Tarinoita sairaudesta: Kuvaile millainen on masennus

Ylös

Petri Välimäki, mielenterveyden kysymyksiin erikoistunut rehtori-teologi-kirjailija on parhaillaan tekemässä 10-osaista keskusteluohjelmaa Tv7:lle. Voin vilpittömästi suositella, mikäli aihepiiri ja teemat vähänkään koskettavat Sinua tai lähipiiriäsi. Linkki: http://www.tv7.fi/vod/categories.html?id=564#kausi-Tuotantokausi 5

Itsemurha- ja kuolema-ajatukset oli jatkuvia. Olemassaolo teki kipeää, ajatus kuolemisesta oli kaihoisan lohdullinen, houkuttava, sydäntäsärkevä kuin koti jota kaipasin. Usein inhosin ja häpesin itseäni niin paljon että vaan toivoin että sielu voisi riuhtaista itsensä minusta ulos yhdessä kivun ja inhon purkauksessa, ja sitten kaikki olisi ohi. Ajatukset kiersi häpeän ja toivottomuuden polttavaa kehää. Olin totaalisen yksin, katsoin vieressä seisovaa ihmistä kuin se olisi kahden kilometrin päässä, oikein tunsin sen kylmän välimatkan välissämme. Ei mitään keinoa tavoittaa sitä tai ketään toistakaan, olin lopullisesti yksin ja lukittuna sisääni henkisen kivun ja häpeän vankilaan. Ja olin mykkä, en olisi osannut kuvailla mitään yllämainitusta.



Siihen lisäksi keskittymiskyvyttömyys, unohtelu, itkeskely monta kertaa päivässä (usein esim. sen takia, etten voinut sallia itseni kuolla koska minulla oli pienet lapset, eli ulospääsyä ei ollut), pahimpina ahdistuksen hetkinä oloa hieman lievitti pakko-oiretta muistuttava itsekseen mutiseminen. Pinnani oli lyhyt. Huusin miehelle, huusin lapsille. Pienille lapsille.



Ja elin kuin usvassa, ajatukset karkaili joka suuntain kuin muurahaiset sohaistusta pesästä. Miten vaikea oli pinnistellä että olisi pystynyt esim. seuraamaan keskustelua. Kävin puhumassa lääkärille oireistani ja vaikka tiesin, että se selitti minulle parhaillaan hoitovaihtoehtoja ja asia oli todella tärkeä, en vain pystynyt keskittymään sen puheeseen, huomiokykyni haihtui kuin savu puhalletusta kynttilästä.



Ja valtava, jatkuva häpeä ja syyllisyys kaikesta ylämainitusta, ja siitä miten huonon ja äidin se minusta teki, hajamielisen ja ilottoman ja kireän, ja huonon puolison, ja huonon tyttären joka ei ikinä jaksanut pitää yhteyttä. Koin itseni valehtelematta lähinnä jonkinlaiseksi yksinäiseksi, eristyneeksi hirviöksi. Enkä päässyt pakoon itseäni.

ja juuri siksi pärjäävät elämässään. Mä olen syönyt masennuslääkkeitä jo 10 vuotta, olen äiti, opiskellut itseni maisteriksi ja olen vakituisessa työssä, mutta alisuoritan niin työelämässä kuin äitiydessäni.

Minulla ei siis ole koskaan ollut virallista diagnoosia. (Tosin yhden kerran pahassa vaiheessa psykologi ehdotti yksityisen lyhytterapian lopuksi, että kyseessä saattaisi olla lievä masennus. En ollut hänelle aivan avoin tilanteeni yksityiskohdista. En vain osannut. Esitin epätoivon vimmalla "vähemmän hirviötä".)



Ei koskaan oleollut lääkitystä, ja terapiaa tasan tuon yhden lyhytterapian verran. PMS-aikaan masennusoireet palaavat aina vähintään pariksi päiväksi yllä kuvailemani kaltaisina, muina aikoina mieliala on rauhallisempi, tosin usein jonkin verran alakuloinen tai ahdistunut. Hyvin terveet ja säännölliset elintavat pitävät minut paljon toimintakykyisempänä - mistä tuli mieleen että pitäisi olla nukkumassa, tämä valvominen tulee kostautumaan vielä huomenna...

Omalla tavallaan he, jotka kehottavat masentunutta ottamaan itseään niskasta kiinni, ovat oikeassa. Vain muuttamalla niitä asioita joihin voi itse vaikuttaa voi lopullisesti karistaa pois masennuksen. Ikävä kyllä masennuksen syvimmässä alhossa ajatus itseään niskasta kiinni ottamisesta vaikuttaa lähinnä vittuilulta.



Olen itse sairastanut keskivaikean masennuksen johon liittyen olin aikanaan vuoden sairaslomalla juuri tuollaisessa tilassa mitä edellä on koskettavasti kuvattu. Edelleen käyn terapiassa viikottain ja syön masennuslääkkeitä joita en aio jättää pois.



Nyt, masennuksesta toipuvana ja taas elinvoimaisena voin tarttua itseäni niskasta kiinni ja koen voivani vaikuttaa omaan elämääni murehtimatta jatkuvasti omaa huonouttani. Olen onnellisempi kuin koskaan. Tunnen eläväni joka hetki joka solullani. Rakastan vaimoani joka jaksoi tukea minua sairastaessani varmasti syvemmin kuin ketään muuta. Avioliiton myötä- ja vastoinkäymispuheet tuli testattua ikävän kautta.



Eli empatiaa masentunutta kohtaan ja tukea sitten toipumisvaiheessa!

Se on kuin kulkisi paksussa sumussa raskaassa maastossa. Ei kykene havaitsemaan ympäristöään eikä jaksaisi mitään. Yksinkertaisetkin asiat ovat suuren työn takana, esimerkiksi suihkussa käyminen. On koko ajan väsynyt. Muiden ihmisten seura ei kiinnosta eikä sitä jaksa, uupuu keskustelusta muiden kanssa. Menee itsensä sisään, käpertyy ja sulkee ulkomaailman pois. Kaikki vaikuttaa ilottomalta, mustalta tai ei miltään.



Jälkeenpäin pahasta masennusjakson ajalta ei muista juuri mitään. Voi olla kuukausia joista on vain muutama epäselvä muistikuva.

Elämä oli yhtä painajaista. Ei tiennyt mikä on todellista ja mikä ei. Tajunta ei kulkenut mukana. Kun painajaisissa sattui jotain, se tuntui todelliselta hereillä ollessa. Koskaan ei tuntenut olevansa täysin hereillä. Sitä oli sumussa, aivokoppa täytetty märillä sahajauhoilla.



Päivät kaihosi kuolemaa. Mietti erilaisia tapoja päästä pois. Tunsi ajatuksen hiljaisuudesta lohdulliselta, sillä päässä puhui pahat äänet. Ne jotka kertoivat arvottomuudesta, vihasta, syyllisyydestä, ahdistuksesta, peloista, häpeästä, tuskasta, menneisyydestä ja sen haamuista.



Missään ei tuntunut olevan vaihtoehtoja, missään ei ollut toivoa, missään ei näkynyt elämää. Sitä unohti kaiken hyvän, sitä ei tavoittanut hyvää edes perheensä kanssa. Oli niin tunnoton. Tuntui kuin itse olisi hidastunut, muuttunut vahanukeksi: ilmeetön, sanaton ja tahmea. Maailma ja ihmiset ympärillä menivät eteenpäin, kulkivat väistämättä jotain toista määränpäätä kohti, jonne minulla ei ollut asiaa.



Sitä saattoi huomata maanneensa kolmekin päivää vain vähän vettä välillä juoden. Ei mitään väliä. Sitä hengitti vain. Mietti jos joku armollisesti tulisi elämän väliin. Sitä kuolisi pois jos ei välittäisi elämästä.



Ajatusmaailma kieroutui tyystin. Ajatus, jos niitä oli, junnasi samoissa teemoissa. Sitä märehti samaa asiaa. Kipu tuntui ainoastaan todelliselta. Jossain vaiheessa yritin viiltää itsestäni pahaa ulos. Kuvittelin sen valuvan pois minusta, jotain veressäni symbolisesti elävää pahaa, joka saastuttaa minut ja muut.



Mustaa. Mustaa. Mustaa. Sitä onnistui jopa perustelemaan lopulta miksi on parempi kuolla pois. Parempi miehelleen ja parempi lapsilleen jos lähtee pois. Kauan sitä vastaan vielä pyristeli, mutta lopulta siihenkin oli valmis. Oli päässyt liian pitkälle... tai uponnut liian syvälle. Mies aavisti ja esti sen lopullisen teon.



Sitä koki olevansa niin itsensä vanki. Vanki omassa pääkopassaan ilman mahdollisuutta paeta. Sitä vihasi itseään, inhosi niin, että tahtoi repiä naamansa irti, mutiloida ne kasvot jotka katsoivat peilistä. Ne vieraat ja samalla tutut kasvot.



Ja kaksi vuotta meni hukkaan. Muistikuvat ajalta ovat hyvin hämärät. Joitain välähdyksenomaisia asioita kelluu välillä pinnalla. Sitten alkoi parantua, alkoi saada kiinni elämästä. Hymy palasi ja ilmeet. Tunteet monipuolistuivat. Vaha suli päältä pois. Elämässä on harmaankin sävyjä nykyään ja värejäkin. Sitä on elossa!

Olisi mukava saada tähän heidänkin näkökulmaa, jotka ovat joutuneet seuraamaan puolisonsa, vanhempiensa tai läheisen masennusta. Avaamaan heidän kokemustaan.

Olisi mukava saada tähän heidänkin näkökulmaa, jotka ovat joutuneet seuraamaan puolisonsa, vanhempiensa tai läheisen masennusta. Avaamaan heidän kokemustaan.

Siskoni kärsii masennuksesta, ja se on ollut todella rankkaa kaikille läheisille, minullekin. Aina saa pelätä, mitä tapahtuu seuraavaksi. On ollut itsetuhoisuutta (viiltelyä jne), hoitojen lopettamista vaikka tarve olisi, alkoholismia, todella kummallisia tempauksia jne. Sitä on jatkuvasti huolissaan toisesta, eikä sellaista vaan jaksa vuodesta toiseen. Totta kai sitä yrittää olla tukena, mutta samalla on pakko ottaa jonkinlaista etäisyyttä tai muuten tulee itse hulluksi.

Siskoni masennus on vaikuttanut meihin kaikkiin monella tavalla. Siskoni on esimerkiksi aina huomion keskipisteenä sairautensa takia (meillä muilla ei ole mitään sellaista, joka voisi "ylittää" kaiken tuon). Omien häideni aattonakin hän veti eräänlaisen tempauksen ja aiheutti kaikille ylimääräistä huolta. Tiedän, tämä kuulostaa katkeralta, mutta en ole sitä. Haluan vain osoittaa, miten raskasta se voi olla lähipiirille.

Toivottavasti tilanne parantuu joskus.

Äitini on kärsinyt jonkinasteisesta lievästä mutta pysyvästä masennuksesta varmaan jo vuosikymmeniä. Hän ei ole ikinä hakenut apua (tietääkseni). Hyvä ihminen ja kaikille kiltti, mutta se hänen huono itsetuntonsa ja sellainen mökötys, passiivis-aggressiivisuus ja marttyyrin elkeet oli kyllä aika raskaita kun olin pieni. Mistään ei puhuttu, mitään arvostelua hän ei kestänyt - ei suuttunut vaan haavottui syvästi vähästäkin, ja usein tunsin itseni alhaiseksi paskaksi.



En myöskään hennonnut kertoa äidilleni ikävistä asioista omassa elämässäni, vaan suojelin häntä enemmiltä huolilta, vaikka olisin kipeästi tarvinnut apua mm. koulukiusaamisen suhteen. Tunsin olevani pettymys hänelle, koin kai jotain vastuuta.



Oma "itsenäisyystaisteluni" murrosiän tiimellyksessä meni ihan vituiksi, kun koin kamalaa tarvetta riuhtaista itseni irti siitä jatkuvasta raskassoutuisesta aasi Ihaa-kamaluudesta, mutta äiti ei sitten kestänyt sitä ollenkaan ja koki hylkäyksenä, ja reagoi siihen sitten päästämällä irti ja vetäytymällä. Välit eivät siitä ikinä kokonaan korjautuneet.



Kirjoitin omasta masennuksestani tuolla ylempänä, olisinkohan ollut numero 11.

”Tuska-depressioon sairastuminen on kuin siirtyminen maanpäällisestä elämästä vedenalaiseen. Paine on veden alla kova. Korvat paukkuvat. Keuhkot eivät saa happea. Ja niin jonkin ajan kuluessa kaikki elintoiminnot pysähtyvät, tai paremminkin sanottuna: lähes pysähtyvät. Jommoinenkin olkipilli johtaa kauas pinnalle. Pysyt vaivalloisesti hengissä, ilma virtaa pillin läpi katkonaisesti, mutta virtaa sittenkin – ja juuri kun kuvittelet hapen loppuvan, pillistä tuhahtaa sen verran mädänhajuista ilmaa, että kykenet tuntemaan kivun”.



Itse huomasin oikeastaan vasta parantuessani (lääkityksellä), kuinka masentunut olin ollutkaan. Olin aiemmin pitänyt itseäni vain realistina. Elämä on paskaa ja sillä hyvä. Koin sellaisen ahaa-elämyksen, että "ai niin tältä tämä on joskus tuntunut". Siihen masennukseen vain pikkuhiljaa turtui ja alkoi pitämään sitä normaalina olotilana.

Voisitteko kertoa myös selviytymistarinoita, parantumistarinoita, tarinoita siitä toivosta. Mikä juuri sinua auttoi parantumaan?

Minulla on ollut useita vakavia/psykoottisia masennuksia. Ensimmäinen oli jo 17 v. Tosin jo lapsena minulla oli masennusoireita. Olen kuitenkin pystynyt kirjoittamaan ylioppilaaksi ja suorittamaan korkeakoulututkinnon sekä perustamaan perheen:) Viimeisin vakava depressio oli kaksi vuotta sitten ja olin sairaalassa 1,5 kk:tta. Sain sähköhoitoa, joka auttoi minua heti. Tosin toipuminen on kestänyt kaikesta huolimatta, mutta s-hoito auttoi siinä, että pystyin olemaan lomat perheeni luona ja jaksoin olla lasten kanssa läsnä. Minua on auttanut todella paljon, että mieheni on jaksanut olla tukenani. Ajattelen omat masennukseni nykyään enemmän aivosairautena, vaikka olenkin lapsuudessani elänyt perhehelvetissä.

Voimia kaikille niillekin joilla on läheinen sairastunut. Masennus on koko perheen sairaus. Sen vaikutukset ulottuu sairastavan ulkopuolellekin. Pahinta siinä on juuri se kuormittavuus, huoli, hätä, tunne ettei pysty tai voi auttaa, voimattomuus. Riski sairastua itse kohoaa huomattavasti.



Samoin on nähtävissä se, kuinka tämä voi siirtyä eteenpäin, mikäli asiaa ei hoideta. Lapsi ei käsitä miksi äiti tai isä itkee, voi huonosti, vaikenee. Lapsi lukee muita kuin sanoja, ja jos asiaa ei ikinä hoideta tai siitä keskustella, se lapsesta voi kasvaa sairas aikuinen.



Meillä on äiti ollut epävakaa. Kotona oli sellainen arvaamattomuuden tunnelma. Koskaan ei oikein tiennyt milloin äiti onkin äkkiä huonolla tuulella, milloin itkuinen, milloin haukkui ja seuraavana hetkenä rakasti. Välillä pistettiin kämppää uuteen kuntoon, enkä tarkoita remontointia.



Toinen aikuinen itkee lapselle, kuinka tappaisi itsensä ilman minua ja toinen haukkuu välillä huoraksi, välillä kullannupukseen. Samoin äidillä tuli huonoina kausina harhaluuloisia oletuksia todellisuudesta.



Vasta aikuisena löytyi sanat näille. Vasta aikuisena sitä alkoi ymmärtää, ettei se oikein ollut normaalia tai että meillä vanhemmat olivat sairaita. Ja samaa perintöä pelkään siirtäväni lapsilleni. Ainoana erona on, että yritän puhua lapsille avoimesti. Luoda niitä sanoja sille, ettei se ollut lasten vika, että äitiä väsyttää tai äiti itkee. Eikä puhumattomuus johdu heistä, vaan sairaudesta, joka tekee äidistä poissaolevan. Mutta kyllä ne lapset oireilivat. Vanhimmat lapseni etenkin.

materiaalia tarvitsenkin kun sitä pysyvää eläkettä itselleni lähden tavoittelemaan. PM

materiaalia tarvitsenkin kun sitä pysyvää eläkettä itselleni lähden tavoittelemaan. PM

?? Siis miksi juuri tätä materiaalia ??

Hei. Löytyisikö lisää tarinoita. Etenkin toivoa antavia tarinoita, joissa sairaus on voitettu.

joka meni niin pahaksi, että yritin tappaa itseni. Samanlaisia olotiloja, kuin tässä ketjussa on kuvailtu, oli jatkunut jo pitkään ja en enää kestänyt. Vaikka itsemurhayritys epäonnistui, kuvittelin pitkään sen jälkeen mielessäni kuinka oikeasti toteuttaisin sen loppuun asti.



En edes tiedä, mitä tapahtui mutta yksi aamu heräsin huomaamaan, että olin jo pitkään voinut ihan hyvin. Arki vaan oli vienyt mennessään, enkä ollut ehtinyt miettimään olotilojani sen syvällisemmin. Nykyään, vaikka olisi huono päivä tai itkettäisi, en kuitenkaan ikinä haluaisi tappaa itseäni.

Hän on ollut minulle erittäin tärkeä ihminen, olen tuntenut hänet koko ikäni. Hän on aina ollut hyvin mustavalkoinen ihmisten suhteen, kuka on hyvis ja kuka pahis. Pahiksia on paljon ja he kaikki haluavat pahaa läheiselleni, eikä hän tunnista omassa käytöksessään ongelmia. Erään pienen välikohtauksen jälkeen minustakin tuli pahis, eikä läheiseni enää halua olla kanssani tekemisissä. Se tuntuu pahalta, ja olen kyllä loukkaantunut hänen viesteistään, vaikka ymmärrän että sairaus niissä puhui. Silti, minä menetin tuon ihmisen sellaisen pikkuasian takia, joka ei muiden kanssa olisi ollut edes anteeksipyynnön veroinen juttu. Hänen päässään se paisui valtavaksi vyyhdiksi eikä minullakaan ole voimavaroja tai osaamista asiaa purkaa. Käytännössä hän on ajanut melkein kaikki ihmiset läheltään pois samalla tavalla, uskon että hänellä on tosi paha olla ja suren asiaa päivittäin. En vaan voi uskoa, että tuo ihminen halusi "sanoutua irti" minusta.