Lue keskustelun säännöt.
Minä minä, mulle hyvää, muille pahaa!!!
16.08.2011 |
Siis onko tää kateus, itsekkyys, pahansuopuus, auttamishaluttomuus, yhteisvastuu jne. jotenkin viimeaikoina pompannut pintaan vai olenko vaan ollut liikaa tällä palstalla niin ett äolen huomannut sen ja ruvennut kiinnittämään siihen muuallakin huomiota.
Ohikulkijat eivät auta pyörällä kaatunutta pikkupoikaa (ei ollut omani, mutta kysyin miten kävi jne., ei viennyt kuin 15 sekuntia), kukaan ei auta kun mummeli pudottaa kaupassa rahapussin kassalla, vammaisen vaikealle etenemiselle nuorisoporukka nauraa jne. jne. Ihan sydämetönä ja merkillistä menoa. Täällä palstalla äimistellään negatiiviseen sävyyn jos jollain on asiat huonosti ja se näkyy jotenkin ns. ei niin toivottavana asenteena tai toimintana. (Ei vimpan päälle lapsen varusteet, kireät hermot lapsille puhuessa, halu siirtää lapsi eri huoneeseen tai lopettaa imetys ihan vain uupumisen takia, kritiikki einesten käyttäjhille vaikka äiti ihan puolikuollut jne. jne). Kaikki on vapaata riistaa jam itä heikommilla ihminen on, sitä vähemmän tarjotaan apua, ennemminkin vedetään se viimeinenkin matto jalkojen alta ja nauretaan räkäisesti.
"Ystävät" kilpailevat millä tahansa elämän alueella ja vertaileva itseään, menestystään, miestään, makuaan ja ties mitä.
Missä ihmeessä on toisista välittäminen tai edes hyvät käytöstavat.
Eikö tuo negatiivisten asioiden vatvominen tapahdu vain tällä palstalla, vaan samoja asioita ihmiset vatvoo päässään muutenkin.
Kyllästyttävää. Miten sitä pystyisi kannustamaan toisia avuliaisuuteen, rehellisyyteen ja toisista välittämiseen. Se oman edun tavoittelu kun ei johda onnellisuuteen vaan helposti juuri katkeraan kateuteen jne.
Oma esimerkki tuntuu kovin vähäiseltä. JA en nyt väitä ettei minua ottaisi moni toisten toiminta päähän tai että olisin joku pyhimys ja maailman esimerkillisin vaikka parhaani yritänkin, mutta joku raja ja määrä kaikessa tässä negatiivisuudessakin sentään.
Kommentit (4)
Niin monta kertaa olen julkisilla paikoilla törmännyt sellaiseen tilanteeseen, jossa itse olen ainoa avuntarjoaja. En nyt luettele kaikkia tilanteita, mutta vihaksi pistää. Ihmiset ovat kuin robotteja nykyään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten vaikeaa se ihmisiksi eläminen oikein onkaan.
Kuvailemasi esimerkit tuntuvat niin itsestäänselviltä: totta kai kaatunutta pitäisi auttaa, totta kai pitäisi puolustaa vammaista, jota pilkataan, totta kai pitäisi tukea toinen toisiaan.
Monesti kuulee, että tämä olisi vain nykyajan ilmiö. Ihminen on kuitenkin perusitsekäs ollut aina. Tämän takia kirkossakin jatkuvasti muistutetaan ns kultaisesta säännöstä: kohtele muita siten, kun toivoisit itseäsi kohdeltavan.
Olen huomannut kuitenkin myös paljon hyvää auttamishalua nykyään. On opittu kierrättämään. Facebookissakin on ryhmiä, joissa annetaan ilmaiseksi itselle tarpeetonta tavaraa tarvitsijalle. On perustettu "Roska päivässä" -liikkeitä, suojatiepäivystäjiä koulumatkalle ynnä muuta. Itse saan kirkon työntekijänä iloita vapaaehtoisten joukosta, joka antaa aikaansa ja osaamistaan muiden hyväksi. Esimerkiksi varattomille tarkoitettuun Joulupuu-keräykseen annettiin paljon lahjoja lapsille jaettavaksi.
Mietit, tuntuuko oma esimerkki kovin vähäiseltä. Jokainen on vastuussa omasta käyttäytymisestään. Vaikka muut eivät välittäisi, juuri minä voinkin olla se kuka välittää. Kun muut eivät auta, minä voin auttaa. Auttaa ja rakastaa voi aina. Elämä tarjoaa päivittäin mahdollisuuksia siihen. Tartutaan niihin. Auttaminen yleensä tuppaa synnyttämään myös muutenkin hyvää mieltä ja elämän tarkoituksellisuuden kokemista, niin auttajalle kuin autetulle.
Kirkkosisko
Tikkurilan seurakunta
Vantaans seurakunnat
moni vain ei tunnu huomaavan tai ei halua...
Juuri pääsin eräästä 'ystävästä' eroon, kun itsella meni heikosti, esim. lihoin sairauden takia, niin johan oltiin naureskelemassa sivulauseissa ylipainolle. Muutenkin huomasin että tällä 'ystävällä' suurimmat saavutukset olivat auto, vaatteet, titteli jne, jatkuvaa rasittavaa kilpavarustelua paremmuudesta.
Täytyy sanoa että pääsi nauru kun kuulin että sen mies sai tarpeekseen ja otti eron...syyllistyin samaan vahingoniloon joka annettakoon anteeksi sillä koko ihminen ei kiinnosta enää vähääkään.
Apua on aina ollut tarjolla ja pitää olla aika tampio jos vammaiselle nauraa. Ei meilläpäin tuollaista ole tullut vastaan. Taidat asua jossain isossa kaupungissa?