"Mun mielestä sä oot kateellinen mulle, kun mulla on nää lapset"

vaikka totta osittain olisikin. Kateus tuskin on ensimmäinen tunne, sillä suru ja pettymys ovat varmaakin päällimmäisenä.

Mielestäni ei siinä ole mitään nolaamista, jos ystävä yrittää sanoittaa toisen tunteita. lapsenhan sinä haluaisit? Tottakai olet kateellinen lapsista, jos et niitä voi itse saada. Hyvässä ystävyydessä voidaan puhua tunteista myös kateellisuudesta. Muutaman ystävvän kanssa olemme kovin tietoisia, että mistä asioista kukin on toisille kateellinen. Kuitenkaan kukaan ei tahotisi kokonaan vaihtaa osia toisen kanssa, koska siinä omassakin elämässä on paljon hyvää ja antoisaa.

Sanoi kaverini mulle, kun kerroin lapsettomuuden ahdistuksesta ja yritin selventää, miksen oo jaksanut olla tekemisissä.

Ok, tavallaan asia on myös noin, mutta jotenkin hän nolasi minut nimeämällä mut kateelliseksi. Olenko yliherkkä?

tosi tylysti sanottu. HÄn olisi voinut sanoa, että itse haluaisi olla mielellään tekemisissä kanssasi ja kysyä onko jotain mitä hän voisi hyväksesi tehdä.



Et ole yliherkkä. Kaverisi on idiootti.

Kaverisi oli oikeassa vaikkei ehkä osannutkaan ilmaista asiaa oikein..

Ei ole mikään idiootti! Mutta toi repliikki nousi jotenkin sieltä kommenttien seasta omaan korvaan päällimmäiseksi. On jotenkin sellainen nolattu olo. Vähän kuin olisi pikkulapsi yllätetty pahanteosta. Olenko todella niin säälittävä, että kärsin kateudesta, kun ikää on jo 35?



ap

Epäempaattista. Se siitä, koita antaa mennä toisesta korvasta ulos ja ehkä ko. ystäväsi ei ole henkilö, johon kannattaa kovin turvata.



Itsekin aikoinani lapsettomuudesta kärsineenä neuvon sinua suuntaamaan ainakin aika ajoin mielenkiintosi aivan muihin asioihin. Sellaisiin, jotka tuottavat sinulle iloa ja mielihyvää ja joissa voit unohtaa lapsiasiat. Se on monella tavalla tärkeää. Myös adoptio on asia jota kannattaa oikeasti harkita.



Voimia, kyllä sinäkin vielä sen lapsen saat!

että en todellakaan ole kateelllinen toisten lapsista, enhän minä niitä halua vaan omia lapsia.



Katkeruus, suru ja pettymys elämää kohtaan ovat kyllä tuttuja tunteita, mutta kateellisuus ei kuulu niihin.



Näin siis toinen lapseton, joka ei aina jaksa toisten lapsia ja lapsijuttuja.

Sillä mä ihmettelen, että mikä ihme tuollaisen itsestäänselvän lauseen sanomisessa on edes tarkoitus. Mun mielestä epäempaattisesti sanottu. Ei tuo lause mitenkään tyylikäs ole siinä tilanteessa, joten ei ihme, jos tunsit olosi hölmistyneeksi.

Ja en usko, että sä olet kuitenkaan pelkästään hänelle kateellinen, vaan ehkä kaikille, joilla on lapsia. Ja vaikka asia on osittain tottakin, niin mun mielestä ei noin voi sanoa kenellekään, ystävälle ainakaan. Asioista voi puhua ymmärtävämminkin.



Meillä on pari sukulaispariskuntaa, joilla oli pitkään lapsettomuusongelma, meillä kolme lasta. Mä kyllä ymmärsin, että olivat haluttomia olemaan tekemisissä paljon, oli varmasti arka paikka katsella toisten elämää lasten kanssa.



Tosin toinen pariskunta sai vihdoin lapsen lähes nelikymppisinä ja yhtään eivät jaksa/viitsi lasta itse hoitaa. Mummot ovat todella rasittuneita...

Kateus on tunne, samoin kuin viha, katkeruus, raivo, onni, ilo, hämmästys jne. Sinä et ole saanut jotain sellaista, johon ei voi edes monseti itse vaikuttaa (versus esim normaaliälyisen opiskelu). Oletko lopettanut kasvaessasi tuntemasta muita tunteita? Jos et, niin miksi et kokisi kateutta? Monestihan kateus voi olla se tunne, joka saa meidät tavoittelemaan sitä samaa, mitä jollakulla muulla on. tuskin olet enää kuin 4v, joka kateellisena kaverin autosta tuhoaa sen kaverin leikkiauton? Luultavasti olet samaan aikaan iloinen kaverisi elämäntilanteesta mutta silti haluaisit samaa itsellesi. Tähän kateuteen tietysti sekoittuu myös suru, viha, pettymys, turhautuminen jne.

Sinulla on oikeus tuntea tunteitasi, olivat ne sitten iloisia tai surullia tai kateellisia. Kaverisi saa tietenkin olla myös pettynyt, turhautunut tai ikävissään siitä, ettei ole sinua nähnyt.

Kaikkea saa tuntea, mutta ketään ei saisi loukata. Riippuen siitä, että miten ja missä tilanteessa kaverisi kommentin lausui, niin saattaa olla, että oli ilkeästikin sanottu. En kuitenkaan usko sitä. Millaiseen sävyyn hän sen sanoi?

Ei ole mikään idiootti! Mutta toi repliikki nousi jotenkin sieltä kommenttien seasta omaan korvaan päällimmäiseksi. On jotenkin sellainen nolattu olo. Vähän kuin olisi pikkulapsi yllätetty pahanteosta. Olenko todella niin säälittävä, että kärsin kateudesta, kun ikää on jo 35?

ap

ja mielestäni jotenkin latisti tuon lapsettomuuden tuskan vain "alhaiseksi" kateuden tunteeksi, vaikka se kokemus on varmasti ihan jotain muuta.



Vastasitko tuohon mitään tai selvensitkö tunteitasi?

Minusta siis ennen kaikkea tuntui nololta. Ihan kuin olisin jäänyt kiikkiin. Kyllä, kyllä hän oli oikeassa, kyllä minä todellakin kadehdin heidän tilannettaan ja just tätä kaveria. Hän on aina tullut niin helposti raskaaksi, koko elämänsä perustan on pystynyt suunnittelemaan. Nyt eka, sitten toka ja nyt se kolmas. Minä en ole saanut sitä ainoatakaan.



Kateuden tunne on minusta jotenkin alhainen tunne. Minua hävettää. Tuntuu, kuin hän olisi repliikillään, no, nöyryyttänyt minut, jopa häpäissyt.



En muista mitä sanoin, ehkä naurahdin.



ap

on asioita, joita vaan ei ole tapana kipata toisen silmille ja sanoa. Hienotunteisuutta ja sinun tilanteeseen asettumisen vaikeutta ystävltäsi ainakin puuttui.

ole alhainen tunne vaan ihan normaali. Ehkä kaverisi suhtautuu siihen kuten muihinkin tunteisiin eikä pidä sitä minään häpeällisenä tunteena. Kaikki tunteet ovat ihan oikeutettuja ja normaaleja, eri asia mitä niille käytännössä tekee. Kaikki ei ehkä tunne kateutta koskaan mistään mutta suurin osa kyllä, tuskin kukaan pitää itseään niin täydellisenää etteikö joskus voisi haluta jotakin jota jollakulla toisella on.

Jos ystävä kertoo elämänsä suuresta tragediasta, mitä siihen yleensä vastataan: jotain pahoittelevaa, halataan, kysytään, miten pärjäät... Mutta jostain syystä lapsettomuudesta kertomista (jota kai kiistatta pidetään tragediana) pidetään syynä kääntä asia itseensä. Ap:n kaveri teki näin korostamalla, miten rankkaa toisen lapsettomuus on hänelle. Lauseessa oli kolme minä-sanan johdannaista ja vain yksi sinä. Ei pahoittelua tai myötätuntoa vaan syyttävä sävy, miten rankaksi teet tämän meidän ystävyyden, kun kehtaat olla lapseton...



Samalla tavalla minun ystäväni käänsi jutun itseensä, kun minä rohkaistuin kertomaan lapsettomuudestani. Hän totesi, että onpas hassua, kun meillä tärppäsi heti ekasta kerrasta. Ei pahoittelua tai myötätuntoa vaan itsetyytyväinen kertomus omasta tilanteesta.



Oikeastiko näin on monen mielestä ihan ok toimia? Aika harva varmaan toteaa keskenmenon kokeneelle, että onneksi nää meidän lapset on tajunnut pysyä kelkassa mukana. Tai että kyllä sun nyt varmaan täytyy kadehtia näitä meidän lapsia, kun omasi menetit.



Nykyään ei osata olla hienotunteisia eikä myötätuntoisia. Ihan vähän aikaa sitten oli ketju, jonka ap:n mielestä oli täysin ok mennä nälvimään huonosti käyttäytyvien lasten äidille, joka siis yritti saada lapsiaan käyttäytymään, mutta ei onnistunut. Perusteluna vaan, että kyllä asiasta saa sanoa.



Joo, kyllä me lapsettomat varmasti ollaan monien paljon synkempien tunteiden lisäksikin kateellisia lapsia helposti saaneille, mutta aikuisten ihmisten kanssakäymiseen kuuluu edes jonkinasteinen hienotunteisuus ja myötätunnon osoitus. Jokaista asiaa ei voida vetäistä itsekkäästi omalta kannalta vaan joskus on mietittävä, miten sen toisen oloa voisi helpottaa parhaiten.



Ei paljoa puutu, että kohta sanotaan syöpäsairaalle, miten varmaan kadehdit, kun minä elän terveenä ja lapsensa menettäneelle, että sua varmaan harmittaa nää meidän lapset, kun sulla ei ole enää yhtään. En ymmärrä tällaista lällättelyä. Kyllä varmasti nämäkin uhrit tuntevat sitä kateutta, mutta ei tällaisissa tilanteissa voida ajatella ensimmäisenä sitä omaa napaa vaan ihan selviö on, että sen toisen oloa yritetään saada paremmaksi tai ainakin pahoitellaan tilannetta kohteliaasti.



Tuntuu, että me nykyihmiset emme osaa enää käyttäytyä ja yhä useampi pitää suoranaista röykeyttä ihan normaalina käytöksenä, koska "sehän oli vaan rehellinen." Rehellisyys ei ole tekosyy olla röyhkeä, julma ja itsekäs.

ja ajatella vaikka kuinka totta olisikin!!

Et ole yliherkkä. Aina ei vaan jaksa olla yhteyksisä oli sitten syy mikä tahansa tai ei syytä ollenkaan. Kaverisi olisi tosiaankin voinut kysyä mitä voisi tehdä hyväksesi tms eikä tollaista möläyttää!

olisin samaa mieltä, mutta eikö ap sanonut kaverinsa sanoneen paljon muutakin ja että ko kaveri ei ole mikään idiootti? Ehkä tuo lause vain jäi ap:n päähän kaikkien niiden pahoittelujen ja myötätunnon lisäksi. Eihän se ollut kiltisti sanottu mutta se kaveri ei välttämättä tarkoittanut sitä omahyväiseksi kommentiksi, ap varmaan tietää miten se on sanottu.

Kiitos kirjoituksestasi, tosi fiksusti kirjoitit! Toivottavasti olet jonakin päivänä entinen lapseton.

Omaakin kokemusta on tällaisesta lällättelystä. Mulla on erittäin paha homeallergia, ja pahimmillaan reaktio homeelle alkaa turvottaa hengitysteitä umpeen. Välttelen siis rakennuksia, joissa oireita tulee. Yllättävän moni ei-allerginen sanoo minulle, että en mä vaan saa siellä-ja-siellä rakennuksessa mitään oireita. Sanomisen sävynä on, että minä taidan olla vähän outo allergiaoireineni. Kuka kumma sanoisi vaikkapa pähkinöistä kieltäytyvälle pähkinäallergikolle, että ai jaa, kyllä mä vaan pystyn pähkinöitä syömään (ja siksi sinunkin pitäisi pystyä niitä syömään).

Jos ystävä kertoo elämänsä suuresta tragediasta, mitä siihen yleensä vastataan: jotain pahoittelevaa, halataan, kysytään, miten pärjäät... Mutta jostain syystä lapsettomuudesta kertomista (jota kai kiistatta pidetään tragediana) pidetään syynä kääntä asia itseensä. Ap:n kaveri teki näin korostamalla, miten rankkaa toisen lapsettomuus on hänelle. Lauseessa oli kolme minä-sanan johdannaista ja vain yksi sinä. Ei pahoittelua tai myötätuntoa vaan syyttävä sävy, miten rankaksi teet tämän meidän ystävyyden, kun kehtaat olla lapseton...

Samalla tavalla minun ystäväni käänsi jutun itseensä, kun minä rohkaistuin kertomaan lapsettomuudestani. Hän totesi, että onpas hassua, kun meillä tärppäsi heti ekasta kerrasta. Ei pahoittelua tai myötätuntoa vaan itsetyytyväinen kertomus omasta tilanteesta.

Oikeastiko näin on monen mielestä ihan ok toimia? Aika harva varmaan toteaa keskenmenon kokeneelle, että onneksi nää meidän lapset on tajunnut pysyä kelkassa mukana. Tai että kyllä sun nyt varmaan täytyy kadehtia näitä meidän lapsia, kun omasi menetit.

Nykyään ei osata olla hienotunteisia eikä myötätuntoisia. Ihan vähän aikaa sitten oli ketju, jonka ap:n mielestä oli täysin ok mennä nälvimään huonosti käyttäytyvien lasten äidille, joka siis yritti saada lapsiaan käyttäytymään, mutta ei onnistunut. Perusteluna vaan, että kyllä asiasta saa sanoa.

Joo, kyllä me lapsettomat varmasti ollaan monien paljon synkempien tunteiden lisäksikin kateellisia lapsia helposti saaneille, mutta aikuisten ihmisten kanssakäymiseen kuuluu edes jonkinasteinen hienotunteisuus ja myötätunnon osoitus. Jokaista asiaa ei voida vetäistä itsekkäästi omalta kannalta vaan joskus on mietittävä, miten sen toisen oloa voisi helpottaa parhaiten.

Ei paljoa puutu, että kohta sanotaan syöpäsairaalle, miten varmaan kadehdit, kun minä elän terveenä ja lapsensa menettäneelle, että sua varmaan harmittaa nää meidän lapset, kun sulla ei ole enää yhtään. En ymmärrä tällaista lällättelyä. Kyllä varmasti nämäkin uhrit tuntevat sitä kateutta, mutta ei tällaisissa tilanteissa voida ajatella ensimmäisenä sitä omaa napaa vaan ihan selviö on, että sen toisen oloa yritetään saada paremmaksi tai ainakin pahoitellaan tilannetta kohteliaasti.

Tuntuu, että me nykyihmiset emme osaa enää käyttäytyä ja yhä useampi pitää suoranaista röykeyttä ihan normaalina käytöksenä, koska "sehän oli vaan rehellinen." Rehellisyys ei ole tekosyy olla röyhkeä, julma ja itsekäs.

Sanoi kaverini mulle, kun kerroin lapsettomuuden ahdistuksesta ja yritin selventää, miksen oo jaksanut olla tekemisissä.

Ok, tavallaan asia on myös noin, mutta jotenkin hän nolasi minut nimeämällä mut kateelliseksi. Olenko yliherkkä?