Tuliko sinulla lapsen syntymän jälkeen "apua, onko tuo meillä ihan aina" -paniikki?

Tuli tunne, että ei jumankauta nyt mulla ei ole hetken rauhaa enää koskaan. Tunne meni kyllä samantien ohi vaikka asiaa sinänsä mietinkin joka päivä edelleen. Tai siis se koko ajan valmiudessa olo ärsyttää. Vauva on nyt 6 kk.

Olen tajunnut vasta vuosien myötä, että 18 vuotta on vasta alkua. Vanhemmuus ja huoli ei lopu ikinä. Olen itse tosi tiiviisti kiinni äidissäni, vaikka olen 40 ja huoli omistani ei lakkaa koskaan, vanhin on nyt 20.

se tunne, kun tultiin vauvan kanssa kotiin.



Samaten tajusin ensimmäistä kertaa kotoa poistuessani (ilman vauvaa siis), että henkisesti en ole enää ikinä vapaa lapsesta, vaikka hän fyysisesti olisikin muualla. Aina se jyskyttää takaraivossa että onko sillä kaikki hyvin.



Rankkaa.

Mutta tämän viimeisen kanssa on kyllä tullut muutaman kerran. Ei heti syntymän jälkeen, mutta tämän ensimmäisen vuoden sisällä kyllä. Tämä kolmas oli meidän iltatähti, jota mies halusi. Mulla on matkan varrella tullut muutamaan otteeseen ajatus, että miksi tehtiin, vaikka rakastan lasta tietenkin yli kaiken. Elämä oli jo helppoa ja meillä oli miehen kanssa paljon vapaa-aikaa... Nyt sitä saa taas odotella 10 vuotta.

Paremminkin tässä pikkulapsi-iässä. Vaikka tuntuu, että se 18 vuottakin tulee menemään loppujen lopuksi nopeasti.

Tuollainen tunne tuli ensimmäisen lapsen kanssa ensimmäisenä iltana kotona. Sellainen "mitä me oikein ollaan menty tekemään" -tunne. Se meni kyllä aika äkkiä ohi, eikä näistä kahdesta seuraavasta ole vastaavaa paniikkia tullut

Vaan valtava kiitollisuus, että saimme keskenmenojen jälkeen terveen ja aivan ihanan vauvan. Lapsi on nyt yli vuoden ja edelleen aivan tosi ihana! Luulen, että kun saa lapsen aikuisemmalla iällä jo monenlaista elämässä kokeneena, tällaiset paniikit jäävät kokematta.

Vaan valtava kiitollisuus, että saimme keskenmenojen jälkeen terveen ja aivan ihanan vauvan. Lapsi on nyt yli vuoden ja edelleen aivan tosi ihana! Luulen, että kun saa lapsen aikuisemmalla iällä jo monenlaista elämässä kokeneena, tällaiset paniikit jäävät kokematta.

Itse sain esikoiseni (ja tietty kuopuksenikin ;-) vanhemmalla iällä, ja muistan kristallinkirkkaasti sen noin viisi sekunttia kestäneen "paniikkikohtauksen" synnärillä, jolloin sydänjuuria myöten tajusin, että elämäni ei ole enää koskaan samanlaista kuin ennen. Kaikki päätökset, kaikki mitä teen - minun pitää aina huomioida vauva. Lapsi oli ja on äärimmäisen toivottu ja rakastettu, siitä ei ollut kysymys.

Minä pikemminkin pysähdyin jossain vaiheessa ihmettelemään, että siis minähän olen ollut tässä lapsessa tiukasti kiinni jo kuukausia, en ole nukkunut yli 4h kerrallaan enkä ole ollut hänestä erossa kuin joskus harvoin tunnin-pari, arki ihan erilaista kuin ennen ja koko ajan "päivystysvelvollisuus"... eikä ole ahdistanut yhtään! Jos joku olisi etukäteen kuvaillut, millaista elämä tulisi olemaan (tai jos olisin edes tullut itse ajatelleeksi asiaa oikein tosissaan) niin olisin ollut aivan kauhuissani ja varma etten kestä ilman kunnon yöunia ja jatkuvassa vastuussa. Tuli ihan yllätyksenä, miten hyvin sitä pärjää ja miten luonnolliselta tämä kaikki tuntuu.

silloin tuntui että enkö saa enää ikinä koskaan nukkua edes tuntia yhteen menoon. Ja se tunne kesti esikoisesta siihen asti että lopulta sain nukkua vähän pidempään... eli parisen vuotta. Että vähän sellainen tunne tuli kyllä moneenkin otteeseen että "nyt olen niin väsyllä että mihin tämän lapsen lykkään että saisin nukuttua".

koiranpennun otin yksinäni muutamia vuosia ennen lapsien tekemistä, ja se tuli silloin, kun tajusin, ettei ex-tempore juttuja tehdäkään, vaan kiireesti töistä kotiin, ja pentuaikanakin oli oltava hoitaja, joka kävi päivälläkin ruokkimassa jne. Kyseessä vielä isorotuinen koira, joka vaatii ehdottomasti koulutuksen ja kasvatuksen.



Lapsia saadessani olin sitten jo erittäin tietoinen siitä, miten sitovaa on olla vastuussa jostakusta. Lapsista tavallaan aluksi enemmän kuin koirasta, koska lapsia ei voi jättää hetkeksikään yksin. Koirasta sitten myöhemmin tavallaan enemmän, kun se ei pääse yksin pissalle, eikä saa ruokaa tai osaa sanoa, mitä tarvitsee.

Paniikkia ei itselle tullut, sillä tein kovasti "henkistä" ajattelutyötä muutaman kuukauden ennen synnytystä, eli koitin valmistautua vauvan tuloon näin. Hoin itselleni ja miehelle että elämä tulee sitten muuttumaan,koitetaan nauttia vielä tästä vapaudesta, vaikken toki tiennyt tarkalleen miten se vauva muuttaakaan elämää...

No, vauva sitten syntyi ja otin heti tietenkin tunnollisena tuoreena (ja nuorena) äitinä täyden vastuun vauvan hoidosta enkä malttanut nukkua edes synnärillä, vaan valvoin monta vuorokautta enkä saanut unta vaikka vauva siellä vielä nukkuikin koko ajan. Olin jotenkin koko ajan valmiustilassa.. kotona nukuin yhden yön melko hyvin, mutta sitten valvominen taas jatkui, kunnes sitten kun vauva oli n.viikon ikäinen, romahdin täysin ja itkin vaan väsymystäni, silloin minulle valkeni etten enää ikinä saa ehkä nukkua..!!tunne oli aivan musertava. Meilläkin vauva ollut aina kova huutamaan, nukkunut aina pikku pätkissä, koliikkia, allergiaa yms. yms. mutta kaikkeen tottuu, äitiys kasvattaa eikä se pallo jalassa tunnukaan enää niin raskaalta, kun se "pallo" on niin valtavan rakas :) toki joskus valtavan synkkinä yön univelkaisina hetkinä, tunteja huutava vauva sylissä, mielessä on käynyt, miksi lapsia koskaan edes halusin?! mutta kun saa välillä omaa aikaa ja pääsee kotoa pois, niin taas jaksaa rakastaa.

vaikka lapsi on 16 kk, tuollaisia välähdyksenomaisia tuntemuksia. Yleensä asioita ei ehdi ajattelemaan ja sitä menee vaan päivän ja hetken kerrallaan, mut sit välillä iskee tietoisuus, että eihän nää päivät lopu eikä kauheesti helpotu koskaan, että tää on tätä ja tällaista on kaikilla. Apua... :D

Olimme kotiutuneet ja olin todella väsynyt ja halusin vain nukkua. Mutta vauvapa halusikin koko ajan rintaa. Niin se halusi sairaalassakin koko ajan, mutta tunne iski vasta tutussa kotiympäristössä kun ei voinutkaan enää tehdä niin kuin halusi. Iski suorastaan paniikki kun tajusi, että tuossa se on aina. Tulee olemaan aina. Ja se pieni ahdistus asiasta kesti kyllä varmaan pari päivää. Kokonaan se lientyi pois vasta muutaman kuukauden aikana.



Toisen lapsen kanssa ei tullut tällaista tunnetta enää.

oli vähän pelottava fiilis.. tai siis en pitäny siitä, minkälaisen äkillisen paniikin se aiheutti, vaikka menikin pian ohi.

aina välistä se fiilis pulpahtelee, mutta onneksi on ihan murupienessä osassa elämää :)

Vaan valtava kiitollisuus, että saimme keskenmenojen jälkeen terveen ja aivan ihanan vauvan. Lapsi on nyt yli vuoden ja edelleen aivan tosi ihana! Luulen, että kun saa lapsen aikuisemmalla iällä jo monenlaista elämässä kokeneena, tällaiset paniikit jäävät kokematta.

Kyllä se apua tunne iski aika pian kotiin tultua. Vaikka samaan aikaan oli tosi onnellinen (itsekin olen saattanut ensimmäisen lapseni hautaan). Kuitenki se realiteetti, että oma elämä vaihtu nyt tuomoseen nyyttiin, joka on tississä kiinni aina vähän väliä ja vaatii minulta kaiken huomion, oli pysäyttävä ja hieman jopa järkyttävä. Nyt tähän on jo tottunut, kun on saanut arjen pyörimään. Ja isona apuna minulla on mies joka osallistuu tosi paljon ja saan sitä omaa aikaa ihsn joks päivä (vaikkakin kello kaulassa kuljen imetysten välissä =) Meillä vauva on nyt 1,5 kk.

Onhan tämä melkonen elämän muutos.