Hei muut yh:t! Onko teillä koskaan käynyt mielessä ajatus,

lapsettomien kavereiden kanssa. Itselläni on siis lapsia.



Tietyllä tavalla minua huvittaisi tuollainen asumismuoto. Äänieristyksen pitäisi kuitenkin olla erinomainen, koska tarvitsen itse välillä totaalista hiljaisuutta.



Itselleni pitäisi myös olla mahdollisuus esim laittaa yksin ruokaa, jos haluaisin.



Rahallisestihan tuo kannattaisi. Isohkon omakotitalon saa useamman pienen yksiön hinnalla. tulisi siis asumismukavuutta niille, jotka pitävät ihmisistä, eivätkä tarvitse totaalista yksinoloa.

Ei vaikuta kovin itsenäiseltä, saati yksin päärjävältä, jos tarvitsee muuttaa muiden mammojen kanssa saman katon alle.

T: Itsekin yh

joiden mies pettää mennen tullen on vaan kateellisia kun joku on noin itsenäinen ja pärjää ilman miestä.jos oisin itse yh voisin harkita moista kommuunia. tsemppiä ap,toivottavasti löydät sielunsisaren:)

itsellä on kaveri, joka kans on yh. Vietämme melkein kaikki lomat yhdessä, yleensä hänen luona.



Monesti haaveillaan vanhasta koulusta, josta voisi rempata meille kimppakämpän.



On se helpompaa, kun on 2 aikuista. Samalla sitä kokkaa/siivoaa/ pyykkää 5 kuin 3 hengellekkin! Ja siivous menee nopsasti kaksin

Kolmen asunnon rivarissa asui kaksi mun kaveria, molemmat lähiäitejä. Kolmas asunto oli vapautumassa ja hain siihen, ja pääsin lasten kanssa.



Meillä on siis kaikilla omat huoneistot, mutta yhteinen piha, iso terassi, kerhohuone, saunatila ja pesutupa. Yhdestä keittiöstä on muodostunut "pääkeittiö".



Lasten ollessa pieniä, kyllä helpotti suunnattomasti, kun yhdessä hoidettiin asioita. Lapsia kuskailtiin kimppakyydeissä harrastuksiin jne.



Nyt yhdellä meistä (ei valitettavasti mulla) on miesystävä muuttanut kanssa asuntoon. Silti jatkamme yhteisiä rutiineita.



Toivottavasti löydät kaltaisesi ihmisen. Meillä asiaa auttoi, että olimme ystäviä jo ennen muuttoani. Ja tiesin, että tuo "kommuuni" toimi hyvin.

Entäs paritalossa asuminen? Vierekkäin, mutta ei kumminkaan liian lähellä :D Sellaista voisin harkita itsekin.

Osasitko ap edes lapsesi nimeä päättää vai pitikö siinäkin olla joku auttamassa? Tai osaatko ostaa itsellesi puseron ilman että joku bestis kulkee sun makutuomarina tuntikausia kaupassa?

Minusta olisi aika ihana asua kommuunissa. Eikä välttis tarvisi edes olla pelkkiä yh:ita. Vaan ihan lapsiperhekin kävisi. Mieluummin kolme-neljä perhettä, isompi talo. Ei mitään yksi huone per lärvi. Vaan pari-kolme huonetta per perhe, pari olkkaria + iso keittiö. Siis tilaa tarpeeksi. Että sais omaakin rauhaa sitä halutessaan, mutta seuraakin löytyisi tarvittaessa.

Se olisi kivaa. Leppoisaa. Mutta se nyt on vain haave.

Ja kyllä, minä osasin ainakin päättää itse lasteni nimet + ostaa itselle vaatteet (ja hui, lapsillekin) ilman mitään makutuomaria. Sitten taas "itseellinen" veljen vaimoni, joka toitottaa oman reviirin tärkeyttä ja perheensä itsenäisyyttä eikä suostu kertoon edes miten aikovat joulun viettää enenn kuin viikkoa ennen joulua, ei osaa valita itse vaatteitaan/silmälasejaan/miehensä lahjoja. Vaan kaikessa on jonkun oltava mukana, tsempattava ja tajuttava, mikä on se, josta hän oikeasti pitää eniten, vaikka esitteleekin liudan muita vaihtoehtoja - arthhhhgghthh rasittavaa.

Joskus vielä lapsettomina sinkkuina tuollaista mietittiin kun ystävä tykkäsi laittaa ruokaa ja minä taas tykkäsin siivota.. Elämisen kulut olis kohtuullistuneet. Auton pitokin on yksikseen aika kallista.



Ihan varmasti voisi toimia hyvin kun vain henkilökemiat natsaa. Kyllä minäkin lapsineni voisin kuvitella moisessa systeemissä viihtyväni. Onhan nämä illat yksikseen joskus vähän ykstotisia..

toi ois ollu mulle ihan loistava asumismuoto, oisin tykänny :)

Asuttiin tosin kaikki omissa asunnoissa, mutta samassa kerrostalossa.

Yhdessä laitettiin ruokaa ja pestiin pyykkiä. Yksi vahti lapsia, kun toinen kävi kaupassa yms. tosin oltiin kavareita jo ennestäänkin, mut noi ajat vielä ennestään lähensi. Muistellaan kaiholla sitä aikaa..

Kolmen asunnon rivarissa asui kaksi mun kaveria, molemmat lähiäitejä. Kolmas asunto oli vapautumassa ja hain siihen, ja pääsin lasten kanssa.

Meillä on siis kaikilla omat huoneistot, mutta yhteinen piha, iso terassi, kerhohuone, saunatila ja pesutupa. Yhdestä keittiöstä on muodostunut "pääkeittiö".

Lasten ollessa pieniä, kyllä helpotti suunnattomasti, kun yhdessä hoidettiin asioita. Lapsia kuskailtiin kimppakyydeissä harrastuksiin jne.

Nyt yhdellä meistä (ei valitettavasti mulla) on miesystävä muuttanut kanssa asuntoon. Silti jatkamme yhteisiä rutiineita.

Toivottavasti löydät kaltaisesi ihmisen. Meillä asiaa auttoi, että olimme ystäviä jo ennen muuttoani. Ja tiesin, että tuo "kommuuni" toimi hyvin.

ja haaveilin aikanaan samanlaisesta järjestelystä kun lapsi oli pienempi.

Iltaisin olisi ollut kiva kun olisi ollut seuraa, ja olisi voinut lenkkeillä vuorotellen jne.

Ja luin jostain vauva-aiheisesta lehdestä silloin kahdesta yyhoosta ketkä olivat muuttaneet yhteiseen kimppakämppään ja heille se toimi hyvin.



Mutta nyt kun lapsi on kouluikäinen, olen niin tottunut tähän itsenäiseen elämään, että en osaisi asua enää kenenkään kanssa, kaveri- tai parisuhteessa. Lapsestakin on niin paljon seuraa jo päivisin että iltaisin on ihan mukavaa olla vain yksin omassa rauhassa.

Olen päättänyt että sellaista seurustelusuhdetta, jossa asuttaisiin saman katon alla, en hanki niin kauan kun lapseni kotona asuvat joten tietty toisenkin yh'n tulisi olla sitoutunut samaan periaatteeseen - että treffailut ja yökyläilyt hoituvat sitten heilan luona. Olisi ihanaa jos olisi 2-3 yhäriperhettä yhdessä saman katon alla. Lapsille seuraa ja kotitäöitä voisi jakaa. Tosin kaikille pitäisi olla riittämiin omia tiloja, jääneeköhän haaveeksi.

Olen muttunut jo niin "itselliseksi" että välillä yövieraidenkin majoittaminen sotkee turhan päiten mun elämääni.

terapeutti ja vielä asuakin sen kanssa.

Viihdyn omassa kodissa, omien lasteni kanssa.



Ja mitäs sitten, jos kesken kommuunissa asumisen jollekin löytyisi mies? Tapaamiset olisivat vaikeita, häiritsisivät muita ja aiheuttaisivat kateutta ja mustasukkaisuutta.



Sanon uudelleen no thanks :)

ihmisen takertuvaisuutta kukaan ei-narsistinen mies kestä.

jossa kaksi amerikkalaista naista lapsineen muutti yhteen. Kate ja Allie? en muista enää sarjan nimeä... mutta siinä sitcom-sarjassa homma toimi. :-)



Kyllähän tuollainen oikeassa elämässä vaatisi aika paljon erilaisten ihmisten suvaitsemista ja toimeen tulemista erilaisten ihmisten kanssa. Ei helppoa.

nautin tästä yksinasumisesta (siis minä ja lapset) enkä todellakaan haluaisi tähän ketääb muuta. Kuten joku jo mainitsikin, yövieraat jo tekevät tiukkaa :)

ja yhden ystävän kanssa sitä suunniteltiinkin, mutta jäi toteuttamatta. Mutta olen ollut jo niin kauan yksin ja lapset jo isompia, että olen jo tottunut tähän yksinoloon.

Toivottavasti, ap, löytäisit tuollaisen ystävän!

ei ole mitään yksin, tarvitset aina hoviväkeä ympärillesi, jotta sun ei tarttis olla itsesi ja omien vajavaisuuksiesi kanssa tai olet energiasyöppö, joka imee muilta energiat itselleen, koska muuten ei osaa elää.