haluan itkeä mutta itku ei tule

Kuulostat tosi uupuneelta. Jatkuva pelko nakertaa elämänvoimaa. Mistäkököhän kaikki lähti menemään tuollaiseksi?

Minä suosittelen, että haet keskusteluapua.

Kun kertoo huolistaan ja väsymyksestään, keskustelukumppanin avulla usein jäsentyy, mikä se punainen lanka tässä nyt on, mistä oikein loppujen lopuksi on kyse. Kun kaaosmainen ahdistus tai muu sekavuus pystytään hahmottamaan, se jo on omiaan helpottamaan. Sitten voidaan miettiä vaihtoehtoja, miten tilanteesta eteenpäin, minkä pitää muuttua, mistä apua siihen.



Lähes aina, kun ihmisellä on ylivoimainen olo, kuitenkin auttaa kun yhteen konkreettiseen pieneenkin asiaan saadaan muutos. Sillä on dominopalikkaefektin tavoin tapana sitten poikia lisää muutoksia, tämä toimii kumpaankin suuntaan, hyvään ja huonoon.



Älä alistu väsymykselle, vaan hae apua jo tänään. Keskustelumahdollisuuksia voi olla monenlaisia, mm. terveyskeskuksen depressiohoitajat, työterveyspsykologi, neuvola - ja myös me kirkon diakoniatyöntekijät annamme ammattitaitoista ja vaitiolovelvollisuuden sitomaa keskusteluapua. Etsi oman seurakuntasi diakoniatyöntekijän yhteystiedot ja voit aloittaa vaikka sieltä! Tarvittaessa sinua ohjataan sitten eteenpäin apua saamaan.



Terveisin diakoni Meiju

Tikkurilan seurakunta

Jotenkin tuntuu vaikealta lähteä hakemaan apua, vaikka tietäisi minne soittaisi, ei tiedä mitä voisi sanoa. Enkä tiedä saako kukaan terapeuttikaan minusta mitään selvää, ajatukset ovat niin sekavia, tunteet heittelevät enkä pysy niissä itsekään perässä. Tuntuu että rakennan korttitaloa elämän palasista, välillä näyttää että se pysyy pystyssä ja osaan nauttia elämästä ja luottaa tulevaisuuteen. Mutta sitten yhtäkkiä kun joku vastoinkäyminen tulee, kaikki romahtaa taas niskaan.



Yksi ahdistusta ja pelkoa aiheuttava asia on huono taloudellinen tilanne, josta johtuu myös se, etten ole hakenut apua olooni. Terapia on kallista, eikä meillä ole siihen varaa.



Toinen syy on se, että elämäntilanteemme on epävakaa. Olemme muuttaneet usein, ja tulemme muuttamaan tulevaisuudessakin lyhyen ajan sisällä useamman kerran. Ajat terveyskeskuksiin tuntuvat olevan kortilla, ja kun sellaisen saisi, olemme jo lähdössä toiseen kaupunkiin. Ei minulla ole voimia taistella sellaisista asioista, kuitenkin helpompi on rämpiä eteenpäin ilman apua..



Kiitos kuitenkin vastauksestasi, se antoi toivoa siitä että elämä vielä joskus muuttuu valoisammaksi. En ollut tullut ajatelleeksi, että seurakunnalta voisi saada apua myös.



-ap

Mikä ahdistus paistaa läpi tekstistäsi. Kysyisin samaa, kuin KirkkoSisko, että mistä kaikki lähti tuollaiseksi? Onko sinulle sattunut jotain vastoinkäymisiä, menetyksiä vai onko vain arki nyt liikaa? Ei tokikaan tarvitse kertoa.



Et ilmeisesti ole töissä, vai käsitinkö väärin? Tietystihän taloudellinen tilanne voi silti olla epävakaa, ja voihan työkuvioidenkin perässä joutua muuttelemaan. Työterveysasema voisi kuitenkin olla yksi vaihtoehto hakea apua, jos sinulla on vakituinen työsuhde. Ellei ole, käy terveysasemasi terveyshoitajan juttusille. Ei hän ole psykologi eikä lääkäri, mutta hän varmasti neuvoo sinulle konkreettisesti, mistä saat apua, jos tuntuu liian vaikealta selvittää numeroita tai varata lääkärin vastaanottoaikaa, kun tulevaisuuskin on epäselvää. Ette varmaan kuitenkaan ihan tuosta noin vaan muuta, vai...?



Ei sinun tarvitse tietää, mitä sanot. Ei sinun tarvitse tilittää jokaista tuntemustasi, saadaksesi apua. Pyydät vain apua.



Tiedän että tämä kuulostaa vaikealta, olen ajatellut ihan samoin aiemmin. Olo vain paheni (monenlaista vastoinkäymistä, joiden kanssa yritin vain rämpiä eteenpäin), mutta en pyytänyt apua, kun kyllä minä tästä selviän, muilla on isompiakin ongelmia, ei tässä ole vielä tarpeeksi että viitsisin ketään rasittaa... Sitten vaan en pystynyt enää olemaan. Silloin ei tuntunut enää merkitykselliseltä, millä sanoilla apua pyydän.



Odotin, että pahin päällä juuri silloin oleva itkukohtaus meni ohi, kävelin työterveysasemalle ja ilmoittauduin työterveyshoitajan vastaanotolle. Sinne pääsyä odottaessani laskin lukuja tuhansiin ja purin huuleni verelle, että pystyin pidättämään itkua vielä hetken, hetki enää tarvii jaksaa... Sitten kävelin huoneeseen ja itkin itkin itkin. Ei ollut sanoja. Tth sanoi vaan, että "ilmeisesti jotain on tapahtunut?", ja nikottelin että "en oikeastaan edes tiedä, en pysty sanomaan mitään"... En vaan jaksanut enää. Ei ollut mitään yhtä yksittäistä syytä, kaikki oli vaan liikaa. Sen kummempaa se ei ollut, ei minun tarvinnut kertoa vastoinkäymisistäni siinä, mutta siitä minua ohjattiin eteenpäin.



Valitettavaa on, että ei kukaan hae sinua kotoasi, että saisit apua. Tule tänne niin me autetaan... silloin kun olet heikoimmillasi, sinun pitäisi olla käsittämättömän vahva. Ole sellainen, edes hetken, heittäydy muiden autettavaksi ja saat taas olla heikko!



Enkä tarkoita, että sinun tarvitsee olla samassa itkukohtauspisteessä ennen kuin voit hakea apua. Jälkeenpäin tajusin, että minun olisi pitänyt hakea sitä paaaaljon aikaisemmin ja päästää irti ajatuksesta, että en viitsi ketään rasittaa näillä omilla ongelmillani... Sinä olet arvokas ja sinun ongelmasi ovat isoja, koska sinä koet ne sellaisiksi!



Tuhat lämmintä ja valoisaa ajatusta sinulle, ole lempeä itsellesi ja hae apua. Halaus!

Tulee tippa linssiin ainakin mulle.



Vähän niin kuin näitä juttujasi lukiessa. Vaan antaa eksperttien auttaa.

jos ei itku tule niin tilanteesi on vakava.



Hanki alkuun vaikka liikkuva laajakaista, joka ei ihan varmasti toimi. Sitten yrität vaan saada puhelimitse tarvittavat tiedot netin kuntoon saattamiseksi.



Voi olla että pidät ohjettani lapsellisena ja julmana, mutta itse en ole lainkaan itkuherkkä, ja niinpä tuli kahden tunnin jonotuksen ja pompottelun jälkeen raivon kyyneleet silmiin. Eli suosittelen.