Oma marttyyriäiti vituttaa

Ja älä odota MITÄÄN äidiltäsi. Ei turhia odotuksia. Pahojen marttyyrien kanssa ei voi keskustella asioista rakentavasti, saat vain näpeillesi. Marttyyri on vitullinen ihmistyyppi, melkeinpä pahin mahdollinen riidan/vastoinkäymisten sattuessa. Miehesi on oikeassa, että jos tilanne äitisi kanssa stressaa sinua, älä vastaa puheluihin ja älä ole tekemisissä nyt tässä tilanteessa. Anna olla. Yritä levätä ja rauhoittua. äitisi on selkeästi sinulle ylimääräinen stressitekijä.

ylipäätään väsyneitä??????



Minusta hän ei kertomasi perusteella edes viitannut tuohon syntymästä ilmoittamiseen vaan esim. siihne, ettei hyökkää synnärille katsomaan.



Voi hyvän tähden.. Oletkohan pätkähtämässä psykoosiin tao jotain.

Otat aikuisen lähestymistavan ja kohtelet aikuisesti heitä. On sitten heidän oma asiansa, jos ovat lapselliisia.



Äitisi pyrkii vain pompottamaan, ei tuo muuta ole. Näytä hänelle paikkansa.

Hän tietää aina paremmin, ei vain pysty tekemään mitään niin kuin minä haluaisin.



Hänellä ei edes ole lapsia, mutta silti. Hän tietää.



Ja kai siellä synnärillä on isäkin. En tiedä ketään, joka olisi odottanut neljä päivää ilmoittaakseen uudesta suvun jäsenestä... Ei siellä nyt kuoleman kielissä kaikki ole.

Jos äiti tahtoo säästellä väsyneitä vanhempia vierailuilta ja soittamisen vaivalta, siihen voi vain vastata:



- Kiitos huomaavaisuudesta! Synnytyslaitoksella onkin varmaan hyvä olla ihan perheen kesken, mutta toki soitamme ja kerromme kumpi tuli! Tulkaa sitten kotiin kahveilla ja vauvaa katsomaan.



Omituinen avaus.

Hän haluaa vain osoittaa, että "tietää paremmin" ja asettua yläpuolelle.



Koska jos haluaisi säästellä tms. hänhän vain sanoisi, että "kiva, ilmoittele" tms. eikä sitten vetäisi hernettä nenään, jos jokin ei mene etukäteissuunnitelmien.

Kyllä se soittoon viittasi, synnärille tulosta kieltäytyi jo aiemmin (tietysti samalla syyllä, ettei häiritsisi minua, enkä kovin kauaa kehdannut kinutakaan tulemaan, kun tuntuu, etteivät vain jaksa/halua tulla). Ja jos olenkin "psykoosiin pätkähtämässä", niin juuri siksi en olisi halunnut hänen kanssaan aiheesta enää uudestaan ja uudestaan joutua puhumaan. Sanoin jo sen ekan soiton aikana, että annetaan olla, en jaksa veivata asiaa. Mutta ei siis auttanut, vaan niitä puheluita ja viestejä aiheesta tuli lisää.

Tasan ei mee. Mä rukoilin että kukaan (ei edes isovanhemmat) tulisi synnärille kun sektio (suunniteltu) oli tehty ja olin ihan hajalla.... Sä taas haluaisit ilmeisesti että isovanhemmat tulisi sairaalaan katsomaan vauvaa. Niinpä niin.

eli Rapsu

Kirjoitan, jotta en sanoisi omalle äidilleni ja jotta itselleni tulisi parempi olo.

Olen viimeisilläni raskaana ja kerroin laittavani viestin synnäriltä vanhemmilleni, kun sektio on ohi. Äitini toteaa, että tietää, kuinka väsyneitä tuoreet äitit ovat ja että he voivat odottaa sen neljä pv kunnes tulen kotiin. Sanoin uudestaan, että he saavat viestin heti, kuka nyt neljää pv odottaisi uutisia ensimmäisestä lapsenlapsestaan, varsinkin kun sektio on nopea juttu, jos hyvin menee? Vai onko se yleistä?

Hän sanoi minun käsittäneen täysin väärin ja lopulta totesin niin varmaan tehneeni, mutta en jaksa ihmetellä asiaa ja haluan olla rauhassa sen suhteen. Sen jälkeen hän soitteli ja viestitteli, kunnes myönsin, että olen hermoraunio ja siksi käyttäydyn huonosti, kun ihmettelin asiaa. Toki pyysin moneen kertaan, että jättäisi asian rauhaan, koska hermostun siitä ja kaikesta muusta negatiivisesta, mitä minua varoittelee synnytyssairaalassa voivan tapahtua. Kertoo omat huonot kokemuksensa ja sanoo, että pitää pitää puolia, kun hoitajat voi olla sitä ja tätä jne. Itse haluaisin uskoa ja kuulla, että kaikki menee hyvin ja että minua kohdeltaisiin hyvin.

Hän kysyi, mitä negatiivista siinä muka on, jos hän vain yleisesti toteaa, että tuoreet äidit ja isät ovat väsyneitä? (Mutta siis niin väsyneitä, ettei yhtä viestiä omille vanhemmilleen muka saisi lähetettyä?) Edelleen minä olen se, joka käsittää väärin, mutta hän pyytelee silti ylivuolaasti anteeksi (sanomatta tarkemmin mitä), eikä se tunnu aidolta, kun kerran syyttää minua kuitenkin samassa viestissä ja on selvästi loukkaantunut.

Enkä itse mitään anteeksipyyntöä edes kaipaisi vaan haluaisin olla rauhassa asialta, koska tiedän, ettei pahaa tarkoittanut, mutta en vain jaksanut olla ihmettelemättä.

Mieheni kielsi vastamasta hänen puheluihin, koska näkee asian stressaavan minua. Sain sovittua, että soitamme vasta synnytyksen jälkeen, mutta vituttaa hirveästi ja jäi jotenkin paha mieli. Onneksi äidilleni jäi parempi olo, hän on aina tyytyväinen kun saa tahtonsa läpi tai mielipiteensä kuulluksi huolimatta miltä muista tuntuu...ei sillä ole väliä, mitä minä pyydän, kunhan rouva saa sanoa, mitä haluaa.

He asuvat riittävän kaukana (2h matka), etteivät tule synnärille (vaikka jostain syystä toivoisin, että tulisivat katsomaan vauvaa, tuskin tulevat edes kotiimmekaan, kun juuri kävivät), odottavat meidän lähtevän ajamaan heidän luo. Ja tietysti syyksi sanovat, etteivät halua häiritä meitä (ei auta, vaikka sanoin, ettei häiritsisi). Jos on kyse päiväreissusta, ja osaavat huolehtia itsestään, niin mitä se häiritsisi. Jää vain olo, etteivät halua tulla. Enkä minä pyytäisi lapsenhoitoapua, siitä sanoutuivat irti jo ajat sitten, kun ihmettelivät moneen kertaan, kuinka nuoret käyttävät vanhempiaan hoitoapuna niin usein.

Minä tunnen itseni vain tyhmäksi, kun odotan aina jotain muuta kuin saan häneltä. Ja vaikka yrittäisin tehdä asiat hyvin, niin jää olo, että jotain olisi pitänyt pystyä tekemään toisin. Kuten kun ehdotin miehen laittavan viestin synnäriltä, niin siihen vastasi tuolla yli-ymmärtäväisellä asenenteella.

Kunpa olisin itse vahvempi, enkä näin hermoheikko ihminen...

Luulen ettei tässä ole kyse niinkään itse asiasta, vaan vaikeudesta kommunikoida. Itselläni on ollut aina suunnattomia vaikeuksia kommunikoida äitini kanssa. Emme pääse millään samalle aaltopituudelle, ja aina tuntuu että asiat tulevat jotenkin väärinymmärretyksi. Olen jo kauan sitten lopettanut asioiden 'selvittämisen', en löydä mitään järkevää ratkaisua tilanteeseen joten parempi antaa olla. Minun tapauksessani iso osa vyyhteä on äitini sairaalloinen uskonnollisuus, joka ohjaa hänen käytöstään. Kukaan / mikään ei kelpaa hänelle sellaisenaan, vaan hän aina haluaa jotenkin muuttaa toisia ihmisiä / asioita. Tämä yhdistettynä hermostuneeseen 'marttyyrityyliin' on kyllä ihan mahdotonta kestää. Eli olen heittänyt pyyhkeen kehään. Minusta ja äidistäni ei tule koskaan läheisiä. Surullista.

Hyvin se menee, mä kävin kolme kertaa. Ei mitään ihmeellistä, älä stressaa.