Vertaa synnytyskipua johonkin muuhun kipuun

Voi tietysti olla, että aika kultaa muistot, mutta en muista kummassakaan synnytyksessä kokeneeni samanlaista kipua kuin silloin kun oli luu murtunut pirstaleiksi.... kyllä murtumakipu oli pahempaa!



(ja ymmärrän että tämä ei ole mikään yleispätevä kokemus)



Avautumisvaiheen kipu oli samanlaista kuin kuukautiskipu mutta paljon voimakkaampaa ja laaja-alaisempaa. Tuntui kuin joku suuri koura ottaisi kiinni koko alavartalostani ja ravistelisi. Supistusten välillä ei tuntunut kipua, ehkä pientä jomotusta. Mutta vähän ennen ponnistusvaihetta supistuksia oli niin usein että ei siinä ehtinyt levätä kuin 10 - 20 sekuntia ja taas tuli uutta. Huhhuh. Särkylääkitystä ei ollut käytössä.



Avautumisvaiheen repeämiskipu oli tosiaan samanlaista kuin muukin haavan saaminen tai kudosvaurio, vaikka palovamma.



Komppaan sitä kirjoittajaa joka sanoi, että on ISO ERO kun tietää että tämä kipu kuuluu asiaan ja on tuomassa jotain ihanaa asiaa lähemmäs ja lähemmäs. Ei se täysin poista paniikkia ja hätää ja tuskastumista, mutta helpottaa.

mulla on ollu niin paha korvatulehdus,että valvoin sen kaa yhden yön ja itkin kun kipu oli niin mieletön.mulla oli silloin vauva 5kk ikäinen ja muistan vaan sen että ajattelin yöllä tuskissani synnyttävänikin mieluummin.se oli jotain aivan järkyttävän kovaa se kipu,eihän sitä samanlaiseks voi mitenkää verrata mut kovempaa se oli kipuasteikolla.muistaakseni siinä oli sisäkorvan,ulkokorvan ja korvakäytävän tulehdus,koko nielu ja poski ja korvan ympärys oli turvoksissa siltä puolen,hyh puistattaa vieläki ku muistelen.

Munuaiskipukin on kyllä sellaista, että toivoisi kuolevansa mahdollisimman nopeasti. Luulin joskus ettei mikäään ylitä sitä, mutta synnytys oli vielä tuskallisempaa. Ei sitä voi sanoin kuvata, on kuin helvetissä, kuin palaisi sisältä. Välillä ei tiedä missä on, onko tajuissaan vai ei. Kun taju menee hetkeksi, niin tietysti sillä hetkellä helpottaa. Mutta kyllä siinä kuoleman toive tulee monta kertaa mieleen.

Ei voi verrata mihinkään muuhun. Eikä tuskien sietämiseen synnytyksessä edes saa henkistä tukea kätilöiltä, asiaa vain vähätellään. Esimerkiksi leikkauksien yhteydessä saa paljon enemmän tukea sairaalassa.

Kuulin ennen synnytystä, että vastaavaa kipua.

Ennen pillereitä oli niin kovat kk-kivut etten seisomaan pystynyt ja ajattelin että jos on sellaista niin kestän mitä vaan.

Noh. Synnytyskivut tuntuivatkin sitten koko keskivartalossa ja enemmän selässä ja kyljissä. SE kipu oli niin JÄRKYTTÄVÄÄ!!



No omat supparit vielä kestin, mutta oksitosiinin juostessa tipassa.. Ne veivät järjen, toimintakyvyn ja muistin. Aina kun tuli supistus niin jokaikinen lihas kropassa kramppasi.

Joopa, onneksi olin käynyt paksalla suolen tyhjäksi, mutta pissat tuli monta kertaa pöydälle. Ei ollut mitään toivettakaan pidätellä saatika kävellä vessaan.



Jäi kyllä kauheat pelot.

Tosi hyviä vastauksia jollekkin synnytystä pelkäävälle :) t x 2 synnyttänyt

Synnyttäminen sattuu helvetisti. Ihminen toivoo kuolevansa, että pääsisi siitä kivusta pois. Eikä mikään auta, tai kukaan.

toiset tuntee sen sietämättömänä, melkein toivovat kuolevansa, toiset ei koe samoin. En yhtään vähättele niiden kipua, jotka sitä tuntevat. Nykyään ainakin Jyväskylässä varmistetaan kivunlievitystoiveet, jouduin todella vakuuttamaan kätilön siitä, etten halua puudutuksia. Hän kysyi ainakin kolmesti, että olenko aivan varma. Ja olin. Kipu oli tyypiltään voimakasta kuukautiskipua, ei mahdotonta, ei sietämätöntä. Itse asiassa pari viikkoa ylimenneen raskauden jälkeen jotenkin lohdullista ja toiveita herättävää. Ja loppuvaiheessa se polte kohdunsuulla on vaan kertonu mulle, että loppusuoralla ollaan ja kipu on ihan kohta ohi ja mulla on pikkuinen ihme sylissä..



Viimeksi taisin sanoa miehelleni hänen kättään puristaessani, että Luojan kiitos, tämä on ihan kohta ohi.. Siitä vajaa 10min tyttö oli sylissä. Mutta missään vaiheessa ei tuntunu siltä, että kipu olis viemässä järkeä tai tajuntaa. Jollain kierolla tavalla jopa nautin siitä kaikesta, mitä mun ruumiissa tapahtu. Oon kokenu, että jotenkin sen ihmeen voima on niin voimakas henkinen kokemus, että pelkästään sillä jaksaa.



Oon sitäkin mieltä, että omalla asenteella voi vaikuttaa. Mutta toki niin, että jos kokee, että kipu on sietämätöntä, ni käyttää kaikki saatavilla olevat avut. Ja jos ei ite pysty vaatia apua, ni evästää jo tukihenkilö etukäteen, että se pienestä vihjeestä osaa vaatia, sen mitä synnyttäjä tarvii. Jokainen kokee kivun itsessään ja tietää mitä kestää.



Mulle on kuitenkin turha tulla sanomaan, että olisin ollu sietämättömän kipeä synnytyksessä. Tosin, ei mulla oo ollu ikinä luunmurtumia tai hammassärkyäkään, etten voi verrata. Jälkisupistukset on paljon pahempia kuin itse synnytys. Eniten pelkään kuitenkin sitä spinaalipäänsärkyä.. kestän mitä vaan, että voin välttyä siltä.