Onko hirveää olla yksinhuoltajana kahden pikkulapsen kanssa?

olin kolmen pikkulapsen yksinhuoltaja, ja minusta se oli aivan hirveää. Yhden maitolitran hakemiseen, jokaiseen omaan hammaslääkärireissuun jne. piti pukea ja raahata mukaan aina koko konkkaronkka. Ei yhtään vapaata minuuttia koskaan. Yöt valvoin kolmen huonostinukkuvan kanssa, ja aamulla lähdin kuuden jälkeen raahaamaan lapsia päivähoitoon, että olisin töissä kahdeksalta. Olin niin väsynyt, että nukahdin joskus seisaalleni.

en edes ajattele ettenkö selviäisi

mutta muitakin ongelmia oli, jotka eivät puhumallakaan eivätkä vuosien perheterapiankaan avulla selvinneet...



5 vuotta harkitsin eroa ja eron hakeminen helpotti valtavasti henkisesti elämääni ja ymmärtääkseni lastenkin elämää

Erosin tuollaisesta miehestä ja kaikki se energia, onni ja ihanuus aukesi minulle samantien. Elämä oli kevyttä ja mukavaa, lasten isä toki kiusasi minua kauan ja ei tavannut lapsia. Mutta kamalan helppoa kaikki oli.

Lasten kanssa pärjää aina, jos vaan on tarpeeksi ystäviä ja tekemistä. Molempia voi hankkia. Ketkään muut eivät ole niin solidaarisia toisilleen kuin yksinhuoltajat.

Erotessamme lapset olivat 9kk ja 3v. Siinä oli haasteensa, mutta joka tapauksessa elämä muuttui monin verroin paremmaksi ja tosiaan vapautuneemmaksi. Energiaa jäi yhtäkkiä niin paljon kaikkeen ihanaan käytettäväksi.



Lasten isäkin on parempi isä nyt eron jälkeen. Lapset ovat tottuneet hyvin ja tämä oli ehdottomasti parempi ratkaisu kuin yhdessä kärvistely, joka vahingoitti meitä kaikkia.

Muutitteko niin, että asuitte suht lähekkäin toisianne ja miten lasten kuskailut? Miten jaoitte huoltajuuden ja tapaamiset? Miten lapset sopeutuivat?

Muutitteko niin, että asuitte suht lähekkäin toisianne ja miten lasten kuskailut? Miten jaoitte huoltajuuden ja tapaamiset? Miten lapset sopeutuivat?

Ei mitään väliä missä asui, lapset eivät käyneet hänellä, olin siis totaali-yh mutta kuitenkin elämä oli paljon ihanampaa.

Päivät pyörii tutuilla rutiineilla. Nautitaan kotona illoista ja rauhallisuudesta, ja siitä että kokoajan tietää mitä tapahtuu. Kaikki toiminta on omissa käsissä ja saa vaan keskittyä lasten hyvinvointiin.



On niin ihana olo illalla polttaa kynttiöitä ja käpertyä sohvalle lapset kainalossa, ja vaan nauttia.

Raskasta on kyllä ajoittain, lapseni kun ovat hyvin pieniä.



Omantunnontuskia ei jäänyt koska yritin mieheni suhteen kaikkeni. Sitten annoin itselleni luvan antaa periksi. On hyvä ja kevyt olla, helpompi hengittää. Lapset saivat onnellisemman äidin ja kotona on ristiriidaton ilmapiiri.



Uskon että näin kasvaa onnellisempia ihmisiä. Vaikka nämäkään lapset eivät sitä ehjää perhettä saaneet ja isäkin jää paljosta paitsi kun tapaa lapsia vähemmän. Kenenkään elämä ei vaan ole täydellistä, se vaan pitää hyväksyä ja korjata ne asiat joihin itse voi vaikuttaa.