G: Millaisissa tilanteissa sinä olisit kaivannut tukihenkilöä raskauteen ja synnytykseen?

synnytyksen jälkeen kun hädin tuskin pääsin kovilla tuskilla sängystä ylös ja silti vaan vauva tuotiin moneksi tunniksi viereen yöllä. Ei uskaltanut nukkua juuri ollenkaan ettei vauva putoa lattialle. Todella turvallista meininkiä morfiinihöyryissä... Tämä on kai sitä vauvamyönteistä touhua. Juu ja en ole sellainen tyyppi, joka soittelee kelloa koko ajan apua vaatien. Tuntui olevan todella monta hoidettavaa per nuppi hoitajilla kiireestä päätellen. Varsinkin yöllä. Synnytys kyllä hoitui paremmin kuin hyvin. En tiedä olisko doulasta tällaisessa apua. Tuo avunsaamisvaikeuskokemus on molemmista synnytyksistä.

Vaikka mitään traumaattista ei ole takana. Edustan sellaista "tavallista" tapausta tässä ketjussa.

Esikoisen saadessani olin paljon yksin,mies oli toisella paikkakunnalla töissä. Oli outoa, kun kanssani yhtäkkiä olikin vauva. Hoidin hyvin ja huolella, olin todella tarkkaa kaikesta. Koko ajan kuitenkin vähän jännitti ja aito suhde lapseen syntyikin vasta ajan kuluessa. Mitänä tunnemyrskyä minulla ei ollut esikoisen kanssa, toisin kuin kuopuksen kohdalla.



Äitinä olo oli erilaista kunolin ajatellut. Ja rankempaa nuorelle, yksinään olevalle äidille. Tässä kohtaa juttukaveri olisi ollut paikallaan. Ja neuvoakin olisi saanut, antaa esimerkkiä siitä, miten vauvaa voi hoitaa rennosti ja iloisesti. Ei kuten työtä tehdään, pakon edessä.



Eli synnytyksen jälkeen niille, joilla ei ole kotona seuraa!

Lisää kokemuksia ja/tai ajatuksia?

tarvinnut synnytyksen jälkeen tukea; kakkosen kohdalla se tunnemyrsky, mikä synnytyksen jälkeen tuli, tuli täytenä yllätyksenä. Koska tiesin että se todennäköisesti menee ohi, en halunnut neuvolassa siitä puhua, enkä kenellekään muullekaan. Olisi ollut tosi helpottavaa saada puhua siinä tilanteessa jollekulle, jolla ammattitaitoa, kokemusta ja vaitiolovelvollisuus.



Minä arvostaisin doulassa ensisijaisesti sitä, että hänellä itsellään on useampi kuin yksi tai kaksi lasta, siis paljon käytännön kokemusta. Teorian voi jokainen lukea vaikkapa netistäkin, mutta kokemuksen ääntä se ei voi korvata.

Ensimmäinen raskaus meni sairaslomalla selkäkipujen vuoksi ja sitten paljastui vakava raskausmyrkytys. Tyttö tuli kiireellisen sektion kautta, mutta kun ei jaksanut syödä, oli koko ajan poissa luotani hoitajilla. Hoitaja moitti kun en osannut imettää ja itkin jatkuvasti. Vauva oli melkein pari viikkoa vto:lla keltaisuuden ja syömättömyyden vuoksi, eikä sitten itsellänikään maitoa tullut. Silloin olisin kaivannut apua sekä tukea imetykseen.



No kun oli toisen lapsen aika, saimme rakenneultrassa tietää, että poikamme ei tule selviämään edes loppuraskauteen, sillä oli syvästi kehitysvammainen. Keuhkot nestettä täynnä, joka oli aiheuttanut sydämen vajaatoiminnan. Raajat olivat olemattomat. Saimme pari viikkoa aikaa miettiä, mitä teemme, mutta emme saaneet keneltäkään apua tai tietoa kuinka tulisi tehdä tai miten synnytetään kuollut lapsi ym. ja mitä sitten sen jälkeen.. Synnytys oli maailman kauhein. yli 32 tuntia supistelin, eikä se pilleri, joka ensin laitetaan emättimeen, ollut mennyt paikoilleen, mikä aiheutti lisää ongelmia.

Pahinta taisi olla kun mieheni meni soittamaan pappia paikalle, kun huomasin että olo on jotenkin erilainen. tällöin kätilö häippäsi myös jonnekin ja jouduin yksin synnyttämään kuolleen lapseni. En edes tiennyt kuinka synnytyksen pitäisi mennä kun ensimmäinen lapsemme tuli sektiolla, emmekä silloinkaan olleet ehtineet käydä synnytysvalmennuksessa. Kätilö sanoi vaan, että luuli minun osaavani homman kun jo yksin on, mutta ei ollut huomannut katsoa tytön tulleen sektiolla. Myös tapahtuneen jälkeen olimme ihan sekaisin. Nyt en muista kun, että nukuimme vain masentuneina mieheni kanssa päivät ja yöt valvoimme painajaisten takia ja äitini hoiti tytärtämme. Toki paljon keskustelimme papin kanssa ja kerran kävimme neuvolan psykologilla. Mieheni sai jotain lääkkeitäkin, mutta minä en. Vieläkin olen välillä omissa ajatuksissa ja mietin itkien pikkuista enkelipoikaamme. Tuntuu, että on liian korkea kynnys ottaa itse johonkin yhdistykseen yhteyttä ja apua pitäisi heti tarjota kun jotain tälläistä kamalaa ilmenee.