Toisina naisina aloittaneet äitipuolet

vai miksi haluat pilata jonkun suhteen?

mitä äitipuoli ajattelee tällaisessa tilanteessa. En siis ole toinen nainen ;)

Niin kanssaihmisten kuin ammattilaistenkin mielestä.

Mun pitäisi olla äitipuoli mieheni lapselle, jonka sai toisen naisen kanssa. Yhden illan juttu, ei suhde.

Mun pitäisi olla äitipuoli mieheni lapselle, jonka sai toisen naisen kanssa. Yhden illan juttu, ei suhde.

Voimia sulle!

seurannut lähipiirissäni tälläista tapausta, että isällä monivuotinen varsin julkinen ( myös lapsen tiedossa, koska siihen sisältyi välillä asumista naisen luona ) suhde. Ero tuli sitten kun lapsi oli 15. Lapsen suhde isään on huono ja tapaamisia harvoin, vaikka asuvat kilometrin päässä toisistaan. Lapsi kokee itsensä isättömäksi sen takia että laittoi naissuhteen lapsen edelle eikä osannut hoitaa asioita aikuismaisesti ja toinen nainen vielä vähemmän.

Kysymys teille, miten olette käsitelleet osuutenne kolmiodraamassa ja miltä tuntuu osallistua äitipuolena miehen lasten kasvatukseen?

Avioliitto oli jo miehen osalta päättynyt (mies oli pakannut tavaransa muuttolaatikoihin ja odotteli asuntoa), mutta tämä exä antoi minulle leiman "toinen nainen", vaikka tapasimme vasta kun eropäätös oli jo kypsynyt. Miehen exä antoikin minulle kaiken kunnian erostansa.

Äitipuolena olo oli hauskaa, kunnes miehen exä tajusi että lapset oikeasti viihtyvät luonamme, kaappasi lapset ulkomaille kotimaahansa eikä ole antanut lasten tavata isäänsä (muusta yhteydestä puhumattakaan) yli kymmeneen vuoteen.

Oma osuuteni oli olla se järjen ääni, joka kertoi miehelle, että tämän exä oli täysi sekopää. Ja ettei avioliitosta olisi tullut mitään miehen exän henkisten ongelmien vuoksi. Tämän kertoi myöhemmin exän tavannut psykologi kun taisteltiin tapaamisoikeuksista exän kotomaan oikeudessa. Tapaamisoikeudet tulivat, mutta exä livisti lasten kanssa uudelleen.

Säälin tätä exää, mutta oma ansioni on täyspäinen mies, joka voi hyvin tässä uudessa parisuhteessa ja nauttii perhe-elämästä lastensa kanssa. Saimme siis muutaman lapsen lisää yhdessä.

seurannut lähipiirissäni tälläista tapausta, että isällä monivuotinen varsin julkinen ( myös lapsen tiedossa, koska siihen sisältyi välillä asumista naisen luona ) suhde. Ero tuli sitten kun lapsi oli 15. Lapsen suhde isään on huono ja tapaamisia harvoin, vaikka asuvat kilometrin päässä toisistaan. Lapsi kokee itsensä isättömäksi sen takia että laittoi naissuhteen lapsen edelle eikä osannut hoitaa asioita aikuismaisesti ja toinen nainen vielä vähemmän.

Tosin tapasin mieheni 8 v sen jälkeen, kun olivat vaimonsa kanssa muuttaneet erilleen, vaimon aloitteesta ( vaimo ihastui toiseen). Heillä oli vuoden päästä virallinen asumusero, omaisuus oli jaettu ja ei taloudellisia vastuita toisistaan, mutta virallinen avioero puuttui (tämä ei siis Suomessa). Mies otti kyllä virallisen eron tutustuttuaan minuun, aiemmin ei kuulemma ollut syytä. Vaimo olisi silloin halunnut miehensä takaisin ja yritti hankaloittaa eroa.

...oli myös suhteessa, jo ennen kuin mies oli suhteessa minuun. En tunne huonoa omaatuntoa aiheesta (joistain yksityiskohdista kyllä mutta se ei kuulu tähän), se liitto oli hajoamassa joka tapauksessa. Mutta miehen exä kyllä syytti minua. Hän ei silti mustamaalannut minua lapsille koskaan mistä 10 pistettä.



Tunsin lapset jo ennalta. He kysyivät joskus aiheesta ("milloin rakastuit isiin", "aiotteko te mennä naimisiin isin kanssa") ja vastailin aina totuudenmukaisesti. Lapset kertoivat että heitä ahdisti äitinsä ja minun välinen jännite ja sanoin, että toivon itsekin että se joskus vielä lientyy. Ja on lientynytkin.



Lasten kuullen en usko että kukaan meistä osapuolista on suostunut käsittelemään aihetta "kuka oli syyllinen mihinkin", parempi ettei käsitellä siitä on kaikilla vähän oma käsityksensä mutta oikeasti kaikki on vähän syyllisiä tai sitten tavallaan ei ollenkaan koska virheet elämässä ovat sallittuja, ilkeämielisyys ei - mutta ilkeämielistyyttä tässä ei ole ollut kellään.



En osallistu miehen lasten kasvatukseen kuin satunnaisella ohjauksella ja nalkutuksella. Kasvatusasiat ovat edelleen lasten isän ja äidin asioita. Mukavia lapsia, mutta ei heihin tietenkään samanlaista kaikenkattavaa hellyyssuhdetta ole kuin omiin lapsiin. Kyllä minua harmittaa että miehellä jota rakastan ja jonka kanssa olisin halunnut viettää koko elämän mutta jonka tapasin vasta liian myöhään (ja tietysti toisissa oloissa ei oltaisi edes tavattu tai rakastuttu ollenkaan), on lapsia toisen naisen kanssa eikä minun. Mutta sen harmin yli on vain päästävä.