Näkökulma vammaisista lapsista -keskusteluun:
Muutama vuosi sitten tuli telkusta joku dokkari, jossa haastateltiin eri tavalla vammaisia lapsia/nuoria/aikuisia.
Joka ikinen haastatelluista toivoi, etteivät olisi ikinä syntyneetkään. Että heidät oltaisiin abortoitu. Ja kyseessä olivat siis sen verran "hyvätasoiset" haastateltavat, että osasivat ottaa kantaa asiaan.
Yksi heistä oli esim. lyhytkasvuinen, järjessä ei mitään vikaa. Totesi vaan, että elämä on niin hankalaa, että mieluummin olisi olematta. Eikä mitään toivoa parisuhteesta, rakkaudesta tai perheestä, työpaikasta ym.
Ei ne vanhemmat ole aina oikeassa päättäessään, että ottavat vastaan miten tahansa vammaisen lapsen. Mitä sen jälkeen, kun lapsi tiedostaa vammansa ja miten se hänen elämäänsä vaikuttaa?
Kommentit (15)
tarkoituksella haettu tuollaista näkökulmaa. Eli ei sekään ole koko totuus. Mediakriittisyyttä saa harrastaa.
Toki ilmiötä varmasti on olemassa, mutta jos joku toimittaja on pari sellaista vammaista löytänyt, niin ei se tarkoita, että edes kovin merkittävä osa vammaisista todellisuudessa ajattelisi niin.
kun päättää ottaa vastaan vammaisen lapsen. Ei meistä kukaan ole voinut siihen itse vaikuttaa, synnnymmekö vai emme. Itsekästähän se on, jos ajattelee vain itsensä kannalta että haluanko ottaa vastaan tämän vammaisen lapsen. Täytyy ajatella myös sitä lapsen tulevaa elämää. Tuossa esimerkissäsi, että lyhytkasvuinen henkilö on kokenut elämänsä niin hankalaksi ettei ole toivoa mistään onnesta, kertoo hyvin selvästi mielestäni tuon ko. henkilön mentaliteetista ja asenteista ja ajatuksista joita häntä kohtaan on ehkä esitetty: ei ole osattu kasvattaa lasta oikein. Eihän lyhytkasvuisuus ole mikään niin vakava vamma (onko varsinaisesti vamma, vai piirre?) että se nyt automaattisesti estäisi ketään saamasta puolisoa, perhettä, työtä! Miksiköhän tuo ihminen on kasvatettu siihen ajatukseen, että koska hän ei ole samankokoinen kuin muut, ei hänellä ole mahdollisuutta onnelliseen elämään..
Av-mammalle ei kelpaa eriävät mielipiteet!
Kyllä av-mamma tietää paremmin kuin henkilö itse!!
Mä en usko sekuntiakaan, että toi olis todellinen tilanne vammaisten keskuudessa.
Kyseisessä dokkarissa kysyttiin myös näiltä kehitysvammaisilta ihmisiltä itsemurhasta: kaikki neljä haastateltavaa sanoi, että haluaisi tappaa itsensä, mutta jotenkin ei rohkeus riitä, kun ei tulevasta/paremmastakaan ole tietoa.
Olen itse ollut pitkään töissä kehitysvammahuollossa, surullisimpia tapauksia olivat ne potilaat, jotka ymmärsivät poikkeavuutensa ja sen rajoitukset.
He olisivat halunneet olla normaaleja, tavallisia nuoria. Mutta tiesivät, etteivät siihen pysty. Voi sitä surun ja ahdistuksen määrää.
Jos on tarpeeksi vammainen, on oloonsa tyytyväinen, kunhan perustarpeet tulevat tyydytetyksi, eivät muusta tiedä eivätkä osaa sitä kaivata.
Ap
lue yk:n ihmisoikeuslaki uudelleen
t. vammaisen lapsen äiti
Sen tasoista, etten lähde edes keskustelemaan.
T: myös vammaisten lasten äiti
Ymmärrän toki, että vaimmisia on eri asteisia, mutta vaikeavammaista lasta en minäkään saattaisi maalilmaan, sen verran vastuuntuntoa on aikuisella oltava, jos asian etukäteen tietää.
Itse voin omasta puolestani sanoa, että olisin halunnut syntyä.
parasta vaan syntyä ilman aivoja tai naamaa, siitä se elämä ja ura urkenee, kun av-mamma niin sanoo!!!
toivoisin etten olisi syntynyt. Ei siihen mitään erityistä vammaa tarvita.
erittäin harvoin toivovat etteivät olisi syntyneet.
kun päättää ottaa vastaan vammaisen lapsen. Ei meistä kukaan ole voinut siihen itse vaikuttaa, synnnymmekö vai emme. Itsekästähän se on, jos ajattelee vain itsensä kannalta että haluanko ottaa vastaan tämän vammaisen lapsen. Täytyy ajatella myös sitä lapsen tulevaa elämää.
Tuossa esimerkissäsi, että lyhytkasvuinen henkilö on kokenut elämänsä niin hankalaksi ettei ole toivoa mistään onnesta, kertoo hyvin selvästi mielestäni tuon ko. henkilön mentaliteetista ja asenteista ja ajatuksista joita häntä kohtaan on ehkä esitetty: ei ole osattu kasvattaa lasta oikein. Eihän lyhytkasvuisuus ole mikään niin vakava vamma (onko varsinaisesti vamma, vai piirre?) että se nyt automaattisesti estäisi ketään saamasta puolisoa, perhettä, työtä! Miksiköhän tuo ihminen on kasvatettu siihen ajatukseen, että koska hän ei ole samankokoinen kuin muut, ei hänellä ole mahdollisuutta onnelliseen elämään..
Saman olen itse huomannut, elämäniloisimmat ihmiset ovat usein kehitysvammaisia. Ehkäpä dokkarin tehnyt on masentuneet valinnut.
Mutta mennäänpäs masentuneiden ryhmään kysymään "normaaleilta" olisivatko he halunneet tulla abortoiduiksi. Saadaan hieno dokumentti, abortoidaan jokainen sikiö!
Elämänilo ei ole vammaisuudesta tai vammattomuudesta kiinni. Molemmista löytyy näitä, jotka eivät elää tahtoisi. Sikiöltä et asiaa voi kysyä.
Sanompa vaan, että vammaisen abortointi on aina itsekäs teko, kuten abortointi yleensäkään. On tekopyhää väittää muuta. Mutta en tuomitse niitä, jotka tähän päätyvät. En vain siedä "lapsen paras"-argumenttia. Yritellään vain selitellä omaa tekoaan. Kukaan ei saisi toisen puolesta päättää, saako toinen elää. Sikiöltä ei ole tuolloin kysytty. Ja varsin usein ultrassa "vammaiset" syntyvät täysin terveinä, vaikka epämuodostunutta/kehitysvammaista sieltä on odotettu.
Mutta tosiaan, sanokaa suoraan että ette halunneet vammaista lasta tai lasta, johon menisi enemmän aikaa ja huolta. Ei mitään "lapsen elämä ei olisi ollut elämisen arvoista" pelkän downin tai sydänvian takia. Myöskään "ei elä kohdun ulkopuolella"-diagnoosi ei välttämättä ole paikkaansa pitävä, tunnen kaksi tällaista ihmistä, joiden ei olisi pitänyt selvitä päivääkään. Ja ikää heillä on on päälle 20v molemmilla, toisella virhediagnoosi ja toisen tila vaikeasti ennakoitava.