Lue keskustelun säännöt.
En vain enää jaksa menettää ketään...
06.09.2011 |
En tiedä miksi minua koetellaan näin, mitä minä olen tenhyt niin pahaa, että minulta viedään kaikki! Mieheni ja 2 vuotias kuopukseni kuolivat auto-onnettomuudessa vuosi sitten, 6 vuotias esikoiseni sai samassa onnettomuudessa lievän aivovamman ja keskimmäinen 5 vuotias tyttäreni sai eilen syöpädiagnoosin.. Äitiä minulla ei ole, isääni ei elämäni kiinnosta, ex anoppi ja appi eivät halua enää tavata minua, koska menettivät ainoan lapsenlapsensa (kaksi muuta eri miehelle)... Kaverit jaksavat tukea mutten enää halua heidän harteilleen heittää tätä paskaa mitä koen... Helpommalla pääsen kun jätän tämän tähän, mutta lapset estävät... Minä niin toivon ettei tyttäreni syöpä leviä enempää ja että hän selviää.. Miksi minä joudun tämän kaiken kestämään, miksi minulta viedään kaikki???????? En jaksa olla enää vahva, en jaksa selittää koko ajan muille mitä minulle kuuluu. En jaksa kuunnella lasteni surua kun heillä ei ole enää pikkuveljeä eikä isää, en jaksa käydä joka päivä haudalla, en edes tiedä miten siihen pystyn. En vain jaksa enää, en tiedä tästä poispääsyä. Koko ajan vain potkitaan...
Kommentit (9)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niinhän ne sanoo, että niille, jotka kestävät paljon, joutuvat kantamaan usein sen painavimman taakan. Otan osaa ja toivon todellakin, että sun tyttäres paranee ja teidän elämä muuttuu paremmaksi.
Elät jokaisen äidin pahinta painajaista:( Osaisikohan täällä joku linkittää hyviä vertaistukiryhmiä (onkohan esim. käpy sellainen) läheisensä menettäneille? Luulen että sieltä saisit parhaan tuen tilanteeseesi, ainakin niin olen kuullut. Sairaalan kautta varmaan voi löytyä vertaisryhmiä syöpäsairaiden vanhemmille. Et varmasti ole tuota ansainnut. Koita jaksaa lastesi tähden, elät vain päivän, tai vaikka vain tunnin kerrallaan. Koita iloita joistain pienistä asioista. Voimia ja oikein luja rutistus!!!
Oli pakko kirjoittaa sinulle, vaikken oikeita sanoja osaakkaan varmaan sinulle sanoa...
Olet saanut osaksi kyllä ison taakan harteillesi, omia ongelmia ei voi verratakkaan sinuun, olet kokenut kyllä rankkoja asioita, enkä epäile yhtään, että voimasi ovat nyt lopussa..
Toivon koko sydämestäni, että lapsesi syöpä saadaan hoidettua, ja saat elämäsi raiteilleen, eihän ihmisen tarvitse yksin kaikkea jaksaa, paljon olet kantanutkin yksin harteillasi, toivottavasti otat yhteyttä neuvolaan, kuntasi sosiaalipuolelle, ja kerrot tilanteestasi, saisit sieltä kautta tukea,esimerkiksi perhetyön muodossa, ja keskusteluapua tarvitset varmasti myös, sinun ei pidäkään olla koko ajan vahva, olethan ihminen, tunteva,sureva, ja taakkasi on todella suuri, siksi ehdottomasti suosittelen hakemaan konkreettista apua.. itselläni on kokemusta perhetyöstä, ja voin sanoa, että heistä saa tosi paljon voimaa, niin käytännön asioissa, kuin kuuntelijana, tukijana.
Voimia koko perheellenne!
Kyllä kuoleva menettää itse elämänsa. Et sinä omaisena menetä niin paljoa.
Itse olen lapseni myös menettänyt ja suren enempi lapseni omaa menetystä; että se jäi häneltä kaikki kesken kuin minäminäminä.
Teillä on siis auto-onnettomuus ja normaalia että isovanhemmat kuolee, lapsia sairastuu mutta lapsien syöpäennusteet on nykysin aika hyvät.
Mene juttelemaan johonkin? Neuvolaan kannattaa kääntyä, ne saa lähetteet terapeutille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paha mieli tuli puolestasi, omat murheet tuntuvat tällä hetkellä niin pieniltä.. Hae ihmeessä tukea vertaisryhmistä, kysy sairaalasta tai hae netistä jos et halua ketään kasvokkain nähdä. Yksin sinä et kuitenkaan ole, aina on mahdollisuus saada tukea!
Jaksamista ja virtuaalihali..
eihän se kuollut mitään enää tunne. kyllä mun mielestäni kärsii eniten se, joka jää tänne suremaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuten joku jo lämpimästi tässä ehdottikin, minäkin rohkaisen sinua hakeutumaan keskusteluavun pariin. Vaihtoehtoja saada purkaa mieltään on monia, mutta myös kirkon diakoniatyöntekijät ovat (maksuton) vaihtoehto saada apua, huojentautua ja käydä suruprosessia läpi. Joillekin voi ryhmämuotoisestakin avusta olla paremmin hyötyä.
Rohkaisen sinua ottamaan yhteyttä oman asuinalueesi diakoniatyöntekijään tai muuhun avun tarjoajaan. Diakoniatyöntekijän luona voi käydä juttelemassa vaikka ei kuuluisikaan kirkkoon.
terveisin diakoni Meiju
Tikkurilan seurakunta
Vantaan seurakunnat
Samaa mietin välillä itsekin, mutta elämä on kaikkea muuta kuin reilua. Miksi? En tiedä. Mutta mene puhumaa jollekin ulkopuoliselle, hae apua.