Mä en uskalla tulla enää ikinä raskaaksi!
Haluan mahdollisimman pian sterilisaation etten tule enää raskaaksi! Minulla on jo lapsia mutta nyt viimeisen synnyttyä on tullut sellainen pelko että kamala jos kävisi jotain... Kohtukuolema, kätkytkuolema... Muutenkin olen ihan pelokas että lapsilleni kävisi jotain. Tai miehelleni. Tai minulle. Pelkäsin kyllä tämän viimeisen raskauden ajankin koko ajan, onneksi vauva syntyi elossa ja terveenä. Mutta pelkäsin hirveästi enkä halua enää koskaan sitä pelkoa, en halua tulla enää raskaaksi.
Olen myös ulkona ihan säikkynä, pelkään autoja ja tienylityksiä ja pidän lasteni käsistä kiinni samalla kun työnnän vaunuja ettei kukaan vain mene yksin tielle. Pelkään niin että jollekin kävisi jotain.
Onko muilla samoja ajatuksia?
Kommentit (8)
mutta ei läheskään noin voimakkaita. Omiin ajatuksiini on vaikuttanut esikoisen raskausaika (pelättiin että lapsi on kuollut kohtuun 7. raskauskuukaudella, ja vaikka pääsin nopeasti kaupinkiin ja lääkäriin, jossa selvisi ettei näin ollut, eikä lapsi ollut myöskään vammautunut vaikka sitäkin pelättiin, säikähdin sitä ihan hirveästi). Mieheni vanhemmat menehtyivät myös täysin ennalta arvaamattomasti esikoisen syntymän jälkeen.
Yksinkertaistaen voisi sanoa, että olen vasta esikoisen raskausaikana ymmärtänyt, kuinka hauras elämä on, kuinka epävarmaa ja sattumasta kiinni. En meinaa mitenkään hyväksyä sitä. Pelkään että lapset kuolee, tai mikä pahinta, että minä ja mies kuolemme, ja lapsemme jäävät tänne maailmaan muiden armoille.
En kai minä sairas ole?
En minä ihan koko ajan noita mieti. Mutta usein ajattelen että kyllä minulla on ihanat lapset, hyvä mies... Kaikki on "liian" hyvin. Ymmärrättekö?
Pelottaa, että jotain tapahtuu. Usein tulee ihan kyynelelet silmiin kun ajattelen sellaista. Tai että miten ihanat lapset on.
Hyvä että on toinenkin joka ajattelee edes tuohon suuntaan! En ole ajatellut että voisin olla sairas tms. Ehkä vähän vauhko vaan? Tai se on hormonit?
ap
kukapa ei olisi huolissaan omista lapsistaan. Toki on eroa sillä että pelkää esim. Hysteerisesti tielle menoa ja sillä että vahtii lapsiaan tien läheisyydessä tarkkaan. Itse pelkään myös miehen, omaa ja lasten kuolemaa ja näen välillä esim. Juuri liikenteessä sieluni silmin miten automme suistuu tieltä tai vastaavaa.
Isäni kuoli auto-onnettomuudessa kun olin nuori, se lie vaikuttaa omiin ajatuksiin. Pelkään myös että vauva putoaa hoitopöydältä kivilattialle ja halkaisee päänsä yms.
En pidä itseäni pakko-oireisena tai sekona, ihan vaan perhettäni rakastavana äitinä. Elämä on hauras ja epävarma, lasten myötä se usein konkretisoituu.
Haluan mahdollisimman pian sterilisaation etten tule enää raskaaksi! Minulla on jo lapsia mutta nyt viimeisen synnyttyä on tullut sellainen pelko että kamala jos kävisi jotain... Kohtukuolema, kätkytkuolema... Muutenkin olen ihan pelokas että lapsilleni kävisi jotain. Tai miehelleni. Tai minulle. Pelkäsin kyllä tämän viimeisen raskauden ajankin koko ajan, onneksi vauva syntyi elossa ja terveenä. Mutta pelkäsin hirveästi enkä halua enää koskaan sitä pelkoa, en halua tulla enää raskaaksi.
Olen myös ulkona ihan säikkynä, pelkään autoja ja tienylityksiä ja pidän lasteni käsistä kiinni samalla kun työnnän vaunuja ettei kukaan vain mene yksin tielle. Pelkään niin että jollekin kävisi jotain.Onko muilla samoja ajatuksia?
Tosiaan niin pitkään kun nuo ajatukset eivät vaikuta "normielämään" eli et sulkeudu lasten kanssa kotiin neljän seinän sisälle sen takia ettei mitään pahaa pääsisi tapahtumaan :)
Ehkä se on itseasiassa ihan tervettä muistuttaa itselleen välillä miten pienestä kaikki on kiinni.
en ole paras sanomaan tätä koska itsekin roikun täällä mutta kannattaisi ehkä vähän vähentää täällä av:lla roikkumista sillä täällä on keskusteluissa melkeinpä koko aika lapsen kuolemaan, kätkytkuolemaan ja kohtukuolemaan liittyviä juttuja ja tunnut olevan aika "herkkänä" noille aiheille...
Yksinkertaistaen voisi sanoa, että olen vasta esikoisen raskausaikana ymmärtänyt, kuinka hauras elämä on, kuinka epävarmaa ja sattumasta kiinni. En meinaa mitenkään hyväksyä sitä. Pelkään että lapset kuolee, tai mikä pahinta, että minä ja mies kuolemme, ja lapsemme jäävät tänne maailmaan muiden armoille.
Ihan samat ajatukset. Olen joskus miettinyt, että olenkohan ajatusteni kanssa jotenkin neuroottinen, mutta näköjään samoja asioita pohtivat muutkin. Meillä lapsi on vielä pitkän projektin tulos ja ehkäpä se lisää pelkoani entisestään. Välillä olen miettinyt, että miten paljon vähemmällä huolella lapsettomat pääsevätkään. Rakkaus lapseen ja huoli lapsesta on jotain niin käsittämättömän suurta, ettei sitä ymmärrä ennen kuin lapsen saa.
Hyvä etteivät kaikki pidä minua hulluna!
Olen hyvin tarkka ulkona, katson varmaan tuhat kertaa joka suuntaan kun ylitämme tietä ja pidän kaikista lapsista kiinni.
Totta, täällä av:lla puhutaan harva se päivä näistä. Juuri näistä asioista mitä pelkään. Ehkä pitäisi tosiaan vähentää täällä käymistä, käyn lähes päivittäin!
Mutta en linnoitu kotiin lasteni kanssa ja annan mieheni käydä töissäkin ;) Mutta silti sellainen pelko on koko ajan jossain takaraivossa. Lapseni saavat silti harrastaa, kiipeillä, keinua ym ihan normaalisti.
Meillä ei ole suvussa kuollut lapsia minun elinaikanani, on kuollut vain isoisiä ja isoäitejä ja hekin kaikki yli 80-vuotiaita.
Tästä voisi kyllä tehdä toisen ketjun, mutta en hyväksy heidänkään kuolemaansa vaikka monista on jo vuosia. En vaan osaa päästää irti enkä hyväksyä että tälläistä se elämä on. Haurasta.
Mutta että lapsetkin... :(
ap
sulla on pakko-oireita, jotka eivät ole terveitä!