Tyhmyyttäkö? Vai epätoivoa?

Olen eronnut kolme vuotta sitten. Asiat on kaikki hyvin, nautin ihan tavallisesta arjesta lasten kanssa. Siltin toisinaan kaipaan sitä toista aikuista, läheisyyttä, tunnetta siitä kumppanuudesta, seksiäkin.



Aina välillä sitten teen profiilin jonnekin treffipalstalle ja tapailen miehiä. Toisten kanssa natsaa pidempään, toisten kanssa ei ollenkaan. Toisinaan en itse halua jatkaa, toisiaan miehet ovat sanoneet etteivät halua jatkaa. Mutta nyt olen huomannut että ainakin 4 miestä on jo sanonut tämän kolmen vuoden aikana, että en päästä lähelle, minulla on isot muurit ympärillä. Pisin suhde minulla on ollutkin miehen kanssa joka ei vaatinut mitään, enkä minä häneltä. Näimme kun oli aikaa, teimme aikuisten juttuja, nautimme yhdessäolosta mutta emme puhuneet rakkaudesta emmekä tulevaisuudesta. Tämä suhde sitten päättyi miehen työuupumukseen ja sen tuomiin asioihin.



Ja joka kerta koen valtavaa pettymystä..siitä ettei natsannutkaan, miksi annoin itseni mennä halpaan, ehkä jossain tapauksissa annoin itseni ihastuakin yms. Joskus jopa itkenkin ja vaivun jonkin moiseen itsesääliin.



Nytkin olin lauantaina treffeillä (olemme 2 kuukautta kirjoitelleet ja soitelleet), meillä oli miehen kanssa tosi mukavaa, hänkin sanoi niin. Mutta jostain syystä minä olen nyt aktiivisempi (hän ei ole soittanut, eikä tekstaillut lauantain jälkeen kuin kaksi kertaa) kuin hän ja sen perusteella tiedän ettei tästäkään taas tule mitään - ja olen jo hieman ihastunut. Ja taas olen pahalla mielellä :(



Onko se aikuisiällä tälläistä?

Vai miksi kiusaan itseäni kun ilman miehiä / suhdetta olisi paljon parempi = ei pahaa mieltä tms.?



Minulla on kova vauvakuumekin joten siksikin toivoisin löytäväni kumppanin...

Ja tiedän että se mies tulee kun vähiten odottaa tai muuta...löpinää mutta ei se kyllä pidä paikkaansa.



Muita? Ideoita? Vinkkejä? Neuvoja?