te, joilla useampi lapsi (äidinrakkaudesta)

Enpä ole koskaan kuullut, että kukaan rakastaisi esimerkiksi kolmesta lapsestaan ainoostaan sitä ensimmäistä. Ennen kuulumatonta.

rennommin etkä ole enää samalla tavalla huolissasi.

vauva jo 5kk ja esikoinen pian 2v. En vieläkään tunne kovin suurta kiintymystä/rakkautta tähän uuteen tulokkaaseen, kun taas tunteeni esikoista kohtaan ovat kasvaneet.



Hassua, mutta ehkä se siitä ajan myötä tasottuu..

Enpä ole koskaan kuullut, että kukaan rakastaisi esimerkiksi kolmesta lapsestaan ainoostaan sitä ensimmäistä. Ennen kuulumatonta.

..Opettele kirjoittamaan ja toiseksi, ap tuskin tarkoitti tuota. Kannattaa varmaan opetella myös lukemaan..

kaikkien kolmen kanssa ja jokaisen uuden tulokkaan myötä rakkaus jo olemassaoleviinkin kasvanut. Mutta mutta: lapsetkin ovat yksilöitä - ethän sinä kaikkia muitakaan ihmisiä kohtaan tunne samoin, jokainen ihmissuhde on yksilöllinen ja omanlaisensa. Kunhan vauva kasvaa ja saa yksilöllisempiä piirteitä, alkaa kommunikoida jne niin rakennat omanlaisesi suhteen hänen kanssaan. Näin se vaan joskus on että eivät kaikki lapset tunnu samalla tavalla omilta (omani tuntuvat mutta tiedän tapauksia ettei näin ole).

no hei kuukausi synnytyksetä, fiilikset voi ja saakin olla aivan pimeitäkin.

Näin juuri! Kun olisin itsekin tämän tajunnut aikoinaan, olisi säästynyt paljolta hormonihöyryiseltä murehtimiselta...

Tosin lisättäköön että minusta tuntuu edelleen että minulla on "kummallekin lapselle eri sydän", eli tunteet ja suhde kahteen lapseeni on aina olleet ihan erilaiset, oikein mahdottomat verrata. Ja silti rakastan molempia aivan vimmatusti. Ja nyt ovat jo alakoululaisia.

itse kyselleeni joskus aikoinaan äidiltä (meitä on neljä lasta), että ketä tämä meistä rakastaa eniten. äiti vastasi aina, että rakastaa kaikkia lapsiaan yhtävertaisesti, kukaan ei ole ylitse muiden.

kuitenkin kun itse aloin saamaan lapsia, törmäsin tähän asiaan uudelleen.. meni hetki, että opin tuntemaan esikoisen niin, että tätä voi rakastaa "oikein". kakkosen kohdalla rakkaus syttyi heti. tuo pieni nyytti kun on vain niin hellyyttävä, niin viaton ja turvaton.

kolmonen meni sitten sen verran rutiinilla, että opin tuotakin rakastamaan vasta ajan myötä.

kai siihen rakkauteen (jota ap ilmeisesti tarkoittaa) tarvitaan myös se tietynlainen kiintymys ja tottumus, ennen kuin sen täydellisen yhteenkuulumisen tunteen pystyy muodostamaan.

nyt kun lapset ovat 5,3,5 ja 1,5 vuotiaat voin sanoa rakastavani kaikkia heitä ihan yhtälailla. en kuitenkaan ihan tasavertaisesti. joinain päivinä tuntuu, että rakastan nuorimmaista enempi (kun vanhemmat kiukkuavat) ja joinakin esikoinen on olevinaan muita tärkeämpi. kuitenkin rakastan heitä kaikkia ihan syvältä sydämestäni.

jännä nähdä miten numero nelosen kanssa tulee käymään.

t. äiti ja rv 31+2

jotka jaksoitte asiallisesti vastailla:) helpottaa uskomattomasti kuulla, että en ole yksin asiani kanssa:) yritän lakata potemasta huonoa omaatuntoa ja nauttia tuosta vauva-ajasta vielä niin kauan kuin sitä kestää:) ehkä nämä tunteetkin vielä tasoittuvat tästä ajan mittaan ja tosikko nousee tunnemittarissa esikon tasolle:)

t. ap

olen kohta viiden äiti, rv:t jo 30 paremmalla puolella, mutta näin yhtäkkiä en tiedä kuinka paljon. Eilen just ihmettelin miehelleni, että onko tämä nuorin vaan jotenkin kaikkein hyväntuulisin ja hellyttävin, vai onko se vaan sitä, että jotenkin osaa ottaa asiat niin kuin ne tulee, eikä enää kyttää kaikkia kehitysvaiheita ja mieti, onko normaalia ja kehittyykö lapsi "oikein". Tosin nyt viimeisen vuoden aikana olen ihan erilailla oppinut iloitsemaan lapsista. Aina oon iloinnu ja kaikki on ollu toivottuja ja rakastettuja, mutta ehkä se on vaan sitä, ettei enää niin stressaa ja mieti kaikkea vaan ottaa asiat sellaisina kuin ne tulee..



Mutta en oo eritelly tunteita, kaikki noista on rakkaita, mutta ovat niin erilaisia, ettei voi tosiaankaan sanoa, että samanlaisia tunteita olis. Ja kun nekin vaihtelee hetkittäin ja tilanteiden mukaan..



lapset on siis 4v, 3v, 2v, ja 1v..

olen kohta viiden äiti, rv:t jo 30 paremmalla puolella, mutta näin yhtäkkiä en tiedä kuinka paljon. Eilen just ihmettelin miehelleni, että onko tämä nuorin vaan jotenkin kaikkein hyväntuulisin ja hellyttävin, vai onko se vaan sitä, että jotenkin osaa ottaa asiat niin kuin ne tulee, eikä enää kyttää kaikkia kehitysvaiheita ja mieti, onko normaalia ja kehittyykö lapsi "oikein". Tosin nyt viimeisen vuoden aikana olen ihan erilailla oppinut iloitsemaan lapsista. Aina oon iloinnu ja kaikki on ollu toivottuja ja rakastettuja, mutta ehkä se on vaan sitä, ettei enää niin stressaa ja mieti kaikkea vaan ottaa asiat sellaisina kuin ne tulee..

Mutta en oo eritelly tunteita, kaikki noista on rakkaita, mutta ovat niin erilaisia, ettei voi tosiaankaan sanoa, että samanlaisia tunteita olis. Ja kun nekin vaihtelee hetkittäin ja tilanteiden mukaan..

lapset on siis 4v, 3v, 2v, ja 1v..

niin luultavasti ap:kin tarkoitti sanallaan "rakastaa" enemmänkin sanaa "iloita".

tässä kun tätä keskustelua luki läpi, paistoi niin toisten kirjoituksista ivallisuus ja harhaluulo lävitse, ikäänkuin ap ei lapsiaan rakastaisi. väärän sanan käyttö saa aikaan vääriä kuvitelmia. en usko etteikö ap rakastaisi kumpaakin lastaan tasavertaisesti, vaan hän ei vain osaa vielä iloita uudesta tulokkaasta samallatavalla kuin esikoisestaan. näin minä näen asian. itselläni ei lapsia vielä ole, mutta toivottavasti pian poksahtaisi ulos..

-nuori tuleva äiti ja RV 41-

esikoisen kohdalla rakastuin lapseen heti, ja olin koko ekan vuoden ihan euforiassa. Koko äidiksi tuleminen oli niin iso juttu, että siinä riitti miettimistä.



Toisen kanssa on mennyt ihan eri tavalla. Koko synnytys ja lapsen saaminen ei herättänyt oikeastaan mitään tunteita. Olisin voinut jättää vauvan vaikka laitokselle. Meillä oli silloin päällä tosi stressaava tilanne mutuen elämässä, ja vielä ennen ponnistuvaihetta mietin vain lakisääteisiä juttuja, jotka meidän on hoidettava ensi tilassa jne. En keskittynyt koko lapsen saamiseen yhtään, ja kun sain lapsen syliin, mietin ensimmäisenä että ok, tämä tyyppi on kunnossa, minä olen kunnossa, joko täältä saa lähteä? Ois vähän asioita hoidettavana.



Ekat 2-3 kuukautta oli ihan hirveän rankkoja. Esikoinen veti päälle hirvittävän uhman ja huusi päivät ja heräsi öisinkin huutamaan. Vauva huusi iltaisin useita tunteja. Olin synnytyksestä niin tohjona että portaiden kävelykin oli tuskaa. Siihen päälle nämä muut asiat, niin elämä oli yhtä hullunmyllyä. Olin ihan uskomattoman väsynyt, enkä ehtinyt tutustua vauvaan yhtään. Tuntin hurjaa syyllisyyttä siitä, että heti kun olisi ollut hetki aikaa olla vauvan kanssa, joko nukahdin heti tai itkin väsymystä.



Mut sit asia jotenkin järjestyivät. Ajattelin että joka päivä vauva on päivän vanhempi ja parempaa kohti mennään. Kun vauva oli 4 kk, tajusin yhtäkkiä kuinka ihanaa elämämme oikeastaan onkaan. Esikoinen oli lopettanut huutamisen, vauvakaan ei huutanut, ja tuntui siltä että nyt arki on saatu rullaamaan niin että kaikki toimii. Siitä lähtien pienempi on ollut joka päivä vaan rakkaampi ja rakkaampi. Nykyään tulee jo sellaisia pakahduttavia rakkauden tunteita mitä esikoisesta tuli heti ensi hetkistä. Nyt olen myös hyväksynyt sen, että minussa on tällaisiakin puolia, joita en ennen nuorempaa tiedostanut, en olekaan sellainen Äiti Teresa kuin mitä kuvittelin, ja silti olen ihan riittävä hyvä ja rakastava äiti.



Älä hätäile ap. Jos olet huolissasi, lue (kriittisesti) kirja "äidin ja lapsen varhainen vuorovaikutus". Siinä on ihan hyviä pointteja jotka ainakin minuun osui ja upposi ja auttoi ymmärtämään omia tunteitaan. Älä tunne syyllisyyttä: äitiyteen kuuluu kaikki tunteet. Ei lapsi odota sinulta suuria rakkauden tunteita, vaan turvallista hoivaa.

Aina se uusi tulokas on yllättänyt sillä, kuinka täydellisesti sille vastasyntyneelle omistautuu emotionaalisesti ekojen viikkojen ajan. Isompien lasten hyörinä välillä jopa ärsyttää, vaikka rakastan heitä edelleen ihan yhtä paljon kuin tätä pienintäkin. Jotenkin vaan se pieni, avuton, suojeltava on sillä hetkellä koko ajan iholla ja mielessä.

t. Neljän äiti

lapseen syntyy hoitosuhteesta. näin sanotttiin jossain opuksessa. Näin mullekin on käynyt jokaisen neljän kohdalla että se rakkauden tunne on oikein jysähtänyt sitten kun vauva on ollut jo useamman kuukauden ikäinen.



Esikoisesta se vauva aika oli tosiaankin sellaista euforiaa pitkän aikaa jota monet ehkä kuvittelevat rakkaudeksi. Toisten lasten kohdalla se jäi pois ja tilalle tuli vain mahdoton hormoonimyllerrys :)



Ja rakastaa voi monella tapaa. lapsetkin on erilaisia ja toisia on ehkä helpompi rakastaa kuin toisia...

Aina se uusi tulokas on yllättänyt sillä, kuinka täydellisesti sille vastasyntyneelle omistautuu emotionaalisesti ekojen viikkojen ajan. Isompien lasten hyörinä välillä jopa ärsyttää, vaikka rakastan heitä edelleen ihan yhtä paljon kuin tätä pienintäkin. Jotenkin vaan se pieni, avuton, suojeltava on sillä hetkellä koko ajan iholla ja mielessä.



t. Neljän äiti

Meillä viisi lasta ja lapsi lapselta olen ollut enemmän kiinni vauvassa. Nuorimmaisesta meni jo vähän överiksi :), mutta se hormonihuuruiselle synnyttäneelle sallittakoon.

mutta siinä suhteessa poikkean, että isompien hyörinä ei ärsyttänyt vaan sairaalassa oli heitäkin aivan kamala ikävä. Ja lähdinkin heidän takia kotiin, heti kun pääsin.

neljän äiti myös

Samanlainen kiintyminen ei syntynyt niin nopeasti kuin esikoisen kohdalla. Suretti vaan kun esikoiselle ei ollut enää aikaa samalla tavalla kuin ennen jne. Vähitellen rakkaus syveni ja nykyään tämä pienempi on oikein silmäteräni. Kyllä ne tunteet sieltä ajan kanssa tulevat. Ja mitä rentouteen tulee, niin ainakin itse en stressaa tämän toisen kanssa niin kuin ensimäisen kanssa.

tilaa lapsilleen kun minulla oli aina niitä niin ikävä:)

mutta siinä suhteessa poikkean, että isompien hyörinä ei ärsyttänyt vaan sairaalassa oli heitäkin aivan kamala ikävä. Ja lähdinkin heidän takia kotiin, heti kun pääsin.

neljän äiti myös

Muista olla olematta liian ankara itsellesi erilaisista tunteista. Ne tulevat ja menevät. Tulet huomaamaan, että tulee erilaisia vaiheita, esim. jossain vaiheessa toinen tarvitsee enemmän tukea tms. Ei sillä niin väliä kuinka sidoksissa tunnet vauvaa ensimmäisten päivien aikoina. JOskus syvä kiintymys kasvaa toisiin tutustuttaessa. Tsemppiä!

että esikoinen syntyi viime vuonna ja kakkonen tänä..siis kun on toisesta vauvavuodesta juuri selvinnyt, piti aloittaa uusi. ja kun esikoinen oppii tällä hetkellä niin paljon erilaisia - uusia - asioita, kuin vauva.. tai jotain..

tuntuu vain itsestä niin hirmu pahalta, kun tunteet ei ole samanvahvuisia näiden kahden kanssa.. toivottavasti opin rakastamaan tätä nuorempaa vielä joskus samalla tavalla..

t.ap