä vihaisilla (no siltä se tuntui!) silmillään ja itse mietti, että luovuttaisiko suosiolla keksinsä sille, vai ottaako se sen väkisin.. =D
Kuitenkin itse olen 3 koiraa kasvattanut pennusta ja uskoakseni aika samalla taktiikalla, joten erot koirien välillä ovat varmasti luonnekohtaisia. Vanha on koko ikänsä ollut "pikkuvanha", nyrpeä, ylimielinen, pidättyväinen, helposti "loukkaantuva" (sille ei saa nauraa) ja täysin viileä ihmisiä kohtaan. Tiedän että kuulostaa inhimillistämiseltä, mutta näin kaikki sanoo, jotka sen tuntee. Se katselee muita pitkin nenänvarttaan eikä alennu leikkimään kuin ihan joskus. Kuitenkin se on niiiiin rakas mulle, kun mä tunnen sen niin hyvin, mutta esim. vieraiden on vähän vaikea pitää siitä, kun se ei anna niiden juuri edes koskettaa (ei silti ole kipeä tms.) vaan poistuu välittömästi, vain tutuimpien antaa silitellä. Kuitenkin sillä on sellainen pilke silmäkulmassa ja se innostuu leikkimään silloin kuin itse haluaa (ei silti ole meillä mikään pomo), ja se on kyllä tosi fiksu koira.
Toinen koira on jo 6, mutta ikuinen pentu. Se on aina hyvällä päällä, sitä ei tarvitse kuin katsoa, niin häntä heiluu. Se innostuu ihan kaikesta ja rakastaa ihmisiä, koiria, palloja, ruokaa, huomiota, häntäänsä... Se on ihastuttava tapaus ja siihen kaikki ihmiset aina ihastuu, kun se on niin avoin. Toisaalta vähän turhankin avoin rotuun nähden, mutta kuitenkin helppo koira. Silti vähän "tyhmä" ja vaatii paljon toistoja ennen oppimistaan.
Kolmas oli jotain siltä väliltä, ehkä eniten rodunomainen.
Näitä on hauska miettiä ihmistyyppeinä... =D
Sulla ap taitaa olla siellä oikea filosofi sitten. =)
on monen sortin luonnetta. :)
Oma sekarotuiseni on äärettömän liipasinherkkä, vaikka onkin hyvin koulutettu. Malttia sillä ei vain ole, ellei sitä juoksuta puoli kuoliaaksi päivittäin.
Tunsin erään toisen sekarotuisen joka oli myös hieman matalampaa vireystasoa. Minusta siinä koirassa oli jotain valloittavan sympaattista.