Kolmas lapsi

ja toki se oli rankkaa! Yövalvomiset, jatkuva huoli ja stressi, sairaala- ja lääkärireissut jen. ottivat voimille. Riidoilta ja itkuilta ei tosiaankaan vältytty.



Siitä kuitenkin selvittiin, ja lapsikin parani. Loppujen lopuksi kokemus lujitti miehen ja minun parisuhdetta ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta!



Nyt odotan neljättä lasta, ja toki toivon, että lapsi olisi terve. Jos kuitenkin tulee sama eteen kuin viime kerralla, niin tiedän, että siitäkin selvitään.



Meillä asiaa helpottaa myös se, että lapset ovat syntyneet noin 4 vuoden ikäerolla toisiinsa, joten vaikka pieni vauva olisi sairas tai vaativa, niin isompien lasten takia ei juurikaan tarvitse enää yöllä heräillä. Sitten on tietysti ihan eri asia, jos lapset ovat pienellä ikäerolla - tai jos syntyy kaksoset.

idyllisintähän se on asua rivitalossa, perheessä tyttö ja poika, äiti ja isä ja koira ja farmarivolvo. mutta kyllä 3 lasta on vielä aika vähän.

Kenestäkään en luopuisi ja mielestäni aikaa riittää jokaiselle. Toki sisarukset kinastelevatkin, mutta niin ne kahden lapsen perheessäkin taitaa tehdä. Jokainen on ihan oma persoonansa, mutta mulla raskausajat ja synnytykset ovat olleet hyvin samankaltaisia. Viimeisin ehkä helpoin. Ikäerot meillä on 7v, 2v ja 3v.

vieressä just huitoo meidän numero kolmonen. Aikoinaan ajattelin ihan samoin kuin ap. Kaksi ensimmäistä lasta olivat terveitä ja helppoja, voisiko vielä kolmannenkin kerran ola yhtä paljon onnea matkassa. Pelko vammaisesta lapsesta helpotti kun kuopukselle sattui pieni onnettomuus, josta loppujen lopuksi selvisimme pelkällä säikähdyksellä. Silloin totesin että on ihan yhtä suuri riski että jo olemassa oleva lapsi sairastuu tai vammautuu! Joten sen takia ei jätetty kolmatta tekemättä.

Kuinka paljon olisimmekaan menettäneet jos meillä ei tuota nuorimmaista nyt olisi! Ja mitä jaksamiseen tulee, poika on toistaiseksi ollut käsittämättömän helppo, iloinen ja tyytyväinen. 1kk ikäisenä nukkui jo 8h putkeen öisin ja pian unet oli jo 12h. Eli eipä ole tarvinnut pojan takia valvoa.

Elämä on sellaista riskinottoa -jotain saa,jotain menettää. Kukaan ei voi tietää, tuleeko lapsestanne terve, hyvä/huonouninen/terve. Loppujen lopuksi en tunne tai tiedä ketään, joka lapsiaan aidosti olisi katunut. Jos koet, että vielä jaksat ja haluat, niin mikä ettei.

Mulla sama tilanne kuin sulla viis vuotta sitten. Sain miehen suostumaan lopulta, vuosien anelun jälkeen. Raskaus oli paljon rankempi kuin kahdessa edellisessä, synnytys oli helppo. Vaativainen vauva tuli, raskas hoitaa ja valvotti. Mies ei sittenkään jaksanut, pakeni pelaamiseen. Jäin kuin yksinhuoltajaksi. Avioero tuli viime vuonna ja olen ollut vuoden oikeasti yksinhuoltaja. Nuorimmainen on edelleen vaativa ja ilmeisesti on asperger hänellä.

Eli mieti: Oletteko terveitä? Mitä itse jaksat? Kuinka aiemmat raskaudet on menny? Haluaako mies lapsen? Entä jos tulee erityislapsi? Onko sosiaalista tukiverkkoa lastenhoitoavuksi?

Kolmannesta lapsesta olen iloinen, mutta elämämme on kyllä jotain muuta kuin toivoin. Vuonna 2006 olimme huippuonnellisia ja rakastuneita, jaksettiin hoitaa hyvin 2 lasta, arki sujui mukavasti. Mutta kaikkea ei voi saada...



Näin ei varmasti käy teille, mutta kolmessa on paljon enempi työtä kuin kahdessa. Riitelyä, huutoa, pyykkiä, kiirettä... Yhteiskunta on suunniteltu kahden lapsen perheille(hotellit, perheliput yms.), vieläkin! Sukulaiset/tuttavat eivät jaksaneet olla innoissaan kolmannen odottamisesta, jotkut taisivat epäillä vahinkoakin. Onnittelukortteja tuli vauvan synnyttyä vain muutama, toisin kuin aiempien kanssa.

Nyt on kaksi tervettä lasta, kummatkin syksyllä koulussa, ja elämä tasaista ja ihanaa. Mutta vauva-kuume vaivaa välissä ja haluttais saada vielä pieni nyytti hoidettavaksi... Mutta oikeaa ratkaisua tähän ei tietenkään ole.