Olenko kummallinen kun haaveilopisto-opinnoista 37-vuotiaana?

että 36-vuotiaana, kun eka lapseni täyttää 18-vuotta haen itse lääkikseen :)



Eli et oo ainut..



Mut toisaalta: ei se ikä lopu kesken. Musta tuntui pitkään pahalta, kun "nuoruus" jäi tavallaan elämättä lukiossa tapahtuneen vahinkoraskautumisen myötä. Ei siis jatkuvasti pahalta, vaan taka-alalla pahalta (silloin, kun kaverit matkusteli maailmalla, eli yliopistoelämää, biletti jne. Tuntui jotenkin siltä, että oma elämä jää jotenkin tylsäksi tuon varjossa).



Lapsi on tietysti aivan ihana ja olen hyvin ylpeä ja onnellinen perheellinen äiti. Kuitenkin oli iso askel, kun hyväksyin, että elämä ei lopu siihen, kun täytän kolmekymmentä ja että vaikka valmistuisin nelikymppisenä, niin ehtisin tehdä vielä vuosikymmeniä tärkeää työtä. :)



Siksi siis elän haaveillen tulevasti ja galenosta lueskellen...

Aloitin yliopisto-opinnot 23-vuotiaana tuntien itseni muka vanhaksi mutta huomasin olevani hyvin "keski-ikäinen". Meistä noin 50 opiskelijasta oli noin 5 yli 30-vuotiasta ja pari, jotka olivat noin 5-kymppisiä. Oma alani ei ole kovin mediaseksikäs joten aloittaneista suht harvat ovat suoraan lukiosta.



Siitä vaan, yliopistoelämä on monimuotoista eikä siellä ihmetellä varttuneempiakaan opiskelijoita.

Varmaan hyvä lukea pääsykoekirjoja, mutta paremmin pääset oikeustieteellisen saloihin sisään opiskelemalla jotain oikeustiedettä avoimessa yliopistossa.



Minä valmistuin 44-vuotiaana maisteriksi - ensimmäisen kerran.

Toisen kerran haen ja oikeustieteelliseen. Viimeksi hain kun lapset aika pieniä ja nyt menee vanhin kouluun.

Itse olen 34v. Ehkä nähdään koulussa. ;) tsemppiä sulle!