Pitääkö anoppisi sinusta? Onko miehesi tehnyt hänen mielestään hyvän valinnan?

Anoppi pitää musta ja uskoo meidän avioliittoon. Hän on myös sanonut ihailevansa mua äitinä. Kehuu myös ulkonäköä.



Näin päällisin puolin, mutta pintaa syvemmällä uskoisin anopilla olevan asioita hampaan kolossa. Hän on hyvin herkkä ja omanarvontuntoinen. Olemme riidelleet vuosien mittaan repivästikin ja en usko, että hän on pystynyt näkemään asioita mun näkökulmasta, eli riidanaiheet tai sen tuoksinassa heitetyt rumat totuudet ovat jääneet mielen sopukoihin, joista ne nousevat esiin aina välillä.



Ja sitten niihin repiviin riitoihin...Tulemme eri maista ja kulttuureista. Hän on hyvin, hyvin isänmaallinen ja fanaattinen omasta äidinkielestään. No, itsekin olen mieltynyt omaan äidinkieleeni (suomi :) Ennen esikoisen syntymää anoppi vaati, että tulen puhumaan HÄNEN äidinkieltään HÄNEN lapsenlapselleen ja kun totesin, että kyseessä on minun lapseni ja että tulen puhumaan lapseni kanssa omalla äidinkielelläni, joka on se rakkain ja läheisin kieli minulle, ns. sydämen kieli, anoppi sai draamakohtauksen.



Anoppi myös sanoi, että velvollisuuteni on asua hänen kotimaassaan, koska sieltä miehenikin on kotoisin. Riita senkus paisui, kun totesin, että olemme muuttamassa pois. Anoppi sanoi, että hänen poikansa on aina halunnut asua kotimaassaan ja ainoastaan matkustaa silloin tällöin muihin maihin työn merkeissä, ei sen enempää. Tähän totesin, että itse asiassa mieheni on halunnut kansainvälisen uran ja elämäntyylin.



Ja kun sitten olimme muuttamassa siirron perässä toiselle puolelle maapalloa, anoppi kyseenalaisti ratkaisumme, itki ja nyyhkytti kovaan ääneen ja ylipäänsä teki muutosta henkisesti vaikean. Lopulta sanoin suoraan, että itsekin kipuilen muutosten kanssa (luovuimme ystävistämme, ihanasta kodistamme jne. jne.) ja meille olisi helpompaa, jos anoppi ei kuormittaisi meitä lisää omalla varsin vahvalla tunnereaktiolla. Anoppi julisti olevansa italiainen, ja että hänen kulttuurissaan ihmisillä on oikeus näyttää tunteensa. Ja jos hän on surullinen, niin hän on. Piste.



Tässä nyt muutama esimerkki meidän välisestä kommunikaatiosta. Asiaa ei auta se, että mieheni on katkaissut ajat sitten napanuoran äitiinsä ja anoppi kokee olevansa hylätty tai mitä lie (loukkaantuu, kun miehelläni ei ole aikaa puhua hänen kanssaan kesken työpäivän tai kokouksen yms.) Niinpä anoppi kaataa kaiken mun niskaan. Taitaapi myös ajatella, että olen jossakin määrin syypää.

Lisäksi hänellä ja minulla on muutakin yhteistä, kuin rakkaus samaan mieheen :) Anoppini on minulle lähes yhtä läheinen ja rakas kuin oma äitini!

Hänelle ei kelvannut perheeni (tosiassa perheeni on taloudellisesti erittäin menestynyt, mutta ei näytä sitä ulkoisesti, anopilla pitää taas olla bemari, mökki yms. ja on korviaan myöten veloissa), ei kelvannut elämänkatsomukseni, ei ammattini (olen häntä koulutetumpi) ei sisustusmakuni, ei puutarhanhoitoni, ei lapsemme nimi (yhdessä miehen kanssa valittu), ei helvetti edes astiamme kelvanneet.



Ei olla tavattu seitsämään vuoteen.

jos häneltä kysyttiin. Onneksi on maannut haudassa nyt yli 10 vuotta, niin ei paljon elämää sotke enää.

elinaikanaan suhtautui minuun neutraalin etäisesti. Ystävällisesti kyllä, mutta niinkuin muihinkin ihmisiin. Emme me mitään bestiksiä olleet vaan välit olivat asialliset.

seurustelu aikoina meillä meni hetkellesiseti huonosti, anoppi sanoi miehelleni ettei kentään muuta huoli miniäkseen :-)

Kun vielä seurustelimme mieheni kanssa, anoppi julisti, että pilasin hänen poikansa elämän. Sittemmin menimme naimisiin, saimme lapsia ja niin edelleen, ja nykyään ihan neutraalisti tulemme toimeen, mutta ei anoppi ole ensituomiotaan kumonnut kuitenkaan.

ollaan mielialaihmisiä molemmat -siis anoppi ja minä- joten välillä meillä synkkaa paremmin, välillä huonommin. Toisinaan oikein huomaan, kuinka anoppi on päättänyt pitää minusta ja olla kiltti minua kohtaan, toisinaan hän ei taas pysty pientä ärsytystään kätkemään...mutta en voi häntä siitä moittia, sillä olenkin välillä aika ärsyttävä: kuvittelen olevani jotenkin älykäs, olen lapsellinen, väsynyt ja turhautunut, köyhä... kaikenlaista sellaista, mistä ei niin tarvitsekaan pitää. Samat tunteet toisinpäin, pidän anopista ihan todella, mutta välillä silti en jaksaisi hänen juttujaan... Meillä on siis mielestäni ihan normaali ihmissuhde :)

Ainakin on kieltänyt eroamasta hänen elinaikanaan...

ja oli jopa lyönyt vetoa ettei liittomme kestä. Olin kuulemma liian tavallisesta perheestä, liian nuori ja veisin vain poikansa rahat... Pian ollaan oltu 20 vuotta naimisissa ja suhtautuu neutraalisti, hyvää minussa on kuulemma se että autan häntä ja olen saanut lapsia ja olen kuulemma pienempi paha kuin toisen pojan vaimo. huonoja puolia minussa on kuulemma edelleen, mutta anopin puheet menee toisesta korvaata sisään ja toisesta ulos...tein niin tai näin, niin aina teen hänen mielestään väärin. Kun olin lasten kanssa kotona, elin kuulemma miehen siivellä, kun palasin töihin olin huono uraäiti... Mikään ei siis koskaan kelpaa anopille.

enkä ole antanut syytä.

tuskin edes tunnetaan,vaikka välimatka ei ole pitkä.mutta eipä häntä kiinnosta omat lapsenlapsetkaan.näkee heitäkin vain muutaman kerran vuodessa kun kutsumme heidät kylään.itse ei kysele tulisimmeko kylään.

että pitäisikö tästä sitten päätellä jotakin..

ja vain päälle 50 vuotiaista kyse.ja eivät ole mitään "uraohjuksia". ja ainoat lapsenlapset ovat meidän 2 kpl.

että mulla on tosi kiva anoppi. Hän tykkää minusta ja minä hänestä. Eli mieheni on anopin mielestä tehnyt hyvän valinnan (ja mun mielestä anoppi kasvattanut ainokaisesta pojastaan tosi hienon miehen).

asuu toisessa maassa ja anopin kieltä en osa sillä tasolla että voisi syvällisesti keskustella. Eipä kyllä ole anopin kanssa ongelmiakaan.

Aluksi hän piti minua kummallisena, nuorena ja hintelenä josta ei vaimoksi ole. Pahoja puhui seläntakana. Nyt 19 vuoden jälkeen meillä on 2 lasta ja menestyvä yritys, talo ja mökki niin en enää olekaan huono miniä, kun muut lapset ovat eronneita eivätkä saaneet elämässään juuri mitään aikaan. Välit ovat asialliset, tosin eivät hirveän lämpimät. Lapsistamme tykkää kun ovat hyvin kasvatettuja ;) Joskus ärsyttää kun nostaa meidät jalustalle kun emme alussa kelvanneet toisin kuin muut joilla oli jo perhe ja elämä...

ja on tehnyt asian varsin selväksi :(



Pitää voimakkaasti ulospäinsuuntautuneista vilkkaista ihmisistä.

Minä olen varsin rauhallinen 'tutkijatyyppi', sosiaalinen kuitenkin. Tutkijana työskentelenkin, eli ihan oikeasti olen tutkijatyyppi.

Poikansa (eli mieheni) on samantyyppinen kuin minäkin. Meillä on oikein hauskaa yhdessä, ymmärretään toistemme outoja juttuja ilman että niitä tarvitsee alkaa selittämään auki.

Pitää minuun vähintään yhtä paljon yhteyttä kuin poikaansa. Pyytelee kaupoille yms. Mummolassa omat säännöt (lepsummat), mutta ikinä ei mene ihan överiksi. Minun/mieheni läsnäollessa kunnioittaa meidän kasvatustapoja, vaikka itse lepsumpi onkin. Mikä on mun mielestä ok, mummolassa saa ollakin mummolan säännöt.

Olemme tavanneet vain 2 kertaa.

Olisi varmaan uskonnollisista syistä pitänyt mielummin sen edellisen vaimon.

Soitellaan puolin ja toisin, ja kyläillään ilman miestäkin..

En itsekään mukavampaa anoppia olisi voinut toivoa.

Onneksi on samoin myös toisinpäin, mies tulee toimeen mainiosti minun vanhempieni kanssa.

Ja tykkään anopistani. Anoppini pitää minua vastuullisena ja kilttinä ja ystävällisenä. Tykkää koirastanikin. Olin anoppini mielestä aluksi tutustuttuamme niin kaunis, että hän pelkäsi minun pettävän/jättävän poikansa. Ilmeisesti olen joko vuosien varrella rumentunut tai hän on tutustunut minuun paremmin ;)