Millainen on 19-vuotias nuori?

tyttö sen sijaan samassa iässä miljuuna kertaa fiksumpi.

lukion hoiti kunnialla ja sai hyvät paperit. Tulevaisuus innosti kovasti, suunnitteli opiskeluja, mietti armeijaa ja välillä stressasikin tulevia muutoksia. Välillä kyseli neuvoja ihan ihme asioihin, tuntui, että tuli taantumia seitsenvuotiaan tasolle. Harjoitteli ruuanlaittoa, siivousta, pyykkäystä ja rahan käyttöä.



Kaksikymppisenä muutti sitten pois kotoa. Viimeinen vuosi oli henkistä irrottautumista äidistä, meillä tuli suukopua vaikka mistä. Muuten ei edes pojan murrosiässä riidelty. Kumpikin oli huojentunut, kun muutto oli ohi ja uusi aika alkoi. Yllättävän paljon poika kuitenkin henkistä ja käytännön tukea tarvitsi ekan vuoden aikana. Hyvin siis meni ja menee.

Monet pojat on vielä ihan itseltään hukassa tuossa iässä. Elämä on tässä ja nyt. Suunnaton usko, että kaikki on mahdollista. Puuttuu ajantaju ja sunnitelmallisuus siitä, mitä missäkin ajassa on mahdollista tehdä/saada aikaan. Tärkeintä on biletys, autot ja yleinen huuhailu. Opiskelu on tämän ikäisen näkökulmasta aivan yliarvostettua. Sen vuoksi vain luuserit hoitaa kunnolla kouluhommat. Yleensä ottaen kyky mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle on minimaalisen heikkoa näillä entisillä fiksuillakin pojilla. Hormoonit on pistäneet niiden päät ihan sekaisin. Elän toivossa, että ehkä tuo tilanne tasaantuu joskus....

Eivätkä näytä tytöt sen aikuisemmilta.



-Biletystä yli omien varojen.

-Tuntikaudet peilin edessä, vaikkei mallin töitä teekään.

-Seksiseikkailuja itsetunnon pönkittämiseksi.

-Kaveripiirinsä ja av-mammojen vietävissä.

-Angstailu, viiltely ja syömishäiriöt joillakin yhä täydessä käynnissä.

-Suunnaton usko, että kaikki on mahdollista - jopa ilman että itse tekee työtä minkään eteen.

-Ei vielä minkäänlaista kykyä suhteuttaa omaa elämäänsä maailman menoon. Luullaan että tiedetään kaikki ja on koettu kaikki, ja kun mummo kuolee, koko maailma kaatuu. (Kaikella kunnioituksella poisnukkuneita mummoja kohtaan. Tarkoitus oli antaa esimerkki siitä, että luullaan henkilökohtaisen suuren menetyksen järkyttävän koko maailmaa.)



Jostain kumman syystä tuolla nettikeskusteluissa ja harrastusten parissa olen tavannut poikkeuksellisen kypsältä vaikuttavia parikymppisiä, sekä tyttöjä että poikia. Lähempi tutustuminen on kuitenkin osoittanut, että kypsyys esiintyy vain yhdellä tai enintään parilla elämänalueella.



Mukavuusalueesta, kuten yllä, en sanoisi mitään. Väitän, että kukaan ei tee asioita, jotka ylittävät sietokyvyn. Mutta kieltämättä ikä ja kokemus venyttävät sietokykyä.



Noin 20 vuotta näyttäisi olevan oikein hyvä ikä ryhtyä opettelemaan itsenäistä elämää. Tekisi kuitenkin mieleni sanoa, että me vanhemmat polvet olemme tehneet tästä yhteiskunnasta niin hankalan, että itsenäistyminen on vuosi vuodelta vaikeampaa ja niin muodoin kotoamuutto ja parisuhteiden solmiminen siirtyy ja siirtyy ja tulee myös aina vain radikaalimmaksi muutokseksi. Ennen vanhaan (hooh... niinä kultaisina aikoina :D ) työpaikka löytyi usein kotikaupungista ja kotoa muutettiin kun varat antoivat myöten. Yhteys vanhempiin säilyi kun ei joutunut muuttamaan satojen kilometrien päähän opiskelemaan. Ystäväpiiri säilyi ja kaikkineen siis itsenäistyminen tapahtui ehkä turvallisemmin ja vähemmin muutoksin kerrallaan. Nykyään pitäisi sitten 19-vuotiaana pakata roinat, muuttaa kenties kauaskin ja oitis ruveta menestymään... yksin ilman tukea vieraassa kaupungissa. Harjoittelepa siinä sitten vastuullista aikuisuutta, kun kaikki pitäisi osata ja tietää kerralla.

Koulu loppunut, armeijaan meno, tyttöystävä (jos seurustelee) jätettävä mahdolliselle opiskelupaikkakunnalle ja itselle haettava vielä opiskelupaikkaa ja rahaakin olisi jostakin saatava ja kaikenlisäksi haluaisi olla vielä täysin pikkupoika ja joka asiassa pitäisi olla fiksu ja aikuinen ja pitäisi osata nauttia tästä nuoruusajasta.



On siis aivan kauheeta olla 19-vuotias poika!

piilohomppeli taitaa olla.rahat menee kurkusta alas,mutta kyllä vielä sentään perusmaksut tulee hoideltua kuten vuokra,nettilasku,ym.

Ei se minusta kauheaa ollut :D En väitä, että omakaan itsenäistymiseni olisi ollut helppoa. 19-vuotiaana tein paljon asioita, joista nautin: purjehdin pitkiä reissuja erilaisissa porukoissa, tein pimeitä raksahommia ja laillisia töitä huoltiksella, opiskelin ja minulla oli oikeastaan kaksikin hyvää ystäväpiiriä.



Mutta rankkaa se kyllä oli, sen tajusi itsekin toisinaan. En löytänyt tyttöystävää ja rahaa olisi pitänyt muka olla enemmän siihen, tähän ja tuohon, vaikka minulla ei totisesti ollut mitään taloudellista hätää. Tuota en tunnista, että olisi pitänyt saada olla pikkupoika. Millä tavalla? Tarkoitatko, että olisi pitänyt tietoisesti ja järjestelmällisesti saada degeneroitua vaikka alle 10-vuotiaan tasolle? Vai kutsutko jotakin harrastusta (purjehtimista, joillain autoilu) haluksi olla pikkupoika? Se olisi minusta surullista ja väärin.

ja siis 19-vuotias. Olen ollut yhdessä puolisoni kanssa 14-vuotiaasta saakka. Nyt kesällä menimme kihloihin. Muutin pois kotoa 16-vuotiaana toisen kaupunkiin. Valmistuin juuri lukiosta ja odottelen nyt opintojen alkamista yliopistossa. Olemme juuri avopuolisoni kanssa ostamassa ensimmäistä omaa asuntoa ja viikon päästä olisi muutto edessä. Tätä me molemmat odotamme todella innolla! Avopuolisoni on minua kuusi vuotta vanhempi, ja työskentelee insinöörinä. Minä olen työskennellyt koko lukioajan kehitysvammaisten lasten ja aikuisten kanssa, nyt tietysti lukion päätyttyä kokopäiväisesti. Yliopistosta valmistuttuani minusta tulee rakennusinsinööri, hoiva-alalle en siis ole jäämässä. Taloudellinen tilanne meillä on hyvä, mutta vanhempamme haluavat silti välillä tukea meitä rahallisesti. Olen sanonut vanhemmilleni, että pärjäämme hyvin ilman tukea, mutta vanhempani ovat sanoneet tietävänsä tämän ja HALUAVANSA tukea rahallisesti. Perhe ja suku ovat tällä hetkellä tärkeimpiä asioita elämässäni. Kun muutin pois kotoa, lähennyin valtavasti erityisesti omien vanhempieni kanssa. Tällä hetkellä olen kiinnostunut kodin sisustamisesta, muodista ja mahdollisesta lapsen hankinnasta. Minulla ja puolisollani on monia yhteisiä liikunnallisia harrastuksia. Lisäksi olen itse todella kiinnostunut kirjallisuudesta ja kulttuurista. Biletys ja muu vastaava tuntuu tavallaan taakse jääneeltä elämältä. 19 vuotta on ikä, jolloin monet nuoret ovat ilmeisesti kovin erilaisissa elämäntilanteissa. Itse koen olevani vanhemmistani riippumaton ja itsenäinen aikuinen, kun taas joidenkin ikätoverieni elämä poikkeaa omastani valtavasti. Halusin tällä vain havainnollistaa sitä, että ei ikä varsinkaan nuorena määritä sitä, mitkä ovat normaaleja kiinnostuksen kohteita ja luonteen piirteitä. Jokainen kasvaa omassa tahdissaan. Näin nuorella iällä minä ainakin olen itsessäni huomannut, että vuosikin muuttaa valtavasti. Tarkoitan, että vaikkapa 18-vuotiaana olin paljon naiivimpi, kuin nyt, vaikka elämäntilanne oli sama. En tiedä, onko tilanne poikien kohdalla jotenkin erilainen...

Ammattikoulun/lukion loputtua on valmis paikka minne mennä eli armeija tai siviilipalvelus.

Armeijan aikana vuokrat ym. maksetaan eli rahasta ei ole huolta.

Armeija-/siviilipalvelusaika on myös hyvää aikaa miettiä mitä aikoo tehdä tulevaisuudessa, mihin hakea opiskelemaan yms. jos ei ole jo hakenut johonkin. Armeijassa on myös hyvää aikaa lukea pääsykokeisiin.

Moni tyttö taas jää vastaavassa tilanteessa tyhjän päälle kun ei ole tiedä mihin lähtisi opiskelemaan ja työpaikkakin on melko vaikea saada nykyisin.

Koulu loppunut, armeijaan meno, tyttöystävä (jos seurustelee) jätettävä mahdolliselle opiskelupaikkakunnalle ja itselle haettava vielä opiskelupaikkaa ja rahaakin olisi jostakin saatava ja kaikenlisäksi haluaisi olla vielä täysin pikkupoika ja joka asiassa pitäisi olla fiksu ja aikuinen ja pitäisi osata nauttia tästä nuoruusajasta.

On siis aivan kauheeta olla 19-vuotias poika!

Ammattikoulun/lukion loputtua on valmis paikka minne mennä eli armeija tai siviilipalvelus.

Tarkoitat varmaan, että pojilla on valmis paikka minne on PAKKO mennä.

Yllättävän moni poika ei ole niinkään innokas menemään armeijaan tai siviilipalvelukseen. Sitten kyseiset nuoret miehet päätyvät mielenterveys yksikköön asevelvollisuuden tuomasta lisä stressistä muun elämän ohella.

nykyäänkin monella pojalla ei ole vaihtoehtoa asevelvollisuuden suorittamiseen. Perheet, kaveripiirit ja jopa työantajat painostavat käymään armeija, siviilipalveluksen sijaan.



Siviilipalveluksesta joutuu helposti sosiaalisesti hylätyksi, kun ei armeijaa käynyt "mies".



Vankilakin vaikuttaa joskus paremmalta vaihtoehdolta kuin siviilipalvelus. On se sentään miehisempi vaihtoehto.

(nainen kylläkin) olen koulun käynyt ja 10kk pojan äiti. Kaikki hyvin ja koskaan en sekunttia pois vaihtaisi. Tämä on sitä mitä haluan. Kaikki ei ole samanlaisia, joillekkin on tärkeintä se biletys ja peilin edessä seisominen. Toiset on enemmän "aikuisia" kuin toiset :)

Alaikäiset on mun mielestä nuoria 15-18. Kun täyttää 18 on lain mukaan aikuinen, niin sitten pitää olla aikuinen. Itse muutin heti peruskoulun jälkeen 15-vuotiaana satojen kilometrien päähän vanhemmista, olin kyllä vielä kokematon, mutta toisaalta ahdisti asua toisen naisen (äidin) kodissa. Nyt oma tyttäreni on muuttamassa kotoa, mutta vuoden vanhempana ja saman kaupungin alueelle. Toisaalta se on helpotus, ei tarvi riidellä lähes aikuisen naisen kanssa omassa kodissaan, toisaalta tuntuu hassulta että oma lapsi on sitten lopullisesti omillaan, vaikka tiedän että pärjää. Aluksi hänelläkin varmaan on vähän totuttelua, pitäähän sitä oppia kaikki käytännön asiat, mutta luulen että kaikke menee jouhevasti, tyttö on jo pari vuotta suunnitellut mitä tekee kun on omillaan. Kotiin jää vielä kaksi pientä poikaa, ja kyllä hekin lähtevät pesästä viimeistään kun täyttävät 18, jos eivät itse tajua, niin potku persuksille. Meille ei jää aikuiset ihmiset lorvimaan.

Lapseni muutti poikaystävänsä kanssa viime syksynä omilleen (ikää 19 molemmilla). Asuvat hyvin, eikä ole tarvinnut kertaakaan tulla rahaa pyytämään. Ei tosin heillä ole mitään kiinnostusta baarikärpäsen elämään (tyttären isä varoittava esimerkki) ja pääsivät molemmat yliopistoon ensiyrittämällä. Samantien voisi kysyä "minkälaisia 26-, 39- ja 55-vuotiaat ovat. Ei ole yksiselitteistä vastausta kehitysvaiheita apuna käyttäen. He kaikki ovat itsenäisiä aikuisia.

on nyt armeijassa. Toivon että se auttaa aikuistumaan. Hän on ollut tosi kiltti poika. Murrosikä meni hyvin rauhallisesti, toisin kuin isosiskonsa kohdalla.



Olen huomannut että nyt kuluu paljon alkoholia. Asunto on usein törkyinen. Ei oikein osaa huolehtia arkiaskareista. Toisaalta on sitkeä tyyppi. Avun pyytäminen on selvästi vaikea asia, vaikka siitä on puhuttu.

on nyt armeijassa. Toivon että se auttaa aikuistumaan. Hän on ollut tosi kiltti poika. Murrosikä meni hyvin rauhallisesti, toisin kuin isosiskonsa kohdalla.



Olen huomannut että nyt kuluu paljon alkoholia. Asunto on usein törkyinen. Ei oikein osaa huolehtia arkiaskareista. Toisaalta on sitkeä tyyppi. Avun pyytäminen on selvästi vaikea asia, vaikka siitä on puhuttu.

Sama puoliso, silloin poikaystävä nyt aviomies. Yhteinen koti, silloin vuokra nyt oma. Työpaikka, silloin määräaikainen nyt vakituinen. Mutta noin pääpiirteissäin elämä on ihan samanlaista, vielä hetken. Kohta syntyy ensimmäinen lapsi, sitten varmaan vähän erilaista :D

T: Kohta 25 vuotias