Otitko miehesi sukunimen

Kaksi syytä. Ensinnäkin nimi itse. Se on yhtä lyhyt kuin oma nimeni ja lähes yhtä harvinainen, mutta lisäksi sen merkityssisältö on erityisen miellyttävä. Siksi omasta, erittäin harvinaisesta nimestäni luopuminen ei tuntunut vaikealta.



Sitten ympäristötekijät. Muodostimme uusperheen, mikä on niin haasteellinen tilanne, että kaikki perheen kiinteyttä mahdollisesti edistävät keinot kannattaa käyttää hyväksi. En halunnut ottaa sitä riskiä, että hoitaessani meillä 24/7 asuvan lapsipuoleni asioita virallisissa yhteyksissä minua pidetään esimerkiksi isin uutena tyttöystävänä, jolla ei ole todellisia tunnesiteitä lapseen eikä virallisia siteitä lapsen isään ja muuhun sukuun.

Menimme naimisiin maistraatissa. Minulle oli luontevampaa ottaa mieheni sukunimi ja kumpikaan emme halunneet kirkkohäitä tms. Molemmat tyytyväisiä :)

Itsestään selvää oli myös se, että lapsilla on minun sukunimeni.

Omani sointui etunimeeni paljon paremmin, sillä oli oikea merkitys eikä ollut -nen-päätteinen niinkuin tämä nykyinen. Yhdistelmäsukunimeä en edes ajatellut. En pidä niistä.



Suostuin ottamaan mieheni nimen, koska se oli hänelle jotenkin todella tärkeä asia. Naimisiin menon alusviikolla tyttönimeni kantajia oli 57 ja mieheni sukunimen kantajia 55. Minun myötäni tilanne tasaantui hetkeksi. Lasten myötä miehen (myös minun) sukunimen kantajia on tyttönimeäni enemmän. Omassa suvussani ei ole enää ketään lisääntymisikäistä miespuolista nimen jatkajaa. Toivottavasti joku sukulaistytöistäni rohkenee pitää sukunimensä ja jatkaa sukunimeämme, ettei se kuole. Nykyiselle sukunimelleni on tosin vaarassa käydä samoin.