Läheisen kuoleman kokeneet? Miten teillä meni suremisen kans,

Jälkeenpäin olen ajatellut, että äkkikuolema, kaikessa karmeudessaan on kuitenkin ainakin omaisille helpompi.

Poika kuoli 3 kk:n vanhana. Sen henkiinjääminen oli epävarmaa jo syntymästä alkaen, eikä paljon paremmaksi mennyt missään vaiheessa.

Olin teini-ikäinen kun äiti yllättäen kuoli. Sihen aikan ei ollut kriisiterapioita eikä mitään muutakaan.

Meni 10 vuotta ennenkuin pystyin edes sanomaan kellekään asiasta tietämättömälle ulkopuoliselle, että minulla ei ole äitiä, äiti on kuollut. Siitä toiset 10 vuotta, kun pystyin edes summittaisesti kertomaan miten mutta onnettomuus herättää aina ihmisissä niin paljon kyselyitä ja ihmetyksiä, etten kerro todellista vaan sanon että auto-onnettomuudessa meni. Sen tajuaminen, että minun ei tarivitse uteliaille ja tunemattomille tilittää äitini "erikoista " kuolintapaa, puhua totta siis vaan voin kertoa jotain sinne päin, siihenkin meni varmaan 20 vuotta.

kestän kuoleman.... Oikeastaan lähes vuosi mennyt sellaisessa epävarmuuden tilassa, nyt viimeiset pari viikkoa aivan kamala olo koko ajan. ap

kolmen läheisen ihmisen menetyksen: anopin, mieheni ja miesystäväni. Anoppi kuoli syöpään ja tuon 7 kk:n aikana ehdimme valmistautua kuolemaan, mutta siihen lopullisuuteen ei kyllä voi mitenkään valmistautua.



kaksi vuotta tästä aviomieheni menehtyi nukkuessaan sydänkohtaukseen. Äkkikuolema oli järkytys ja pysyin järjissäni vain kolmen lapseni ja tiiviin sukulais- ja ystäväverkkoni ansiosta.



Kesällä kuolema kosketti taas perhettämme kun miesystäväni sai sairaskohtauksen ja menehtyi niin ikään yllättäen. Ihan hirveätähän tämä on - alun itkuparkumiset ovat jo rauhoittuneet. Lähinnä vain viikonloppuisin ahdistaa. Arki rullaa viiden viikon sairiksen jälkeen työn voimalla. Työssä ei ehdi surra. Kaipa tässä on vielä jonkinasteista sokkiakin päällä tai jotain turtumusta. Vielä ei tahdo oikein käsittää, että näin kävi taas ja että toista ei tapaa enää koskaan. Lasten surua on kaikista vaikein käsitellä :´-(

heräsin joka aamu itkuuni,ja menin myös nukkumaan sen kansaa.Aika parantaa,vaikka silloin tuntuikin ettei itkusta tule loppua,saatoin pillahtaa kaupan kassajonossakin.

Sain pahan paniikkikohtauksen ja luultavasti pyörryin, en edes muista kunnolla hetkiä uutisen jälkeen enkä oikeastaan paria sen jälkeistä päivää.



Molemmissa tavoissa lähteä on puolensa. Minä tietysti suren kun mietin tiesikö tämä rakkaani aivan varmasti kuinka häntä rakastan ja kunnioitan. Tavallaan olisi ollut hienoa sanoa hyvästit ja usein tuntuikin että saisipa edes vielä yhden illan yhdessä. Mutta se tunne tulee siitä että hän lähti niin kesken. Nyt kuolemasta on melkein neljä vuotta niin ei sillä ole enää väliä etten saanut sanoa joitain asioita. Olen hiljalleen oppinut elämään ilman häntä vaikka ikävä on tavallaan kai aina eikä todellakaan kulu päivää etten häntä ajattele.

kolmen läheisen ihmisen menetyksen: anopin, mieheni ja miesystäväni. Anoppi kuoli syöpään ja tuon 7 kk:n aikana ehdimme valmistautua kuolemaan, mutta siihen lopullisuuteen ei kyllä voi mitenkään valmistautua.

kaksi vuotta tästä aviomieheni menehtyi nukkuessaan sydänkohtaukseen. Äkkikuolema oli järkytys ja pysyin järjissäni vain kolmen lapseni ja tiiviin sukulais- ja ystäväverkkoni ansiosta.

Kesällä kuolema kosketti taas perhettämme kun miesystäväni sai sairaskohtauksen ja menehtyi niin ikään yllättäen. Ihan hirveätähän tämä on - alun itkuparkumiset ovat jo rauhoittuneet. Lähinnä vain viikonloppuisin ahdistaa. Arki rullaa viiden viikon sairiksen jälkeen työn voimalla. Työssä ei ehdi surra. Kaipa tässä on vielä jonkinasteista sokkiakin päällä tai jotain turtumusta. Vielä ei tahdo oikein käsittää, että näin kävi taas ja että toista ei tapaa enää koskaan. Lasten surua on kaikista vaikein käsitellä :´-(

ihminen kestää näin monta kuolemaa lyhyen ajan sisällä. Iso halaus täältä! ap

ollut aikaa valmistautua mihinkään. Ensimmäinen oli isäni sisko, joka tappoi itsensä. Sitä kyllä aavisteltiin, mutta hän itse kieltäytyi avun hakemisesta, emmekä voineet aikuista ihmistä pakottaa. Meillä oli vain 10 vuotta ikäeroa, ja hän toimi usein vara-isosiskona ja hoitotätinä minulle, kun olin pieni. Se oli 2002.



Sitten kuoli 2005 isäni veli ja kummisetäni ollessaan lenkillä, sairasti pahaa rytmihäiriötä. Isäni kuoli itse 2008 sydänkohtaukseen eläkkeensä toisena päivänä, se oli todella shokki.



Jotenkin kuolemaa alkaa pitää väistämättömänä. Isää on aika ajoin ikävä, itkettääkin joskus, mutta ainakin se opetus on elämästä tullut, että rakasta ja kohtele kunnolla läheisiäsi, sillä et ole täällä ikuisesti. Elä nyt, älä sitten kun.



Kurjimmalta tuntuu 89-v. mummoni puolesta, jonka kaikki omat lapset on kuolleet. Mummon suru isästäni oli jotain aivan hirveää, siihen kulminoitui kaikki kolme kuolemaa. Mutta toisaalta se, että mummo on elossa, on helpottanut omaa suremistani, kun on joku, jonka kanssa yhteisen surun voi jakaa. Ja hänelle on iloa lapsenlapsista.



Mummon aikuisten lasten kuolemista seurasi se, että minä hoidan nyt huonojalkaisen mummoni asioita, ja kyllähän se välillä lisätöitä teettää. Onneksi saatiin mummo palvelutaloon kilometrin päähän, ja vielä niin onnellisesti, että lasteni koulureitti kulkee siitä ohi.

Oli yllättävä tilanne. Lääkärit kertoi ettei voida auttaa ja tästä 3 tuntia eteenpäin niin lapsi oli kuollut.

Shokissa elettiin reilu kuukausi. Sitten se alkoi vähän rauhoittumaan. Koko kesä meni ohi vaikka tehtiin paljon lapsien kanssa.

Se pitää vaan hyväksyä että jokainen kuolee joskus ja elämä muuttaa muotoa.



Suru ei ole pelkkää itkua. Ja jokainen suree tavallaan.

Omat itkut on ollut varmaan suurimmaksi osaksi todella syvältä, tuska nousee eikä siihen aina saa kyyneliä sekaan. Tuskanhuuto ja valitus.

Jostain muistan lukeneeni että ollaan ihmetelty mistä on saatu surun vuosi idea, vaikka ensimmäisen vuoden aikana tavallaan kaikki tapahtuu ekan kerran kuoleman jälkeen; syntymäpäivä, joulu, juhannus, pääsiäinen, nimipäivät, kuolinpäivä: niin suru jatkuu vuosia, ei yksi vuosi riitä surun käsittelyyn, siihen voi mennä koko loppuelämä. Milloin voi sanoa ettei enää sure?

Suru muuttuu ehkä erilaiseksi ajankuluessa mutta surua kaikki tyyni vaikkei enää itke ja ole täysin lohduton.



Surutyö on raskasta työtä mutta se pitää tehdä eikä lakaista sivuun.



En ole menettänyt ketään niin että siihen voisi valmistautua vuosia.

Välillä teki pahaa kun minun surua verrattiin sellaisen ihmisen suruun jolla kuolee vanha, sairas vanhus.

Minusta suru on kaunis asia. Ei sitä kannata pelätä, vaan ottaa vastaan sellasena kuin se tulee.

Joskus olen menettänyt muitakin läheisiä, muutaman ystävän ja suru on ollut erilaista henkilöstä riippuen.



Suru tulee aaltoina, itse muistan nuo aaltoliikkeet: yhtenä päivänä ei itke ja seuraavana kolmena päivänä itkee niidenkin edestä.

Sitten äitini sairastui syöpään muttei kertonut meille lapsille.

Saimme tietää sairaudesta vain kuukausi ennen kuolemaa. Kunto romahti, eikä voinut enää salata asiaa.

Tuo kuukausi oli kamala. Äitimme suojeli meitä, kuinka vaikee vuosi olisi ollutkin jos olisimme tienneet. En tiedä pystyisinkö itse salaamaan..

kunnes lopulta hävisi. Silloin päätin, että jos tuossa tilanteessa joskus itse olen, salaisin kyllä tautini lapsilta. Niin hirveää se oli.

kaksi vuotta ennenkuin pystyin itkemään. Siihen asti oli kyllä aika paljon fyysisiä oireita: kuukautiskierron häiriöt, selittämätöntä pientä kuumetta, päänsärkyä, jopa näköhäiriöitä, unissakävelyä jne. jne. Kaikki nämä lakkasivat kun vihdoin aloin käsitellä asiaa.

äiti sairasti 2 vuotta syöpää ja alusta asti oli aika hyvin tiedossa ettei tautia voita



eli valmistautua ehti liiankin hyvin, painajaismaista aikaa kun kuolema luurasi nurkissa jatkuvasti



ihan viime päivät sitten jo toivoi että tapahtuisi se nyt jo



suremiseen sinänsä ja siitä kaikesta kauheudesta toipumiseen meni vuosia, nyt sanon 15 vuotta myöhemmin että arpi on, mutta se ei särje enää

erilaisiin tarpeisiin: suurin osa on tietysti leskeksi jääneille, mutta on erikseen myös itsemurhan tehneen omaisille, lapsensa menettäneille, vanhempiensa menettäneille ym.



Usein sanotaan, että työstämätön suru tekee ihmisen katkeraksi. Surua työstää jokainen omalla tavallaan. Normaaliin suruprosessiin kuuluvat kaikki tunteet: hylätyksi tulemisen tunne, viha, kaipaus, epätoivo, syyllisyys,helpottuneisuus.. - mutta myös sekin, ettei tunne mitään ajoittain.



Suruyhmistä olen kuullut lähes yksinomaan myönteistä palautetta. Tässäkin asiassa vertaistuki hoitaa hyvin. Ryhmissä muistellaan vainajaa ja kauniisti jätetään hänelle hyvästit. Myös vaikeat tilanteet ja tunteet ovat sallittuja. Joskus esimerkiksi puoliso kuolee niin, että selvittämätön riita on jäänyt päälle.



Surra voi toki ilmankin ryhmiä. Usein läheiset vain väsyvät siihen, että sureva toistaa kuoleman tapausta "liian!" kauan. Kuitenkin kokemus kertoo, että juuri toistaminen, kertominen uudelleen ja uudelleen kuinka kaikki kävi, hoitaa ja parantaa.



Voimia teille kaikille surun kokeneille. Suru on asia, jolta kukaan ei voi välttyä, ennemmin tai myöhemmin joudumme rakkaistamme luopumaan kuoleman kohdatessa.

Kirkko tahtoo muistuttaa, että Taivaan Isän rakkaus säilyy kuolemankin yli.





terveisin diakoni Meiju

Tikkurilan seurakunta

Vantaans eurakunnat

ja nähdä sen, että loppu on vääjäämättä tulossa ja vielä senkin, miten se loppu oli helpotus, sekä meille jotka sitä kamppailua seurasimme, että kuolevalle itselleen. SIinä ikäänkuin seisoi sellaisen itsestäänselvyyden edessä, että ei enää tarvinnut kysellä, surra eikä ihmetellä. Jäljelle jäi toki ikävä, mutta sellainen tyyni ja rauhallinen ikävä.



ap: jos mahdollista, mene kuoleman jälkeen katsomaan ruumista. Se ainakin minuaauttoi saamaan kuolinprosessin tiettyyn lopulliseen päätökseen, jonka jälkeen sai surra ja ikävöidä rauhassa, ilman enempiä huolia tai peloka ja ahdistusta kuolevan puolesta. TUli sellainen "tässä se nyt sitten oli"- tunne, se mitä amerikkalaiset terapeutit kutsuvat nimellä "closure".

Vaikka kukapa sitä määrittelee, jokainen suree niin kuin suree ja tavallaan.



Minulla ja äidillä oli _hyvin_ vaikea suhde, äitini harrasti psyykkistä, ja hieman fyysistä, väkivaltaa koko nuoruusaikani ja varmaan jo silloin kun olin lapsi, se vain jäi väkivaltaisen alkoholisti-isäni edesottamusten alle..

Vähätteli ym minua myös kun olin nuori aikuinen ja aikuinen, ei oikein antanut arvoa eikä uskonut että kykenisin mihinkään, totesi jopa oman kotimme hankittua, uuden sellaisen, että "on tämä ihan liian hieno sinulle".



No mutta asiaan, äiti sairastui ollessaan 42v ja kuoli 47v iässä, olin juuri saanut esikoiseni kun äiti soitti autosta että olisi asiaa, ovat lääkäriltä tulossa.

Se oli rintasyöpä, alusta asti varmastikin tuhoon tuomittu, äiti oli jo 1v ajan ennen diagnoosia ravannut lääkärissä mm selkäkipujen vuoksi ja aina vain määrättiin särkylääkkeitä, jumppaa yms kunnes sitten löytyi tuo jo 5cm kokoinen patti rinnasta.

Rinta ja sen puolen kainalon imusolmukkeet poistettiin ihan kokonaan, mutta ei siinä 1-2v kauempaa mennyt kun löytyi pesäkkeitä mm lannerangasta ja viimeisen reilun ½v aikana useita myös maksasta.

Äiti hyväksyi varhaisne kuolemansa josskain vaiheessa, kovasti yritti suojella minuakin vaikka useita kertoja pyysin ettei pidä pimennossa, en kestä sellaista enkä epätietoisuutta.

Hän pyysi viimeisen vuoden aikana myös anteeksi käytöstään, en tiedä oliko se liian vähän ja liian myöhään...

Tottakai olen hirvittävän surullinen ja aiemmin katkerakin siitä ettei äiti nähnyt lapsieni kasvavan tms, lapseni olivat 4v ja 2½v kun äiti kuoli, ylpeä mummo olikin:-)

Nyt eletään pian syyskuuta 2011 ja olen minä tämänkin vuoden aikana äidin ikävääni kerran tainnut itkeä, mutta enää ei tule sellaisia alkukantaisia tuskan kohtauksia joissa tuntuu että tukehdun ikävääni ja suruun, niitä oli kyllä.

Muistan mietineeni miehelle josskain vaiheessa surenko jotenkin liian vähän tms, mutta mitäpä tuota miettimään, ei kai siihen oikeaa ja väärää tapaa/määrää olekaan.

Se viimeinne ilta/yö oli loppujen lopuksi kaunis, surullisen kaunis ja toi helpotuksen, varsinkin äidille.

Muistan kuinka istuin hänen sänkynsä vierelle kädestä kiinni pitäen, katselin kaupungin valoja alapuolella ja mereen haijastuvia valoja, äiti oli oikeastaan koko ajan tajunnan tuolla puolen, pari kertaa havahtui tähän maailmaan.

Toisella kerralla hän havahtui kun taputtelin poskeaan ja kerroin rakastavani, äiti raotti hieman silmiään ja vastasi "niin minäkin sinua" niin että viimeinen sana ei enää kuulunut kunnolla kun vaipui takaisin horteeseensa.

Tuntuu se vieläkin jotenkin epätodelliselta koko kys ilta.

Tuumannut mielessäni, että olen surrut sen mitä äitini "ansaitsi", kuulostaa karmealle tiedän.

Kaikesta huolimatta toivoisin tottakai, että äiti eläisi edelleen, olisi kuitenkin vasta 53v vireä mummo lapsilleni ja sitä kaipaan kun oli joku joku soitteli säänn ja kyseli kuulumisia, äidin kuoleman jälk ei sellaista hlöä ole oikein ollut.



Tällainne kokemus minulla.

Kaikki jää kesken, ei ehdi sanoa hyvästejä, setviä riitoja jne jne.

Jälkeenpäin olen ajatellut, että äkkikuolema, kaikessa karmeudessaan on kuitenkin ainakin omaisille helpompi.

21-vuotiaana. Surun kanssa on oppinut elämään, se muuttaa muotoaan ajan myötä. Vanhempieni suunnattoman surun seuraaminen on ollut raskain prosessi.

Tai enemmänkin se on nykyisin ikävää.



Meillä kuoli myös lapsi 6kk iässä. Pitkään uskottiin ja toivottiin että kaikki menee pikkuhiljaa parempaan. Kuitenkin nousun jälkeen alkoi melko nopea kunnon romahdus. Me osasimme lopulta valmistautua kuolemaan, mutta silti se tuli melko yllättäen.



Se päivä, kun pitelimme viimeisillään taistelevaa lastamme sylissä oli vaikea. Mutta vielä raskaampi oli seuraava päivä, kun tuntui, että joku olisi istunut sydämen päällä. Kun tajusi että enää meillä ei ole jokeltelevaa lasta, elämä muuttui niin paljon hetkessä.



Hautajaisissa tuli sellainen olo että en tahdo lastani haudattavan. Olisin vain halunnut hänet ottaa syliini ja pitää siinä loputtomiin. Vasta tämän jälkeen alkoi sellainen normaali sureminen ja asioiden käsittely kunnolla. Suru alkoi helpottaa ja tilalle tuli ikävä.



Nyt tapahtumasta on pian kaksi vuotta. Joka päivä mietin lastamme ja yhteisiä muistojamme. Enää se ei kuitenkaan tee kipeää.