2,5-vuotiaan pojan käyttäytyminen jumpparyhmässä
Huolehdin varmaan taas turhista, mutta olisi kiva kuulla mielipiteitänne.
Olen käynyt 2,5-vuotiaan poikani kanssa äiti-lapsijumpassa syksyn ajan. Ryhmässä on reilut 10 äiti-lapsiparia, lapset iältään 2 - 3 v.
Minua jotenkin huolestuttaa, kun poikani on niin arka ja kiinni minussa. Lisäksi tuntuu, etteivät hänen liikunnalliset taitonsa ole samalla tasolla kuin muiden. Muut esim. osaavat hypellä tasajalkaa, minun poikani ei. Hän huomaa itsekin sen ja sanoo usein jumpan jälkeen " en osannut" . Kovasti hän yrittää olla mukana ja tehdä mallin mukaan, mutta usein jää seuraamaan toisten tekemisiä sen sijaan, että tekisi itse. Temppuradat ym. ovat kauhistuksen paikka.
Nykyään poika ei ole enää ihan niin kiinni minussa kuin aluksi, mutta edelleen esim. juokseminen toisten lasten mukana salin päästä päähän on liian pelottavaa. Hän juoksee kyllä mielellään, jos minä menen mukana ja pidän kädestä kiinni. On vaan niin hassua, kun kaikki muut lapset menevät ilman äitejään ja nauravat mennessään.
No, ymmärrän toisaalta poikaani. Olen itsekin ollut pienenä varsin arka ja liikunnallisesti kömpelö/kiinnostumaton. Mietin vaan sitä, että kun olen juuri sen takia mennyt pojan kanssa jumppaan, että hänestä ei tulisi niin arkaa ja varovaista kuin äitinsä. Näkyy olevan temperamentissa tuo arkuus. Voikohan siihen mitenkään kasvatuksella vaikuttaa? Itselläni tulee melkein itku noiden jumppatuntien jälkeen, kun mieleen nousevat omat lapsuudenmuistot koulun liikuntatunneista ym. Toisaalta poika itse on innolla aina lähdössä jumppaan ja tuntuu siellä arkuudestaan huolimatta viihtyvän.
Kommentit (6)
Meidän esikoinen on varmaan samantyyppinen kuin sinun poikasi. Ja aivan mestari matikassa (nyt jo yläasteella).
Keskimmäinen taas oli tuon ikäisenä vilkas, tosi liikunnallinen ja motorisesti hyvin kehittynyt. On edelleenkin. Mutta kauhean vaikea pysyä paikallaan, varsinkaan pulpetissa.
Tämä kolmas on sitten motorisesti erittäin kehittynyt potenssiin kolme, joten varmasti on haasteelliset kouluvuodet edessä.
Mutta sitä vain halusin sanoa, että kaikki olemme niin kovin erilaisia.
Avoimessa kerhossa ym. tykkäsi aluksi seurailla sivummalla muiden " riehumista" ja touhuamista. Aikansa seurailtuaan nyt jo uskaltautuu muutaman tutun kaverin kanssa juoksentelemaan. Sen olen huomannut että kun kaikkia temppuja harjoitellaan ensin rauhassa kotona niin sitten uskaltaa kokeilla ryhmässäkin. Eli just hyppäämiset ja puomilla kävely ja tasapainoilu yhdellä jalalla onnistuu kun lähipuistossa ensin harjoiteltiin. Itse olen ylpeä pojastani, ettei lähde ihan kenen tahansa kanssa ryntäilemään vaan tutustuu rauhassa muutamiin lapsiin ja sitten tällaisten tuttujen kanssa kokee turvalliseksi peuhata villimminkin. Itse mietin aluksi kanssa pitäisikö jättää menemättä tällaisiin tilanteisiin missä lapsi kokee epäonnistumisia ja erilaisuutta,mutta toisaalta kannattaahan niitä vähän pelottaviakin tilanteita harjoitella kohtaamaan yhdessä äitin tai tuttujen kaverien kanssa. Eli rohkaise vaan poikaasi pikkuhiljaa osallistumaan touhuun...
Sellainen tuli vain mieleeni, ettei poika vaan jotenkin vaistoaisi sinun epätoivoasi. Pienet lapset ovat kuitenkin aika herkkiä äitiensä suhteen. Ota löysin rantein vaan, äläkä huolehdi turhia! Ole mukana pojan kanssa, niin kyllä hän pikkuhiljaa rohkenee yksinkin. Toiset lapset vaan ovat hitaammin lämpeneviä kuin toiset.
poikasi on sellainen ja oma poikani taas toisesta ääripäästä.. mutta siksi meninkin jumppakerhoon hänen kanssaan. Tarkoitus kai meillä äideillä on vahvistaa pientemme itsetuntoa ja rohkaista. Jos lapsesi tuntee itsensä " huonoksi" ei pysy perässä ja itsekin ihmettelee tilannetta, on varmaan parempi etsiä hänelle sopivampi harrastus. Kaikki ovat tietysti tervetulleita harrastamaan mitä vain, mutta tuossa iässä voisi tehdä sellaista, joka ottaa huomioon hänen persoonallisuutensa. Jotakin, josta hän tuntee iloa ja onnistumista. Ikävä olisi, jos tuosta jumppakerhosta jäisi traumoja hänelle. Esimerkiksi musiikkiryhmissä tehdään enemmän äidin lähellä/sylissä ja meno on rauhallisempaa, mutta silti aktiivista ja hauskaakin. Itse lopetin sen aikanaan oman poikani kohdalla (vaikka tykkäsikin itse), koska hän vain juoksenteli omaan tahtiin sinne tänne, kun muut istuivat äitien sylissä....
Kyllähän minä tavallaan tiedän, ettei mitään hätää ole, mutta silti mietityttää...
Minusta tuntuu, että äidille jää jumpparyhmästä isommat traumat kuin pojalle. Poika on itse asiassa innolla menossa sinne ja jos minä aion perua, hän vaatii, että sinne mennään. Kovasti yrittää olla mukana. Ja jos siellä on joku temppurata tai muu pelottavampi juttu, en ole yrittänytkään pakottaa häntä kaikkiin juttuihin mukaan, vaan ollaan sitten vaan katseltu.
Käydään myös muskarissa ja minusta tuntuu, että se on hänelle sopivampi harrastus. Hän nauttii musiikista ja on juuri sellainen lapsi, joka mielellään istuu äidin sylissä ja osallistuu rauhallisiin leikkeihin pienessä 4 lapsen ryhmsäsä.
Kai me sitten vaan ollaan niin erilaisia jo pienestä pitäen!
En kyllä sinuna huolestuisi yhtään!! Lapset on kehitys tasoltaan niin erilaisia eikä se tarkoita välttämättä että missään olisi vikaa! Ja onhan se tietysti lapsen " tempperamentista" kiinni miten nopeasti ne taidot oppii.
Voihan sitten kiriä muita kiinni. Kuten poikani teki.
Ja ainahan niitä temppuja voi kotona opetella ja yrittää innostaa poikaa hyppimään tasajalkaa :)
Siitäkin pomppimisesta on sitten myöhemmin ihan tarpeeksi harmia, sydän syrjällään saa vahtia ja pelätä millon satuttaa itsensä =)
Ei ole ensimmäinen eikä varmaan vika kerta kun on huuli rikki...
Minttu2, poika 1v 10kk ja masuasukki.