Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi tervehtiminen on niin vaikeaa joillekin?
31.10.2005 |
Näin tänään kaupungilla erään kaverini. Hän teeskenteli täysin, ettei huomaa mua. Käänsi katseensa nopeasti eri suuntaan kun tulin kohdalle. ->Viime viikonloppuna nähtiin pubissa ja hän säntäsi halaamaan minua ja lateli liirumlaarumit siitä, kuinka on kiva nähdä pitkästä aikaa. Mutta kun arki koittaa, tää on tätä.
Kommentit (12)
Toisin se on monissa muissa maissa, joissa tervehditään tuntematontakin.
No onneksi suomalaisissakin poikkeuksia löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luultavasti kuitenkin ilahduttaisi häntä.
ohi ja katsoo silmiin mutta ei tervehdi ja näitä riittää vähän yli parikymppisissä...bileissä tullaan kännissä halailemaan mut koulussa kuljetaan naama norsunvitulla
tunnistan, jos tulee yllättäen vastaan. On todella ikävää vaikuttaa kopealta.
Ne on suomalaisia!
Me ollaan suomalaisia...
Niin surullista kuin se onkin, niin syy on meidän kulttuurissamme. Ei siitä mihinkään pääse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tai oikeastaan niin, etten ikinä osaa yhdistää kasvoja oikeaan henkilöön. Työssäni olen tavannut satoja ihmisiä, enkä koskaan muista, kuka kukin on, vaikka olen saattanut jutella monenkin kanssa pitkään ja syvällisesti. Mua hävettää aina, kun esim. kaupassa näen jonkin tutunnäköisen ihmisen. Tää pahenee vuosi vuodelta.
Dementiapotilas
Kasvot vaan ei kertakaikkiaan jää mun mieleen, ihan kaameaa jossain uudessa työpaikassa tai harrastuksessa jossa tulee kerralla paljon uusia ihmisiä. Ei toivoakaan että muistaisin!
Numerot kyllä jää päähän kerrasta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni hyväkin kaveri on kysynyt, olenko suuttunut jostain tms. kun en moikkaa. En vaan huomaa! Kyllä moikkaisin jos näkisin.
On kyllä paljon ihmisiä menneisyydestä, jotka yhä tunnistan mutta teeskentelen toista. Tyyliin vanhoja tarhakavereita tai ala-asteen luokkakavereita jne.
Muistan kerran lyhyen tapaamisen jälkeen nimet ja kasvot. Mulle sattuuu todella usein noloja tilanteita kun luulen että minutkin muistetaan ja kappas...taas näen ilmeestä kun tervehdin että " voi himputti kukahan tuo on? Pitäskö mun muistaa..."
Saatan muistaa pitkiä keskusteluja joita olen käynyt henkilön kanssa ja tarkkoja asioita joita hän on kertonut. Joskus tämä piirre rasittaa ja enkä haluaisi muistaa niin hyvin mutta mutta minkäs teet.
Nykyään jo tajuan, ettei se johdu siitä ettenkö olisi yhtään kiinnostava tai olisin tylsä kun mua ei muisteta vaan että itse muistan liiankin hyvin ihmiset. Kaupan kassat muistan nimineen jopa 80-luvulta lähtien ja olen vasta 30 alkupuolella. Luokkakaverit muistan nimineen kaikki ekaluokasta lähtien.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse muistan, kuinka aikanaan lukiossa ollessani kaverit sanoi, että taas olin kulkenut nokka pystyssä kaupungilla enkä ollut tervehtinyt. Itse en edes ollut huomannut, että tuttuja oli tullut vastaan!
Kun sain silmälasit, tilanne " korjaantui" ja aloin moikata tuttuja!
Se on tosi noloa. Onneksi lähes kaikki ystävät jo tietää sen, että pitää ottaa hihasta kiinni jos en meinaa moikkauksia huomata ;) Mut oikeesti, tuohan on tosi tyypillistä suomalaista käytöstä. Kävellään ohi ja esitetään, ettei huomata ja katsellaan muualle tyyliin " onpas tuolla jotain mielenkiintoista" . Äh, anna olla vaan tai sitten nappaa hihasta kiinni ja tuossa tilanteessa olisit vaik kysyny, että olikos sulla sen baari-illan jälkeen kauhee krapula. ;D
Alue: Aihe vapaa
Eikä hän ole ainoa tuttavani, joka on tällainen. Oletteko huomannut, että suomalaiset ovat usein tällaisia? Minua tympii tällainen ihmeellinen epäsosiaalinen meininki!