Vaihtoehdot: kotihoito=hyvä äiti, päiväkoti=huono äiti?

Meillä poika oli 10kk kun meni päiväkotiin. Siihen asti oli ollut vain meidän vanhempien hoidos. Ensimmäiset kaksi viikkoa oli hiukan vaikeeta, mutta sen jälkeen poika on tykännyt olla tosi paljon. Ujosta pojasta tuli sosiaalinen ja hyvin viihtyvä! No, töihin oli pakko mennä, ihan oikeesti. Joku kirjoitti et oikeesti voi pärjätä 1500e kuussa, mut me ei. On asuntolainaa, autolainaa ja muuta kivaa ja vaikka meidän tulot suht hyvät niin eipä paljon jäänyt rahaa käyttöön. Ja sit ois pitänyt jäädä kotihoidontuelle niin konkurssi ois tullu...miks kukaan ei usko....!!!Eri juttu sit jos ois hyvin tienaava mies tai ei lainoja sun muuta...sitäpaitsi meidän asuntolaina melkein 800e kk joten ei mikään ihan pieni.

No meille syntyi tyttö syyskuus ja poika edelleen osapäiväsenä päiväkodis...en raaskinut ottaa pois kun tykkää olla...sanokaa mitä vaan, mut näin on. Eri juttu ois jos meil ois sukulaisia ja kavereita joiden luona päivisin kyläillä, mut kun ei oo. Meillä ei ole edes niitä mummoja ja ukkejakaan minne viedä lapsia hoitoon edes pariksi tunniksi. Asuvat niin kaukana!! Välil haluais ottaa vähän rennommin. Tosin nyt olen saanut sitä omaa aikaa kun esikko on ollut päiväkodis ja vauva nukkuu pitkiä päikkäreitä.

Töihin palaan ens syksynä pakon sanelemana vaik toisaalta ei musta kotiin kokonaan jäämäänkään ois. Morkkis iskee ajoittain kun esikko on tarhas, mut ystäviltä olen saanut positiivista palautetta..onneks. Tuntuu ettei oikein kukaan ymmärrä tälläistä ratkaisua ja niin minäkin vielä lapsettomana ajattelin, et onpa kamala äiti kun ei hoida isompia lapsiaan kotona jos on vauva talos..Äidinkin hyvinvointi on lapsen etu.

Ajatelkaa mitä vaan, mut se mikä sopii toisel ei välttämättä sovi toiselle!

t: äiti ja ihanat muksut

Minä olen kotona sen aikaa, että pojat ovat vähintään sen 3 vuotta ja sitten alan katsella vasta töitä ja sitä omakotitaloa. Ehdimme asua siinä omassa talossa sitten lopun ikämme, mutta lapset eivät ole lapsia kuin sen yhden kerran ja pienen hetken. Otan siitä ajasta kaiken irti ja seuraan poikieni kasvua ja kehitystä ihan rauhassa.

Meillä on poika 2v5kk, joka aloitti tammikuussa ryhmiksessä, jossa 12 aikuista ja 4 lasta. Ikää tuolloin siis 1v7kk. Olin aivan kauhuissani ajatuksestakin viedä lapsi hoitoon, mutta minulle tuli täydellinen stoppi kotona jaksamiselle.



En vain kerta kaikkiaan enää kestänyt sitä yksinäisyyttä ja hiekkalaatikolla istumista, vaikka toki rakastan lastani enemmän kuin mitään. Miksi tästä ei voida puhua? Olen varma että erittäin monet vievät lapsen hoitoon, koska kokevat, että työelämä antaa heille jotain mitä he kaipaavat. Selitellään että " lapsen pitää saada virikkeitä" ja lainat on maksettava jne. Itse uskon, että mekin olisimme pärjänneet ilman minun työssäkäyntiäni, jos se olisi ollut meidän perheemme valinta.



kaikki menikin paremmin kuin hyvin. Minulle oli suoranainen yllätys, että normaalit lapsiaan rakastavat ihmiset vievät lapsiaan hoitoon, eikä hoitopaikat olekaan " kidutuslaitoksia" . (kuten tältä palstalta voi lukea!) Lapsemme viihtyy hoidossa erittäin hyvin, ei ole sairastellut, ja kaiken kaikkiaan olen ollut ratkaisuumme erittäin tyytyväinen. Noin 2-vuotias pärjää hoidossa jo tosi hyvin ja leikkii toisten lasten kanssa, sanoisin itse, että sen nuorempaa en hoitoon veisi, kenellekään enkä mihinkään. Vuoden ikäisten hoidossa katseleminen on surkeaa, kun itkevät vaan ja istuvat maassa tunnin-pari kun isommat lapset leikkii ja touhuaa. silti en todellakaan pidä heidänkään vanhempiaan tyranneina tai ajattele, että he eivät rakasta lapsiaan.



Luulin, että hoidan lapseni 3-vuotiaaksi kotona. Olin ystäväpiirini kummajainen, koska kaikki veivät lapsen hoitoon heti äitiysloman jälkeen. Oma äitini on vienyt meidät kaikki sisarukset heti äitiysloman jälkeen, koska yh:na ei paljon vaihtoehtoja ollut.



Minä en suoraan sanottuna käsitä lainkaan tätä nykyistä jatkuvaa keskustelua tästä aiheesta! Tuntuu että jos tätä palstaa lukee, ei NORMAALI-ihmisiä enää olekaan, jos jaottelu on tosiaan tämä: kotiäiti-työssä käyvä äiti eli suorastaan paholainen :-) En käsitä ollenkaan tätä päiväkotien ja hoitopaikkojen lynkkausmeininkiä. Tällä palstalla on ties minkälaisia kauhujuttuja vähän väliä ,ja se tuntuu oudolta, koska " tosielämässä" niitä ei kuule juuri koskaan. Ihan oikeasti, minunkin tuttavapiirissä suurin osa on ollut erittäin tyytyväinen lapsensa hoitopaikkaan, eikä ole mitään valittamista hoidon laadun suhteen. Siksi kummastelen suuresti tätä " päiväkodit from hell" - keskustelua täällä jatkuvasti.



Ja todella, erilaiset välimuodot ja variaatiot ovat yleisiä ja sallittuja. Itsekin aloitin 6h työpäivällä, mutta koska vaihdoin uuteen ihanaan työpaikkaan, ei osa-aikainen hoitovapaa ollut mahdollinen joten aloin tekemään normaalia työpäivää. Lapsen hoitopäivää ei pysty lyhentämään isä, joka yrittäjänä tekee ympäripyöreää päivää. Siksi meillä on onneksi ihana hoitaja-" varamummo" , joka hakee lapsen VÄHINTÄÄN kerran, yleensä 2krt viikossa jo kahdelta iltapäivällä ja lyhentää päivää ja meidän tai oikeastaan minun taakkaani hoitorumban suhteen.



Minä olen mielestäni hyvä äiti, eikä se liity millään tavalla siihen, olenko kotona lapseni kanssa kouluikään asti vai veinkö hänet hoitoon 2-vuotiaana. Kotiäitikin voi olla erittäin huono äiti, vai eikö muka voi? :-) Ei tämän palstan mukaan :-) Ja kuka meidät lokeroi hyviin ja huonoihin äiteihin? Me itse. Minä voin rehellisesti sanoa, että olen mielestäni pojalleni hyvä äiti, pistän hänet (liikaakin?) etusijalle kaikissa asioissa. Hän on elämäni ykkönen, mutta myös työ on minulle erittäin tärkeää. Fakta vaan on sekin, että kyllä rahakin tätä maailmaa pyörittää, ja meillekin tuli unelmakodin ostaminen mahdolliseksi, kun vaihdoin tähän uuteen työpaikkaani.... se ei ole lapsen " uhraamista" , koska olisi ollut hoidossa joka tapauksessa, mutta sattumalta sain hyväpalkkaisen työn josta vielä nautin, ja palkka mahdollistaa myös aika paljon muita asioita lapsen kanssa ja elämässämme.



Tästä asiasta voisin kirjoittaa vaikka romaanin, sapettaa koko aihe jo niin älyttömästi.

Minä olen Lilli80:n kanssa siinä samoilla linjoilla, että jos ei ole yh tms. niin kotona oleminen on todellakin mahdollista jos vain on valmis tinkimään elintasosta. Me emme vielä ostaneet sitä omakotitaloa josta olemme kyllä haaveilleet, sillä lainan maksu olisi vaatinut meidän molempien töissä käyntiä. Ostimme sen sijaan kerrostalokolmion. Asumiseen menee kyllä n.puolet tuloistamme, mutta ei ne suuret tulot, vaan ne pienet menot! Lapsen vaatteet ovat lähinnä kirppikseltä ja itse kun olen kotona niin ei juuri uusia vaatteita tarvitse ostaa. Miehen tulot ovat sen verran pienet, että saamme myös hoitolisää, mutta ihan kituuttaa ei silti tarvitse. Pikkukakkonen on haaveissa, sitten tuloni kyllä nousevat jos alan saada ansiosidonnaista äitiyspäivärahaa. Toisaalta menot kasvavat sitten varsinkin kun kakkonen on vähän isompi...

Bombus kun " etsi" niitä kotona lapsiaan 3v hoitavia vanhempia, joilla lapsi täysimetetty 6kk ja osittainimetetty 1v ja hapanmaitotuotteet aloitettu 10kk +muut suositukset. Ilmottaudun toteuttaneeni myös nämä lasteni kohdalla (täysimetin jo edelliset 2lastani yli 6kk silloin kun suositus oli tosin vain 4kk). Eli taidan olla näitä harvinaisia tapauksia?



Lilli80 kanssa olen siten samaa mieltä että asiat voi priorisoida juuri tuon asumisen osalta. Meillä olen kotona vaikka asumme pääkaupunkiseudulla asuntolaina niskassa (omakotitalo) ja miehellä ei mitenkään kovat tulot, mutta onneksi kohtuulliset. Taloa ostaessa laina kuitenkin mitoitettiin ei liian suureksi ja laskettiin mahdollisuus hoitaa lapsemme kotona. Meillä ei esim. lyhennysvapaita vuosia ole käytössä, mutta sekin on mahdollista.



Sandin viestin osalta olen samaa mieltä että usein totuus naamioidaan " lapsen virikkeisiin" tai " taloudelliseen tilanteeseen" , vaikka monella tuntuu olevan lopullinen syy oma jaksaminen kotona lasten kanssa. Harva vaan myöntää sitä suoraan.



Ja sitten tuohon hyvä äitiys ja huono äitiys teemaan. Itse en suhtaudu tuntemieni äitien kohdalla äitiyden hyvyyteen/huonouteen niin suoraviivaisesti tuon lasten hoidon mukaan, koska tunnen heidät paremmin ja olen nähnyt millaisia äitejä he ovat. Äitiyteen vaikuttaa moni muukin asia. Tällä palstalla vaan ei kehenkään pääse niin tutustumaan ja asiat esitetään tietenkin pelkistetymmin ja lyhyemmin. Ja kun aiheena on kotiäitiys/lapsi hoidossa, niin vastaukset kyllä yleensä koskevat tätä aihetta (tietyillä rönsyilyillä).

m@mi:-):

Pitäisikö meidän myydä omakotitalomme ja muuttaa kerrostaloon vuokralle, jotta voisin jäädä kotiin lapsen kanssa? Kumpikohan vaihtoehto loppujen lopuksi olisi lapsen kannalta parempi?

Meitä vuokralla-asujia kohtaan, nimittäin. Ei kai lapsen hyvinvoinnin mittari ole se, että asuu omakotitalossa :O ?

Btw, kyllä yh:nakin pärjää. Minä en ole " oikea" yh, joten en saa elatustukea enkä lapsilisän yh-korotusta, tuloina siis pelkkä lasten kotihoidontuki sekä asumistuki. Ja pärjätään. Kyllähän siinä sitten saa kikkailla että rahat riittää, mutta... valintakysymyksiähän nämä pitkälti ovat. Mulla muuten oli ASO-asunto, jonka myin voidakseni olla lapsen kanssa kotona (ASO-maksulla maksoin pois velat ja luotot niin jää enemmän elämiseen). Vielä ehtii ostaa oman asunnon sitten myöhemminkin...

Meillä 1 v 3 kk aloittaa pian päivähoidon. Se on välttämätöntä aikuisten työrauhan vuoksi, sillä meillä molemmat vanhemmat työskentelevät kotona. Syksyn ajan olemme tehneet töitä vuorosysteemillä - äiti hoitaa lasta aamun, isä iltapäivän - mutta käytännössä molempien työt kärsivät. Jos jompikumpi olisi lapsen kanssa täyspäiväisesti, tilanne olisi sama. Ei ole kunnollista erillistä työhuonetta (eikä varaa hankkia isompaa asuntoa sen vuoksi). Harmittaa vähän viedä pieni päiväkotiin, mutta nyt on näin emmekä muuta voi, pohdittu on kyllä hoitovapaata kumminkin päin. Onneksi päiväkotimme vaikuttaa todella hyvältä paikalta näinkin pienelle. Mutta olemmekos me nyt hyvät vai huonot äiti ja isä? :P

Bombuksen viestiä kommentoisin, että musta täysimetetyt, vuoden osittaisimetetyt etc. lapset ovat juuri niitä kotona ainakin 3 vuotta hoidettuja. Eli juuri niitä, keiden äidit haluavat tehdä kaiken " suositusten mukaan" . En kuitenkaan ota kantaa puolesta tai vastaan.

Ja kommentti siitä, että vuokralla asuvien lapset olisivat onnettomia on kyllä alta lipan. Onneksi kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti.

Ei kenenkään kannata ottaa itseensä näitä palstan juttuja. Jokainen tekee tyylillään ja itselleen parhaalla tavalla, mahdollisuuksien mukaan. Peace!

Kärvähti mulla kupoli, kun luin noita kaikenkarvaisia kommentteja.

Ensinnäkään, ei ole naamioitua jaksamattomuutta, jos lapsi hoidossa.

Ainakaan minun tapauksessa. Minä jaksaisin paremmin jos vain olisin kotona lapsen kanssa.

Minä en ymmärtänyt ainakaan huonommuutta tekeväksi vuokra vs. omakotitalo-asiaa. Käsitin itse sen niin, että pitäisikö meidän vanhempien, jotka olemme jo omakotitalon ostaneet, lapsemme vuoksi se sitten myydä pois ja täten muuttaa vuokralle. Ei vuokralla asuminen ole huono juttu ollenkaan, sitä mekin olemme tehneet männä kevääseen asti. Meille tuli vain tilanne, että alkoi potuttamaan toisen ihmisen kukkaron täyttäminen ja ajatus siitä, että 20 v vuokralla eikä mitään " omaa" jää käteen -sapetti.

Lyhennetystä työajasta. Sama työmatka, sama määrä bensaa, bussit ei kulje. Palkka pienempi, lapsi silti hoidossa. Ei käy. Sitten melkein olisi sama kuin jäisi kotiin kitkuttelemaan kotihoidontuella, joka minun tapauksessa ei edes riittäisi omaan osuuteen asuntolainan lyhennyksessä, joka on huomattavsti pienempi kuin jotkut makselevat vuokraa esim. kaupunkikaksiosta...

Lapsen isä siis töissä perheyrityksessä, jossa 3 työntekijää yhteensä, päivät ympäripyöreitä. Palkka alle minimin, ei lisiä, ei vuosilomia, ei sairauslomia.

Ollaan hyviä vanhempia jokainen ratkaisunsa mitenkä vain tehneenä, mut suorastaan v*******! mustavalkoinen ajattelu, jokaisella asialla on kääntöpuolensa. Asioille, ja niiden tiloille jokin selitys.

Loptetaanko kaverit tää jo tähän?!

Tai sitten pistetään joku konferenssi pystyyn!?

Turhaahan tää jauhaminen on, mutta kyllä mua ainakin hieman ihmetyttää se nykymentaliteetti, että heti nuorena on ostettava se unelmien talo ja otettava jättilaina. Miksei voi ensin ostaa pienempää ja halvempaa? Me asutaan omassa (siis osittain pankin) kerrostalokolmiossa eikä todellakaan oo mitään kiirettä omakotitaloon, hyvin voi olla ettei koskaan sitä saada, sillä on ne hinnat kuitenkin melkoset. Mutta meille ei se talo ees oo mikään pakko, ei toisaalta ees haluta. Ja totta sekin, että maksaa ne kerrostaloasunnotkin, ei nekään ilmasia oo. Mutta kuitenkin, joskus tekis mieli sanoa, että voi sitä halvempaakin asuntoa edes harkita.



Tää ei nyt enää asiaan kuulu, mutta hieman ihmetytti taannoin eräs poikamies, joka etsii parhaillaan ekaa omaa asuntoa vuokra-asunnon tilalle. Aateltiin tietty miehen kanssa, että hän hakee kaksioo tms. No ei, hakee kuulemma 4 h +k heti valmiiksi, jos vaikka sattuis löytämään pian tytön + saamaan lapsia, niin ei kannata kaksioo ostaa ollenkaan.



Ja lisäyksenä, että täysimetin 6 kk, toivon osittaisimettäväni 12 kk ja aion alottaa hapanmaitotuotteet 10 kk iässä. Siitä huolimatta en aio hoitaa lastani 3-vuotiaaksi kotona ;-) Toivottavasti kuitenkin 1,5-vuotiaaksi.

Niin, siis otin nuo ruokasuositukset tuohon ihan vain esimerkin vuoksi. Se, mitä halusin sanoa oli että harva meistä noudattaa kaikkia suosituksia, joten turha tarttua yhteen ja kahteen, nostaa ne jalustalle ja sanoa että " Tämä on se ainoa oikea tapa toimia" . Meilläkin esim. täysimetettiin 6 kk, rintamaito oli ainoa maito vuoden ikään asti (tai no, 10 kk iässä alettiin pikkuhiljaa maistella jogurttia) ja imetyksen lopetin 1v 3 kk iässä. Mutta jos joku toimii toisin ja hänellä on siihen hyvät perustelut niin eipä se sen enempi väärin ole. Enkä tarkoita hyvillä perusteluilla nyt jotain sellaista, mikä minun pitäisi hyväksyä, vaan siis ylipäänsä sitä, että on miettinyt asiaa ja päätynyt ratkaisuun, joka on se heidän tilanteeseensa paras.



Edelleenkin olen sitä mieltä, että ihan hyvä juttuhan se on, jos on mahdollista olla lasten kanssa kotona kunnes nuorimmainenkin on sen 3 v. Mutta pitäisi vain pystyä muistamaan, että vaikka itsestä tuntuisikin sille, että totta kai se on mahdollista, kun kerran me siihen pystymme niin muutkin pystyvät, niin ei se kaikille ole se varteenotettava vaihtoehto. Esim. meillä se olisi ollut periaatteessa mahdollista, mutta ei järkevää. Se olisi ollut ratkaisu, josta koko perhe olisi kärsinyt, koska se olisi tarkoittanut luopumista parista sellaisesta asiasta, joista joko minä tai mies ei olisi ollut halukas luopumaan ja lopputulos olisi sitten ollut se, että siitä olisi aiheutunut vain ihan turhaa kiukkuamista ja kireitä välejä.



Jos joku on sitä mieltä, että heille se ok-talo on niin tärkeä, että siitä ei haluta luopua, niin mitä vikaa siinä on? Itse henkilökohtaisesti toivon, etten enää ikinä joutuisi muuttamaan kerrostaloon, sillä minä en todellakaan ole sellainen luonne, joka sopii sellaiseen asumismuotoon. Nyt asumme vielä vuokralla, mutta vuokrasopimuksemme päättyy 3 vuoden päästä ja silloin meille järkevin vaihtoehto lienee se, että etsimme oman asunnon. Se tulee todennäköisesti olemaan ok-talo, mikä taas tarkoittaa sitä, että menemme miehen kanssa molemmat töihin, oli pieniä lapsia tai ei. Ja oli ratkaisu mikä tahansa, niin se tulee taatusti olemaan se meidän perheellemme kokonaisuutena paras ratkaisu, olkoonkin että varmasti puolin ja toisin joudumme tekemään kompromisseja. Siinä vaiheessa ei sitten voi kuin huvittuneena kohauttaa hartioitaan, jos jonkun ulkopuolisen ihmisen mielestä meidän olisi pitänyt toimia toisin ja joku toinen vaihtoehto olisi ollut parempi. :D Itse pitäydyn kyllä kertomasta muille, miten heidän pitäisi elää, sillä eiköhän jokainen perhe tiedä itse parhaiten ne omat tapansa ja sen, mikä on heille parasta. ;)

Btw, kyllä yh:nakin pärjää. Minä en ole " oikea" yh, joten en saa elatustukea enkä lapsilisän yh-korotusta, tuloina siis pelkkä lasten kotihoidontuki sekä asumistuki. Ja pärjätään. Kyllähän siinä sitten saa kikkailla että rahat riittää, mutta... valintakysymyksiähän nämä pitkälti ovat. Mulla muuten oli ASO-asunto, jonka myin voidakseni olla lapsen kanssa kotona (ASO-maksulla maksoin pois velat ja luotot niin jää enemmän elämiseen). Vielä ehtii ostaa oman asunnon sitten myöhemminkin...

[/quote]

Tähän kyllä nyt haluan yh:na kommentoida. Joo, tokihan saisin asumistukea ja mahdollisesti toimeentulotukea ja juosta sossussa päivästä toiseen pummimassa rahaa jos olisin kotona. Hyvinhän niillä tuilla pärjäisi. Mitäs sitä töitä tekemään:)



Minulla on pankkilainaa mihin ei saa mitään tukea ja valitettavasti ei ole mitään mitä voisi myydä (esim. ASO-asunto) että saisi velat maksettua. Asun tosi mukavassa, siistissä vuokrakaksiossa ja en halua tinkiä tasosta muuttamalla edullisempaan epäviihtyisään asuntoon sen takia että voisin olla lapsen kanssa kotona..Ja niinkuin aiemmin sanoin, niin " omituinen" lapseni todella viihtyy päiväkodissa ja minä yksinäisenä saan sosiaalisia kontakteja olemalla töissä ja jopa yhden kerran päivässä syödä rauhassa ruuan..



Miksi pitää aina syyllistää töissä käyviä äitejä?

En minäkään toki tarkoittanut, että kaikkien pitää asua kerrostalossa tai ottaa toisten mielipiteitä kuuleviin korviinsa, vaan pitää juuri tehdä niitä valintoja ja kompromisseja. Jos valinta on se, että talo halutaan, niin pitääkö sitten ruikuttaa, että ei ole varaa maksaa sitä.

Harva varmaan ruikuttaa että ei ole varaa maksaa asuntolainaa. Siksihän ne äidit siellä töissä käyvät, että olisi sitä rahaa lainan lisäksi myös siihen elintasoon, mikä halutaan pitää. Se sen sijaan ihmetyttää, että jos joku perhe on päätynyt siihen ratkaisuun, että vanhemmat käyvät molemmat töissä ja lapset ovat hoidossa, jotta saadaan lyhennettyä sitä lainaa haluttu määrä kuussa, niin sitä sitten kritisoidaan. Eihän se, että joku haluaa ottaa pidemmän laina-ajan voidakseen hoitaa lapsia kotona tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi pidentää laina-aikaa ja olla sitten tyytyväisiä. Kun lainaa haetaan, tehdään se takaisinmaksusuunnitelma, joka pohjautuu arvioon siitä, miten niitä tuloja oikein tulevaisuudessa tulee olemaan. Ei kai kukaan tee arviota, joka olisi sellainen, ettei siihen lainanmaksuun olisi varaa? Sen sijaan sitten ei välttämättä olekaan varaa, jos toinen vanhemmista jääkin kotiin ja suunnitelma on tehty sitä silmällä pitäen, että molemmat ovat töissä.

Mua vaan ottaa tää asia pattiin tosielämässä, liittyy appivanhempiin. Heillä siis todellakin se tilanne, että anoppi ei ole koskaan ollu töissä muuten kuin satunnaisesti eikä mitään aikomusta mennä töihin sen kummemmin, elämä eletty nk. kädestä suuhun, vieläkin maksellaan viimekesäistä matkalainaa pankille ja autolainaa mun miehelle, siitä huolimatta nyt hirveä tarve saada rakentaa joku mahtava lukaali ilman penninkään säästöjä eikä hajuakaan siitä, mitä lainanlyhennysten lisäksi joutuu ok-talossa maksamaan. Ei oikeasti mene kaikkien ihmisten ajatusmaailma mun kaaliin, ja tosiaan tää asia häiritsee mua sen vuoksi että pelkään hieman, että meille lankeaa tästä joskus osamme, jos pankinjohtaja todella myöntää heille lainan. Mutta tämä taas asian vierestä.

ja se pitää vain hyväksyä. Minusta _aikuisen_ ihmisen täytyy ymmärtää se, että mielipiteitä ja ajatuksia on erilaisia JA se että niistä yksikään ei ole mikään ainoa oikea totuus. Minusta " hyvän" ihmisen (ja siis myös äidin) yksi tunnusmerkki onkin juuri se, että aidosti kunnioittaa muita ihmisiä - niitä erilaisiakin - ja osaa tämän toisen ihmisen arvostuksen myös opettaa omille lapsilleen.



Siksi nämä keskustelut alkavat usein sapettaa, kun jotkut palstailijat ihan oikeasti sokeasti tuomitsevat sellaiset ratkaisut, jotka eivät edusta sitä omaa linjaa. Minusta se on käsittämätöntä. Minua ei ainakaan yhtään haittaa vaikka joku toinen tekisi asiat aivan päinvastoin kuin minä - tiedän kuitenkin itse tekeväni parhaani aina ja jatkuvasti tässä elämässä.



Itse olen juuri nyt äitiyslomalla, mutta esikoinen meni hoitoon ollessaan vajaan 12kk ikäinen. Samaa suunnittelen tämän kakkosen kohdalla enkä näe siinä mitään ongelmaa. Meillä kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin. Hoitopaikka oli unelma ja " tädit" soittelevat vieläkin kysäkseen lapsemme kuulumisia. Koskaan ei ole poika itkulla jäänyt tai muutenkaan mitään negatiivista sanonut hoidosta. Tiedän siis, että poikani on viihtynyt ja kaikin puolin hyötynyt hoidosta - saanut paljon lisää rakastavia ihmisiä elämäänsä jne.



Menin töihin juuri tuossa vaiheessa monestakin syystä, joista ensimmäinen ei ollut raha vaikka omistusasunnon olemmekin ostaneet täältä sikahintaiselta pääkaupunkiseudulta. Ensinnäkin kaipasin jotain muutakin elämääni kuin lapsen kanssa kotona olemista (vaikka todella paljon kuljimmekin ja tapasimme ystäviä jne.). Minulla on takana pitkä ja mielenkiintoinen koulutus ja rakastan työtäni (tosin en promilleakaan siitä määrästä mitä rakastan lapsiani ;). Se tarjoaa minulle sopivasti vastapainoa kodin- ja lastenhoitoon ja - mikä tärkeintä - samanheniksten aikuisten seuraa ja älyllistä haastetta. Kotona ollessani tunsin itseni myös tavallaan " yhteiskunnallisesti hyödyttömäksi" . Ihan oikeasti.



Pienituloisen yh:n lapsena olen täysin samaa mieltä siitä, että pienilläkin tuloilla pärjää vallan mainiosti, jos halua priorisointiin riittää. (En uskokaan, että raha on se pääasiallinen syy sille, miksi ei kaikkia lapsia hoideta kotona 3-vuotiaaksi.)



Toisaalta omasta mielestäni ei koskaan haihdu myöskään se epävarmuus, joka väkisinkin elämässä on ja pienenkin lapsen mielessä väkisin pyörii, kun tulot ovat jatkuvasti siinä rajalla saadaanko maksettua bussilippu tässä kuussa vai ei. Omistusasunto tuo siinäkin mielessä edes jotain turvaa, että on ainakin jotain omaa - joku taattu paikka missä saat asua vaikka maailman tappiin vaikka mitä kävisi työpaikalle, terveydelle tms.



Minusta se on lapsen parhaan ajattelemista, että takaa tälle myös (rahallisesti) turvatun tulevaisuuden. Että pitää huolta omasta ammattitaidostaan ja pätevyydestään sekä haluttavuudestaan työmarkkinoilla - tänä päivänä kun olisi ollut silkka ammatillinen itsemurha jäädä kotiin esim. kolmeksi vuodeksi tällä (tietoliikenne) alalla. Erityisesti kun valmistuin suoraan äitiyslomalle vaikkakin työkokemusta olikin runsaasti opiskeluajoilta.



Itselläni oli ihana ja sadunomainen lapsuus vaikka rahaa ei ollutkaan JA menin itse päiväkotiin alle 1-vuotiaana. Olen myös pärjännyt elämässä mukavasti ja tavallaan tuokin rahallinen " selviytymistaistelu" antoi lisää eväitä elämääni. Silti en muistele mitenkään ilolla niitä lapsuusajan ja nuoruuden pettymyksiä, kun jäin paitsi niiiin monesta kivasta asiasta mitä kaverini saivat, koska heillä oli parempituloiset vanhemmat. Ihan harrastuksista lähtien - en voinut haaveillakaan vaikkapa ratsastamisesta tai mistään muustakaan rahaa vaativasta harrastuksesta. Samoin koulun ulkomaanmatkat, kielikurssit, vaihto-oppilasvuodet, uudet polkupyörät, kaupasta ostetut vaatteet, elokuvaillat jne... Ne jäivät minulta pääosin saamatta - ellen sitten itse ostanut vaikkapa uutta puseroa mummon antamilla synttärilahjarahoilla tai myöhemmin (14-vuotiaasta lähtien) kesätyörahoilla.



Nyt kun olen itseni kouluttanut ja hyvän ja viihtyisän työpaikan hankkinut, olen onnellinen voidessani tarjota omille lapsilleni itseni ja rakastavan hoivani ja huolenpitoni lisäksi myös sellaisia materialistisia asioita, joista en voinut itse aikoinani edes haaveilla mutta joita useimmat ihmiset pitävät itsestäänselvyyksinä. En pidä tätä itseisarvona mutta lasteni elämää helpottavana asiana kylläkin.



Ja sitten tämä " pakollinen" vakuutteluosio... ;)

Poikani on erittäin tyytyväinen ja onnellinen lapsi - myös ammattilaisten arvioinnin perusteella. Emotionaalisesti vakaa ja erilaisissa taidoissa huomattavasti ikätasoaan nopeammin kehittynyt - alkoi mm. puhua jo hieman hoidonaloituksen jälkeen ja 1-vuotissynttäreillään hoilasi täysillä ihhahhaata naama onnellisessa hymyssä. Tietää olevansa isin ja äidin silmäterä ja maailman rakkain asia pikkusiskon kanssa. On rohkea, avoin ja elämäniloinen lapsi.



Kaikki tämä (ja vielä paljon muuta) huomioon ottaen kukaan tai mikään ei saa minua uskomaan, että lapseni parhaaksi olisi ollut hoitaa hänet kotona 3-vuotiaaksi. Silti ymmärrän ja tiedostan ihan täysin, että jonkun muun perheen kohdalla näin varmasti on.



Näin me olemme erilaisia ja minusta se on vain rikkaus.

Toivottavasti edes joku jaksoi lukea... ;D

Ei mulla tosiaankaan ollut tarkoitus syyllistää työssäkäyviä äitejä, sorry jos kirjoituksestani sellaisen kuvan sai :( Kerroinpa nyt vaan oman tilanteeni, ja että ihan mahdollista on yh:nakin pärjätä - mutta ainahan kaikki riippuu sadasta eri seikasta... toki mullakin olisi tilanne eri jos olisi edelleen ne velat yms. maksettavana. Mitä taasen sossussa juoksemiseen tulee, niin enpä ole siellä kertaakaan käynyt... toki sitten käyn, jos liian tiukille menee, enkä näe siinä mitään väärää (siksihän se on).



Mulla kotonaolemiseen vaikuttaa pitkälti sekin, että teen vuorotyötä - käytännössä siis lapsi joutuisi vuoropäiväkotiin ja olemaan ympärivuorokautisessa hoidossa useampana päivänä viikosta. Mitä en näin pienelle (1v5kk) haluaisi. Jos mulla olisi päivätyö ja mahdollisuus lyhennettyyn työpäivään, niin varmaan menisinkin töihin, meidänkin poika on sangen sosiaalinen kaveri ja uskon että viihtyisi hoidossa missä on muitakin lapsia. Sen kyllä tunnustan suoraan, että jos raha-asioita ajatellaan, niin sen puolesta on yhdentekevää olenko kotona vai töissä. Olen niin pienipalkkaisessa työssä, että kun asumistuki jäisi pois ja lisäksi tulisi hoitomaksu, niin käteen jäisi ihan saman verran kuin jää pelkästä kotihoidon tuesta :/ Joten, kun vaakakupissa on tuo vuorohoitojuttu ja pelkkä työnilo / lapsi kotona ja samat tulot, niin eipä ole valinnan vaikeutta. Minkään sortin lusmuna tai pummina en itseäni pidä, 10v tehnyt töitä samassa paikassa ja sinne palaan kunhan hoitovapaa loppuu.



Mutta juu, tämä pienenä selvennyksenä. Ei pitäisi koskaan yrittää kirjoittaa lyhyesti, sitten jää niin paljon kertomatta ja asiat vääristyy... Ja en muuten myöskään tarkoittanut, että siinä olisi jotain PAHAA ettei halua luopua omakotitalostaan, en kai itsekään haluaisi jos mulla sellainen olisi (jos nyt Bombus minun kirjoitukseeni viittasi), mutta sitä en edelleenkään ymmärrä että miksi muka omakotitalo on lapsen kannalta loppupeleissä parempi vaihtoehto kuin vuokra-asunto. Tiilitalossa ei aina asu onnellinen perhe... ;)

Siis nyt tuntuu siltä, että poika on sen ikäinen, että pärjäisi hoidossa. Mutta vielä esim. keväällä en olisi voinut kuvitellakaan, että poika olisi vaikka 9 h päivässä tavallaan vieraiden ihmisten kanssa. Tai en nyt vieläkään haluaisi hänestä olla niin kauan erossa, eikä onneksi tarvitsekaan. Itse nautin kotona olemisesta (vaikka pojan kanssa on välillä tosi rankkaa), mutta ymmärrän hyvin, ettei kaikki äidit ole kotiäiti-tyyppiä.



Silti mun on vaikea käsittää, että jo alle 1 v ikäisiä laitetaan päiväkoteihin. Olen itse ollut pk:ssa töissä ja ne pienimmät oli siellä kyllä tosi säälittäviä =( Vaikka en hetkeäkään usko, että se vaikuttaisi mitenkään huonosti lapsen tulevaan elämään, niin silti tuntuu kurjalta, että niin pienetkin joutuvat olemaan pitkiä päiviä erossa tutuista aikuisista. Siinä vaiheessa kun lapsi kävelee ja osaa ilmaista itseään sanoin, on tilanne musta jo ihan eri.



Mutta sitä kyllä ihmettelen, että mikä ihmeen hinku ihmisillä on tosiaan rakentaa niitä 200 neliön omakotitaloja ja sitten vedotaan siihen, että lainat on maksettava ja lapsi pistettävä hoitoon 1v iässä. Eikö sitä voisi ihan oikeasti odottaa paria vuotta ja asua sitä aikaa vaikka kerrostalokolmiossa? Onko se iso omakotitalo sille lapselle oikeasti niin äärettömän tärkeä paikka? Tai eikö välillä voi pitää lyhennysvapaata siitä lainanmaksusta? Onko se niin tärkeää saada se oma talo maksettua ennen 40 vuoden ikää? Toivottavasti kukaan ei näistä mietteistä loukkaannu, mutta noita asioita mä itse vaan ihmettelen.



Mä haluaisin itse tehdä joskus sitä lyhennettyä työviikkoa (sitten kun menen työelämään), mutta en tiedä, kuinka hyvin päiväkodissa voi tehdä esim. 6 tuntisia päiviä tai 4 päivää viikossa. Luulen, että aika huonosti =( Aika monet varmaan tekisivät lyhennettyä työviikkoa, jos se olisi duunin puolesta mahdollista. Mutta kaikissa työpaikoissa se ei todellakaan ole ja eikös se ole niin, että työnantajan ei sitä tarvitse sallia, jos se ei tavallaan ole mahdollista?



Jotenkin ei ajatus nyt kulje, joten taidan mennä nukkumaan...



Se vielä pakko tarkentaa, että vaikka itse olenkin kotiäitinä, mulla on muutama töissä käyvä pienen lapsen äitikaveri, enkä pidä itseäni yhtään parempana äitinä kuin heitä. Päin vastoin luulen, että jossain tilanteissa he ovat parempia äitejä kuin minä, kun ovat saaneet olla päivät aikuisten kanssa ja jaksavat lapsen kiukuttelua iltaisin ehkä paremmin kuin minä, joka olen kuunnellut sitä koko päivän. Mutta ihan pieniä (niitä jotka ei kävele eikä puhu) lapsia en päiväkotiin mielelläni ottaisi.

Minulla on mahdollisuus jäädä kotiin lasten kanssa ja aion myös sen hyödyntää. Mieluusti jakaisin kotihoidon isän kanssa, mutta se ei kertakaikkiaan millään ilveellä onnistu.



Asumme myös ulkomailla ja vanhempi lapsi 3v on aamupäivät esikoulussa. Nuorempi aloittaa esikoulun vuoden 2007 alusta. Toivon toki jossain vaiheessa saavani osa-aikatyötä, mutta kokopäivätyötä ei ole suunnitelmissa hakea ainakaan vielä vuosiin.