Annoin lapseni adoptoitavaksi - haluatteko kysyä minulta jotain?

Aiotko kertoa tästä lapsellesi?

Ja oliko terve?

Näin hänet heti synnyttyään ja kävin kerran katsomassa sairaalassa.

Oliko päätös vaikea? Miksi päädyit siihen? Vaivaako asia sinua vai koetko olevasi sinut päätöksesi kanssa?

mutta lapsen isä oli kelvoton ja minä olin 21-vuotias opiskelija. En halunnut äidiksi.

Milloin tämä tapahtui?

Millaisessa tilanteessa?

Saitko tietää raskaudesta niin myöhään, ettet voinut aborttia tehdä vai oliko moraalisi niin korkealla?

Minkä ikäinen olet?

vai oliko ihan vieras sinulle?

oletko saanut kritiikkiä?kadutko?

päätös adoptiosta selvä. Mietin lastani joka päivä, useammankin kerran. Olen kuitenkin sitä mieltä, että päätös oli tuolloin oikea. Toki nyt kun olen "aikuinen", ottaisin tyttäreni avosylin vastaan.

Kiitos, kun annoit lapsen pois ihmisille, jotka sitä todella toivovat! Kannoit vastuun teoistasi ja annoit elämän syntyä sen sijaan että olisit sen aluilleen tappanut. Onneksi jotkut osaavat ajatella lapsen parasta, eivätkä vain omaa napaansa. Vastuuntuntoista on myös myöntää, ettei ole valmis äidiksi.

Ehkä joku muukin. Vatsani oli aika huomaamaton pitkään ja kuudennella kuukaudella ollessani tuli opiskeluihin tauko. Palasin syksyllä opintojen pariin normaalisti. Olen saanut jonkin verran kommentteja, kun olen asiasta kertonut. Kukaan ei ole kuitenkaan suoraan tyrmännyt. On kyllä kysytty, miten pystyit siihen, kadutko jne. Samanlaisia kysymyksiä kuin te kysytte. Tämä tapahtui siis elokuussa 2001. Nyt olen siis 31-vuotias.

hänellä on oikein hyvä elämä ja oikein ihanat vanhemmat. Lupasin myös ajatella häntä joka päivä, sanoin rakastavanikin. En kyllä tiedä tunsinko mitään erityistä. Surullinen olin kyllä. Olen joskus vieläkin. Sanoin myös lapselleni, että jos joskus haluat etsiä minut käsiisi, olet tervetullut.

Ja aiotko tavata hänet jos hän aikuisena sitä haluaa?

ja nyt luulet olevasi hyvä ihminen,kun olet hyljännyt lapsesi??

ja av-mammat vielä säestää... just.

Pidän itseäni jopa huonona ihmisenä. Pohdin joskus olisiko sittenkin pitänyt yrittää lapsen kanssa kaksin. Kuitenkaan en kadu päätöstäni. En tiedä ymmärrättekö..

Minulla on yksi lapsi, joka on nyt kahdeksan kuukautta.

ole parasta syntyä ei -toivottuna ja joutua johonkin toiseen perheeseen, identiteettikriisiä sun muuta voi tulla tulevaisuudessa vaikka adoptioperhe olisikin ihana.



Sitä paitsi en tajua mikä lapsi 21 -vuotias muka on, ihan normaali ikä tulla äidiksi. Vai onko joku muka teini vielä 21 -vuotiaana ?

tätä nykyistä vauvaasi kohtaan ? Mun mielestä on tosi outoa, että kannat lasta sisälläsi ja synnytät sen, ja sitten annat pois etkä tunne mitään erityistä. Jopa vähän pelottavaakin.

ja nyt luulet olevasi hyvä ihminen,kun olet hyljännyt lapsesi??

ja av-mammat vielä säestää... just.

se että lapsi adoptiossa todennköisesti saa perheen joka häntä rakastaa, on pitkään ja hartaasti toivonut ja odottanut vai biologinen äiti joka ei koe voivansa tai haluavansa kasvattaa lasta siinä elämäntilanteessa missä sillä hetkellä on? Totta että monesti sellainen nainenkin joka ei ensi äidiksi tunne haluavansa kypsyy ajatukseen ja lopulta on onnellinen ja tyytyväinen lapseensa. Joskus matka siihen voi kuitenkin olla todella kivulias ja pitkä ja vahingollinen lapsellekkin henkisesti ja myös fyysisesti.

Ainakin minulla meni melkein 5 vuotta että pääsin sinuiksi itseni kanssa ja aloin oikeasti äidiksi lapselleni jota en aluksi halunnut. Se on jättänyt selvä jäjet lapseeni, valittettavasti.

Rakastan kai jollain tasolla ensimmäistäkin. Olin vaan niin kovin päättänyt, etten päästä tunteita valloilleen. Jotenkin siinä onnistuinkin. Tarkoitin tuolla erityisellä, etten tuntenut silloin mitään ns. äidinrakkautta. Hellyyttä, sääliä kyllä.

Ajattelin, että lapsi pilaisi elämäni.