Mukavuus yhtä kuin miellyttämishalu??

Hei mä olen nyt 35-vuotias, lähes keski-ikäinen siis, vai lienenkö jo keski-ikäinen?? Olen alkanut funaileen että en taida ihmisten mielestä olla enää samalla lailla kiva ja hauska ihminen kuin ennen, vaikka itse asiassa omasta mielestäni kyllä olen :o

Huomaan vaan, että en koe enää samalla tavalla tarvetta olla muille mieliksi kuin ennen. Anopille uskallan jo sanoa, vuosikymmenen miellyttämisjakson jälkeen, mitä MINÄ haluan tehdä viikonloppuna perheeni kanssa, ei niinkään mitä anoppini haluaa tehdä lastenlastensa kanssa -toki yhtään vähempää arvostamatta hänen lastenhoitoapuaan, en vain enää muuta omia suunnitelmiani hänen suunnitelmiensa takia. Myöskään miestäni en tässä asiassa enää halua pakonomaisesti miellyttää, eli liittyen edellä mainittuun viikonlopun viettoon; ennen kuin mieskin pysyi tyytyväisenä kun pidin hänen äitinsä tyytyväisenä, nyt kun äitinsä harmistuu takiani harmistuu myös hän :/

Joulun uskallan jo viettää omassa kodissani vaikka tiedän että sukulaisvelvoite vaatisi minua joko oman äitini luo tai anoppini patojen ääreen.

Myös työelämässä uskallan sanoa mitä en kymmenen vuotta sitten uskaltanut sanoa, uskallan myös sanoa lomatoiveeni enkä vain ottaa mitä jäljelle jää. Vaikka en varsinaisesti vaadi mitään, tuntuu että minua pidetään nyt vaativana kun ennen olin niin "kiva ja joustava ja ahkera".

Eli siis nyt mulle alkaa selviämään tämä myytti "kärttyisistä keski-ikäisistä akoista"; ei sellaisia olekaan, ainakaan ennen vaihdevuosi-ikää, nämä naiset vaan kasvavat rohkeammiksi ja muita alkaa harmittamaan kun se kaikkeen alistuva lammas onkin kadonnut, ja vaikka se ihan yhtävällinen ihminen olisi edelleen niin silti harmittaa niin että pitää alkaa kiukuttelemaan ja syyttämään toista kiukuttelusta!