Toivottavasti vanhempani kuolevat ennen kuin ovat lapsistaan riippuvaisia.

Siinä vaiheessa kun vanhus ei enää pärjää ilman ympärivuorokautista hoivaa, voi elämän katsoa päättyneeksi. Toivottavasti vanhempani kuolevat ennen kuin tulevat niin vanhoiksi että ovat muista, erityisesti lapsistaan riippuvaisia.

. Jokainen meistä on ollut lapsena täysin vanhemmistaan riippuvainen. Sitten, kun meillä olisi aika huolehtia hiipuvista vanhemmistamme iskee nykynaisiin itsekkyys, ja inho. Siksi meillä ei ole riittävästi työntekijöitä vanhainkodeissakaan.

Kun itse sairastuin ja tarvitsin apua, vaikken ollut vanhakaan, niin tyttäreni hylkäsivät minut totaalisesti, eivätkä pidä enää yhteyttä , vaikka olen kuntoutunut täydellisesti.

Sitten, kun meillä olisi aika huolehtia hiipuvista vanhemmistamme iskee nykynaisiin itsekkyys, ja inho. Siksi meillä ei ole riittävästi työntekijöitä vanhainkodeissakaan.

Jotenkin karmealta tuntuu.

Siinä vaiheessa kun vanhus ei enää pärjää ilman ympärivuorokautista hoivaa, voi elämän katsoa päättyneeksi. Toivottavasti vanhempani kuolevat ennen kuin tulevat niin vanhoiksi että ovat muista, erityisesti lapsistaan riippuvaisia.

selviksi nyt kun kaikki (myos lapset) ovat taysissa sielun- ja ruumiinvoimissa.

Vanhemmat hoidetaan hautaan niinkuin lapsetkin on hoidettu aikuisuuteen.

Teilla ei taida olla kovin rakastava suhde nytkaan.

Minä taas toivon, että äitini olisi elänyt vanhukseksi. Ei olisi tarvinnut 50-vuotiasta naista saattohoitaa. Vaikka sekin tehtiin puhtaalla rakkaudella.

ja toivon ihan inhimillisyyden valossa, että äitinikin kuolisi, ennen kuin joutuu toisten hoidettavaksi.



Niin paljon vanhempiani rakastan, että toivon äitini myös saavan inhimillisen kuoleman ja välttyvän hoidettavan olosta.

Tytöt ne aina hoitaa. Itse huolehdin vanhasta äidistäni ja hän pitää sitä itsestään selvyytenä. Veli kyllä asuu samalla paikkakunnalla, ei edes käy, soittaa joskus. Siitä soitosta saan kuulla ylistystä monta päivää, kuinka Valtteri soitti. Itse käyn hänen luonaan joka päivä, joskus kahdesti.

Jotenkin karmealta tuntuu.

Minun tätini (ja koko muu suku) toivoi mummini kuolemaa. Tätini hoiti mummia siihen asti kun hän mitenkään pärjäsi kotona ja sen jälkeen mummi oli toista vuotta vanhainkodissa. Nyt hän viime viikolla onneksi sai kuolla.

Mummilla oli alzheimerin tauti, eikä hän enää vuoteen esim. ottanut kontaktia kehenkään. Jalat toimivat, pää ei YHTÄÄN, ei puhetta ei mitään.

Me kaikki, erityisesti tämä mummia eniten hoitanut täti joka työskentelee vanhusten parissa, toivoimme koko mummon sairauden ajan ettei hänen tarvitsisi kuihtua tuohon perussairauteensa vaan tulis joku 'pikaisempi kuolema' ja nyt onneksi kävi niin.

Mielestäni tämä on rakkautta mummia kohtaan. Ei julmuutta. Meillä on ikävä mummia, mutta niin meillä on ollut koko ajan kun häneen ei ole saanut kontaktia, eikä hänellä ole ollut edes enäTIsiä ilmeitään.

Minun mielestäni mummi kuoli vähitellen parin viime vuoden aikana. Nyt kuolivat enää hänen kuorensa.

Isäni (huomatkaa mies, eli poika) isä oli loppuvaiheessa huonossa kunnossa, muistiongelmia oli jne. Oli myös sen vuoksi agressiivinen, ts. voimaa oli ja saattoi esimerkiksi kääntää pöydän ykskaks ympäri, oli nimittäin mielessään puutöissä. Vuodepaikan olisi saanut terveyskeskuksen kautta. Oli siellä lopulta viikon joka kuukausi, lopun aikaa asui meillä.



Ja oli kyllä hienoa lastenkin (eli mm. itseni) kannalta. Nähdä, ettei se kuolema, tai elämän loppu, ollut mitenkään pelottava täi inhottava, tuttu turvallinen isoisä oli ihan sama ihminen, vaikka muisti meni. Olihan hän sitten toki lopulta kuin yksi lapsista, samalla tavoin sai uhkailla, kiristää ja lahjoa (tätä eniten), että joi kahvinsa ja oveen piti laittaa lapsilukko, ettei talvella lähtenyt omille teilleen.



Tätä kesti kolme-neljä kuukautta, sitten saatoimme hautaan. Arvostan vanhempieni valintaa suuresti. Välillä isoisä kyllä tajusi, ettei ollut kotonaan, ja sitä suri - ei meillä kuitenkaan ollut resursseja laittaa isääni asumaan hänen (ja isoäidin) kanssa. Kuitenkin tutussa seurassa, ja tutussa paikassa, oli varmasti parempi, kuin vuodeosastolla kahlittuna.



Nyt on äidinäiti huononemaan päin, ja tässä tapauksessa hoitaa tytär - poikaa ei kiinnosta. Itse uskon, että veljeni hoitaa ihan yhtälailla kuin minä, kun aika tulee. Naureskelemme jo, että onneksi on useampi sisarus, voidaan vuorotella.



Eikö elämässä tosiaan ole aikaa vanhemmille? No, eihän sitä ole lapsillekaan.

hoivavietti muuttuu iän myöten. Tuollaisena 45-55v ikäisenä alkaa tuntua olo taas vahvalta (joissakin intiaaniheimoissa tämän ikäiset naiset ryhtyivät jopa sotureiksi). Ja halu hoitaa iäkkäämpää vanhempaa tulee vahvemmaksi. Ihan silmissä on omakin petipotilaana oleva heikkenevä mummuni muuttunut entistä suloiseksi, ihan kuplin rakkautta nähdessäni hänet ja hän herkistää auttamisen tunnetta. Hän kun ei enää kauaa elä, niin haluan antaa kaiken sen rakkauden ja avun vielä minkä ehdin hänelle antaa ja josta hän vielä saa hyvää mieltä.



Ei vaan tässä iässä enää niin vain vaihdeta ammattia ja ryhdytä vanhainkodin hoitajaksi.



Ja nuorempana minä olin sitä mieltä, että jossakin iässä voitaisiin verorahoilla jakaa iäkkäille ihmisille syanidikapselit. No niin se vain voi muuttua mieli pahimmallakin vanhustenhoitoa kammoavalla.

toivon vanhemmille pikaista ja helppoa kuolemaa. Samoin itselleni.

Sen verran olen nähnyt vanhuksia, jotka ovat todella huonossa kunnossa vuosia. Kaverini äiti sairastui alzheimeriin 52 vuotiaana ja kuoli vasta 81 vuotiaana. Uskotko, että kaverini itki monta kertaa sitä, että miksi hänen äitinsä täytyy kärsiä. Oli onnellinen kun äitinsä pääsi vihdoin pois.

Onkin sanonut, että jos hän sairastuu samoin nuorena niin toivottavasti tajuaa kävellä heikoille jäille ja hukuttaa itsensä. Ei halua itselleen ikinä sitä vuosikymmenien kärsimystä.

Itsekkyyttä on se, että haluaa väkisin pitää elossa kuolemansairaan ja kivuliaan ihmisen.

Isäni (huomatkaa mies, eli poika) isä oli loppuvaiheessa huonossa kunnossa, muistiongelmia oli jne. Oli myös sen vuoksi agressiivinen, ts. voimaa oli ja saattoi esimerkiksi kääntää pöydän ykskaks ympäri, oli nimittäin mielessään puutöissä. Vuodepaikan olisi saanut terveyskeskuksen kautta. Oli siellä lopulta viikon joka kuukausi, lopun aikaa asui meillä.

Ja oli kyllä hienoa lastenkin (eli mm. itseni) kannalta. Nähdä, ettei se kuolema, tai elämän loppu, ollut mitenkään pelottava täi inhottava, tuttu turvallinen isoisä oli ihan sama ihminen, vaikka muisti meni. Olihan hän sitten toki lopulta kuin yksi lapsista, samalla tavoin sai uhkailla, kiristää ja lahjoa (tätä eniten), että joi kahvinsa ja oveen piti laittaa lapsilukko, ettei talvella lähtenyt omille teilleen.

Tätä kesti kolme-neljä kuukautta, sitten saatoimme hautaan. Arvostan vanhempieni valintaa suuresti. Välillä isoisä kyllä tajusi, ettei ollut kotonaan, ja sitä suri - ei meillä kuitenkaan ollut resursseja laittaa isääni asumaan hänen (ja isoäidin) kanssa. Kuitenkin tutussa seurassa, ja tutussa paikassa, oli varmasti parempi, kuin vuodeosastolla kahlittuna.

Nyt on äidinäiti huononemaan päin, ja tässä tapauksessa hoitaa tytär - poikaa ei kiinnosta. Itse uskon, että veljeni hoitaa ihan yhtälailla kuin minä, kun aika tulee. Naureskelemme jo, että onneksi on useampi sisarus, voidaan vuorotella.

Eikö elämässä tosiaan ole aikaa vanhemmille? No, eihän sitä ole lapsillekaan.

hehkutella jotain muutaman kuukauden "sankarillista" kotihoitoa. Hymy hyytyy ja hoivavietti myös, kun ensin ramppaat reilut kymmenen vuotta jostain satojen kilometrien päästä hoitamassa kotona asuvan, muttei oikeasti kotona pärjäävän vanhuksen asioita.



Soittelet sosiaalitoimeen ja kodinhoitajille ja koetat hommata lääkärinaikoja ja saattajia ja sitä rataa. Ja vanheneva vanhempi kohtelee sinua kuin roskaa - kiukuttelee, valittaa syylistää. Ja jep, voit ymmärtää, että tämä johtuu kivuista, kolotuksista ja vanhenemisen vaikeudesta ja siitä, ettei ole ystäviä eikä tuttuja, jotka kävisivät. Joka taas johtuu siitä, että "ihana" äitiniäitini on aina ollut todella inhottava ja ilkeä kaikille. Kappas vaan, vanhuus ei tuollaisesta ihmisestä tee mitään suloista tätöstä vaan ihan muuta.



No, koettaa aika, että itsepäinen vanhus saadaan suostumaan palvelutaloon muuttoon. Sitten ramppaat siellä seuraavat kymmenen vuotta ja vahdit lääkityksiä ja yhä edelleen varailet lääkäriaikoja sun muita. Ja kuuntelet äidin ikuista valitusta siitä, miten ilkeä tytär olet ja huonosti hoidat asiat. Ja lähihoitajat kanssa merkitsevästi huokailevat, että "kyllä se olisi niiin tärkeää, että omaiset kävisivät usein".



Tämä on ollut oman äitini tie, jota olen sivusta seurannut ja itse parhaani mukaan koettanut jakaa taakkaa, mutta asuin vielä kauempana äidinäidistä kuin äitini enkä omilta perhevelvoitteiltani aina päässyt hätiin, kun olisi pitänyt.



Tuo myös, kun joku totesi, että "teillä ei taida olla kovin rakastavat välit". Tiedätkös mitä, ikävä kyllä monella ei ole koskaan ollut rakastavaa vanhempaa tai isovanhempaa? Onko se sitten meidän lapsien ja lastenlasten vika? Minun äitiniäiti ei ikinä sanonut kaunista sanaa, kehunut tai kiittänyt. Mutta silti äitini koetti hänen asiansa hoitaa ja vierailla ja pitää seuraa parhaansa mukaan.



Ei siksi, että kuvitteli saavansa siitä kruunun ja kiitosta tai äitinsä rakautta. En vaan halunnut vastata pahaan pahalla ja toisaalta halusi kai meille omille lapsilleen näyttää mallia inhimillisyydestä. Siitä, että heikkoa ei hylätä.



Luojan kiitos äitiniäitini kuoli reilu vuosi sitten. Ei tullut ikävä vaan suuri helpotus sekä äidilleni, että meille lapsenlapsille. Mitään iloa tähän maailmaan ei äitiniäiti tuonut - ei silloin kuin oli hyvissä voimissa eikä sairaana vanhuksena. Varmasti hänen ilkeyteensä oli syyt jossain traumoissa ja lapsuuden huonoissa oloissa ja ties missä. Silti on melkoisen raskasta 20 vuotta hoitaa tuollaisen ihmisen asioita ja pitää seuraa eikä jättää yksin. Ja kuunnella sitä ympäristön syyllistämistä "kyllä äidistä pitää pitää hyvää huolta".

Millainen ihminen toivoo vanhempiensa kuolemaa? Jotenkin karmealta tuntuu.

Sellainen vanhempiensa kaltoinkohtelema ihminen, jonka häiriintyneet vanhemmat jättävät rauhaan todnäk vasta sitten kun ovat mullan alla.

Olin nuorena hoitajana vanhainkodissa mutta enää en siihen kykenisi. En halua jatkuvaa muistutusta siitä, että minäkin vanhenen ja mikä minulla on kenties edessä.

Toivon minäkin, että vanhempani eivät ainakaan vuodepotilaiksi ikinä joudu, ei ainakaan pitkiksi ajoiksi.

Jotenkin karmealta tuntuu.

Minun tätini (ja koko muu suku) toivoi mummini kuolemaa. Tätini hoiti mummia siihen asti kun hän mitenkään pärjäsi kotona ja sen jälkeen mummi oli toista vuotta vanhainkodissa. Nyt hän viime viikolla onneksi sai kuolla.

Mummilla oli alzheimerin tauti, eikä hän enää vuoteen esim. ottanut kontaktia kehenkään. Jalat toimivat, pää ei YHTÄÄN, ei puhetta ei mitään.

Me kaikki, erityisesti tämä mummia eniten hoitanut täti joka työskentelee vanhusten parissa, toivoimme koko mummon sairauden ajan ettei hänen tarvitsisi kuihtua tuohon perussairauteensa vaan tulis joku 'pikaisempi kuolema' ja nyt onneksi kävi niin.

Mielestäni tämä on rakkautta mummia kohtaan. Ei julmuutta. Meillä on ikävä mummia, mutta niin meillä on ollut koko ajan kun häneen ei ole saanut kontaktia, eikä hänellä ole ollut edes enäTIsiä ilmeitään.

Minun mielestäni mummi kuoli vähitellen parin viime vuoden aikana. Nyt kuolivat enää hänen kuorensa.

Toivon niin sydämeni pohjasta että tässä maassa jossain vaiheessa laillistetaan eutanasia!

Mun isoäiti oli lähes satavuotiaana täysin kirkas mieleltään mutta ensin meni liikuntakyky, sitten uusiutui syöpä. Joka kerran kun tavattiin hän sanoi "voi kun voisit auttaa mut pois tästä maailmasta".

Siinä vaiheessa kun vanhus ei enää pärjää ilman ympärivuorokautista hoivaa, voi elämän katsoa päättyneeksi. Toivottavasti vanhempani kuolevat ennen kuin tulevat niin vanhoiksi että ovat muista, erityisesti lapsistaan riippuvaisia.

. Jokainen meistä on ollut lapsena täysin vanhemmistaan riippuvainen. Sitten, kun meillä olisi aika huolehtia hiipuvista vanhemmistamme iskee nykynaisiin itsekkyys, ja inho. Siksi meillä ei ole riittävästi työntekijöitä vanhainkodeissakaan. Kun itse sairastuin ja tarvitsin apua, vaikken ollut vanhakaan, niin tyttäreni hylkäsivät minut totaalisesti, eivätkä pidä enää yhteyttä , vaikka olen kuntoutunut täydellisesti.

Kamlaa jos omat lapset hylkäävät vaikka itse rakastaisi heitä. Miten siitä eteenpäin? Voimia. Näetkö lastenlapsia edes?

Oletko itse nähnyt koskaan syöpäsairasta vanhusta esimerkiksi. Kuka toivoo vanhuksen elävän sairaanakin. Ehkä juuri se, joka haluaa kostaa vanhemmilleen kaltoinkohtelun.

Millainen ihminen toivoo vanhempiensa kuolemaa? Jotenkin karmealta tuntuu.

Sellainen vanhempiensa kaltoinkohtelema ihminen, jonka häiriintyneet vanhemmat jättävät rauhaan todnäk vasta sitten kun ovat mullan alla.

Siinä vaiheessa kun vanhus ei enää pärjää ilman ympärivuorokautista hoivaa, voi elämän katsoa päättyneeksi.

Toivottavasti vanhempani kuolevat ennen kuin tulevat niin vanhoiksi että ovat muista, erityisesti lapsistaan riippuvaisia.

Sinutkin saa varmasti lopettaa siinä vaiheessa, kun olet tarpeeksi huonokuntoinen ja hyödytön. Uskomatonta paskaa jotkut suoltaa tänne.

Ei mitään tajua elämästä.

Siinä vaiheessa kun vanhus ei enää pärjää ilman ympärivuorokautista hoivaa, voi elämän katsoa päättyneeksi.

Toivottavasti vanhempani kuolevat ennen kuin tulevat niin vanhoiksi että ovat muista, erityisesti lapsistaan riippuvaisia.

Sinutkin saa varmasti lopettaa siinä vaiheessa, kun olet tarpeeksi huonokuntoinen ja hyödytön. Uskomatonta paskaa jotkut suoltaa tänne.

Ei mitään tajua elämästä.

Haluat siis itse elää vuosikausia liikuntakyvyttömänä, ehkä myös puhekyvyttömänä?

No ihan ok, mutta minä en halua.

Olin nuorena hoitajana vanhainkodissa mutta enää en siihen kykenisi. En halua jatkuvaa muistutusta siitä, että minäkin vanhenen ja mikä minulla on kenties edessä.

Toivon minäkin, että vanhempani eivät ainakaan vuodepotilaiksi ikinä joudu, ei ainakaan pitkiksi ajoiksi.

Äiti ei ikinä olisi sitä toivonut enkä minäkään, mutta ei aina mene kaikki toiveitten mukaan. Äiti on (onneksi) jo useimmiten niin omissa maailmoissaan, että tuskin edes tajuaa olevansa vuodepotilaana. Ei minusta olisi hänen hoitajakseen, koska hän tarvitsee niin paljon lääketieteellistä apua. Kyllä olen nyt äidin sairauden aikana ihmetellyt miten raskasta työtä ihan toimintakyvyttömien vanhusten hoitaminen on ja miten sitä kukaan jaksaa tehdä.