Miten pärjäätte/pärjäsitte uhmaikäsen kanssa?

Voisitko hieman spesifioida, millaiset tilanteet teillä tuottavat ongelmia ja miten olet tähän asti toiminut ja miten lapsi on siihen reagoinut.



Vähän vaikeaa tuon aloituksen perusteella neuvoa.



Ihan hyvin olen pärjännyt ja toinen lapsista on vieläpä autismikirjon lapsi, jolla kiukkukohtaukset voivat olla hyvinkin "epärationaalisia" ja äänekkäitä...

ja meillä iskee jäähy, jos ei muuten tokene. Tänään selvitty kyllä yhdellä jäähyllä. Kyllä se kieltämättä hermoja koettelee... Ajattelen vaan, että se menee ohitse ajan myötä.

Kiukkukohtaus kun ei saa periksi on raastavaa, tulee kiukku kohtaus jne, en huomioi yleensä sen kummemmin kiukkukohtausta tai yritän saada huomion muualle, ei aina onnistu, todellakaan. Välillä todella väsyneenä ärähdän lapselle, mikä harmittaa todella paljon jälkeen päin...

AP

Kiukkukohtaus kun ei saa periksi on raastavaa, tulee kiukku kohtaus jne, en huomioi yleensä sen kummemmin kiukkukohtausta tai yritän saada huomion muualle, ei aina onnistu, todellakaan. Välillä todella väsyneenä ärähdän lapselle, mikä harmittaa todella paljon jälkeen päin... AP

Yleensä parivuotiaan uhma on enemmän sitä, että lapsi turhautuu, kun ei osaa ilmaista tahtoaan ja äiti ymmärtää hänen mielihalunsa väärin.

Kun uhma tulee uudelleen noin kuusivuotiaana - juu, usko tai älä, se tulee lastenpsykiatrienkin mukaan uudelleen! - se on jo enemmän sellaista äidin arvovallan ja viisauden kyseenalaistamista.

Siinä auttaa johdonmukaisuus. Kiellä vain asiat, joilla on oikeasti väliä ja salli lapselle normaali tutkiminen ja leikki. Mutta ne asiat, jotka ovat kiellettyjä, ovat todella kiellettyjä, piste. Tarvittaessa vaikka raahaat huutavan lapsen pois... eli ei pidä meteliä säikkyä.

Itse olen ottanut sen linjan, että lyhyesti perustelen uudet kiellot (vanhoja ei enää ännännellä kerralla tarvitse kauheasti perustellakaan) ja jos lapsi silti alkaa kiukuta, annan hänen kiukuta. Pysyn läsnä, mutta jos ITSE alan hermostua, on parempi viedä vaikka lapsi rauhoittumaan johonkin jäähypaikkaan kuin menettää närvinsä.

KUN lapsi alkaa rauhoittua, voin sanoittaa sen tunteen. "Sinua harmitti, koska en antanut sinun ottaa keksiä, eikö niin?" Ja sitten rauhallisesti selitän, miksei keksin ottaminen ollut hyvä asia JA ehdotan tilalle toisenlaista ratkaisua - "en antanut sinun ottaa sitä, koska sinulta olisi mennyt ruokahalu, etkä olisi jaksanut syödä kunnon ruokaa lounaalla. Mutta jos haluat, saat ottaa keksin sitten ruuan jälkeen. Herkut ovat ylimääräistä syötävää, niitä otetaan vasta kun kunnon ruoka on syöty." tai "...jos haluat, saat ottaa vaikkapa banaanin ruuan jälkeen, sekin on sinusta hyvää."

Älä lannistu. Kannattaa muistaa ja tajuta, että lapsi uhmaa, koska luottaa siihen, että sinä rakastat ja huolehdit hänestä, vaikka hän onkin "hankala".

Et tarkemmin sano, miten ärähdät, mutta hei: kyllä ääritilanteissa saa huutaakin. Kunhan et huuda jatkuvasti, se menettää vain tehonsa ja kielii siitä, että et hanskaa tilanteita.

Ja lasta ei tietenkään koskaan, KOSKAAN saa haukkua. Pienellä lapsella ei ole keinoja suojautua ironiaa ja väheksyntää vastaan. Joten mieluummin vaikka kiroat kuin huudat, että "turpa kiinni idiootti".

Äitikin voi arvovaltaansa menettämättä pyytää anteeksi... jos siis joskus lapsi liikaa hätkähtää ärähdystä, voit sanoa, että "anteeksi, ei olisi saanut huutaa, olin väsynyt ja siksi hermostuin."

Meillä paras konsti on toiseen huoneeseen kantaminen. Eli kun lapsi tekee jotain väärää, niin kiellän ensin kaksi kertaa. Jos ei kiellot mene perille niin kolmannesta kerrasta kannan hänet kainaloiden alta kiinni pitäen (siis en ota kantaessani syliin) viereiseen huoneeseen. Lasken lattialle, poistun ja laitan oven kiinni. Meillä on ovenkahvat niin matalalla, että lapsi pääsee itse pois, mutta tajuaa tästä tehneensä väärin. Ikää taaperolla 2v. Jäähypenkin ideaa ei vielä ymmärrä ja tuntuu, että pitkät kielelliset perustelut menee ohi - lyhyt EI ja pois kantaminen on tehokkaampaa.

Esimerkiksi kun en anna ruokaa kun sitä olen juuri tekemässä, tai kun hän ei saa juuri sitä haluamaansa tavaraa tai sellaista mitä ei todellakaan saa ottaa.. Tähän asti olen pysyny kannassa jos olen jotain kieltänyt niin se myös pysyy. En missään nimessä hauku häntä ärähdän, että ole nyt hetki edes hiljaa tms, mikä harmittaa, tiedän, että ei minua ärsyttääkseen tee niin. mutta välillä tuntuu siltä.



ap

Esimerkiksi kun en anna ruokaa kun sitä olen juuri tekemässä, tai kun hän ei saa juuri sitä haluamaansa tavaraa tai sellaista mitä ei todellakaan saa ottaa.. Tähän asti olen pysyny kannassa jos olen jotain kieltänyt niin se myös pysyy. En missään nimessä hauku häntä ärähdän, että ole nyt hetki edes hiljaa tms, mikä harmittaa, tiedän, että ei minua ärsyttääkseen tee niin. mutta välillä tuntuu siltä. ap

lapselle merkki siitä, että hän on mennyt liian pitkälle. Sinänsä siis ok, kunhan et käytä sitä joka välissä.

Ymmärrän oikein hyvin, että jatkuva taisto ja testaus väsyttävät ja uuvuttavat. Parivuotiaalle saa jankuttaa alvariinsa kieltoja, jotka hän periaatteessa tietää entuudestaan, mutta testaa, onko kielto nytkin voimassa... entä nyt?... entä nyt?

Tuosta ruuanlaitosta... miksi et voisi antaa "maistipalaa"? Niin minä ainakin annan, ja se pitää lapsen yleensä tyytyväisenä. Eli esim. salattia tehdessäni annan kurkusta yms. maistipalan. Ok, raakaa jauhelihaa ei tietenkään maistella, mutta esim. keitetyn makaronin saa maistaa siinä, kun teen makaronilaatikkoa.

-2-

ettei täytä vatsaansa ennen ruokaa. eihän se pienestä palasta täyty, mutta kun haluaa sitten lisää ja kun en anna niin tulee kiukku...

ettei täytä vatsaansa ennen ruokaa. eihän se pienestä palasta täyty, mutta kun haluaa sitten lisää ja kun en anna niin tulee kiukku...

niin mitä väliä?

Ekstraa tai herkkuja en minäkään antaisi. Ja toki, sitä ruokaa voi opetella odottamaankin eli maistipala on yksi tai kaksi palaa, eikä koko ruokaa syödä ennen varsinaista ateriaa.

Mutta siis: liika jäykkyys ei ole järkevää. Muuten saa taistella kaikesta ja koko ajan.

-2-

Nyt menee tosi mukavasti kotona, mutta pk henkilökunta on ihan puhki. Valittavat siis lapsesta oikeastaan joka ikinen päivä :-). Arvelivat tänään, että on "joku vaihe". Olisin voinut valaista, että "vaihe" on ollut syntymästä asti. Lapsi on tosi ihana ja fiksu mutta omaehtoinen ja huomionkipeä.

Ap on töissä ja lapsi hoidossa? Hoitopäivä äidisstä erossa aiheuttaa lisää mielipahaa, joka voi purkautua kiukutteluna.

Yksi, mikä voi auttaa, niin positiivinen huomio aina, kun mahdollista. Esim. lyhyt mukava leikkituokio voi ehkäistä kiukun ja lapsi voi olla tyytyväinen hetken aikaa. Tai sitten vain kehut silloin kun käytös on normaalia. Eli silloin kun lapsi saa huomiota, hänen ei tarvitse hakea sitä negatiivisella käytöksellä. Vaikkei se uhmaikä nyt näillä katoakaan.

Ja vastaus kysymykseen, huonosti olen jaksanut.

otan vinkit käyttöön ja yritän olla rennompi!

Esikoisen uhmat ovat tulleet ja menneet, mutta kuopus oli 3-vuotiaana aivan mahdoton 3 kk ajan. Käytännössä poika itki ja huusi kaikki illat ja viikonloput. Pk:ssakin häntä sanottiin voimakastahtoiseksi.



Yritettiin antaa positiivista huomiota, yritettiin antaa pari vaihtoehtoa ja ulospääsyjä ristiriitatilanteista. Paljon tehtiin vaan pakolla, kun pakko oli. Siis vaatteet oli pakko pukea päälle ja pesulla käytävä.



Tunteita sanoitettiin paljon ja vakuutettiin että kiukku menee kyllä ohi. Lapsi oli siis niin sisällä siinä kiukussa että ei itsekään tiennyt mitä halusi. Halusi kurkkua, mutta ei sittenkään missään tapauksessa halunnut kurkkua. Halusi pukea itse, mutta ei suostunut pukemaan itse. Äidin piti auttaa, mutta äiti ei saanut auttaa.



Onneksi tuo pahin vaihe kesti vain 3kk. Toki poika uhmasi ennen sitä ja sen jälkeenkin, mutta ei se ole enää sellaita kokonaisvaltaista ja järjetöntä oman tahdon etsintää.



Työkavereilta sai onneksi tukea. Kaikki vakuuttivat että tilanne oli ihan normaali ja ohimenevä. Se oli mukavaa kuulla.

Mutta joskus väsyneenä sitä unohtaa kaikki ja se menee siihen negatiiviseen palautteeseen...

Onneksi menee ainakin joksikin aikaa ohitse sitten, kun lapsi kasvaa...



-2-

Leikit saa jäädä lapselle yleensä riittää kun olen lapsen lähellä ja läsnä. piirtäminen, pelit ja lukuhetket ollaan yhdessä ja köllöttelyt yms.

ettei täytä vatsaansa ennen ruokaa. eihän se pienestä palasta täyty, mutta kun haluaa sitten lisää ja kun en anna niin tulee kiukku...

ja kiukkuaa sitä. Aikansa rähistyään väsyttää, ei maistu enää ruoka nälästä huolimatta ja syö vain juuri ja juuri sen verran, että pysyy hengissä.

Entä jos et erityisesti tekisi ruokaa vaan lämmittäisit valmista? Silloin lapsi saisi ruokansa samantien eikä tunnin odotuksen jälkeen.

Onneksi menee ainakin joksikin aikaa ohitse sitten, kun lapsi kasvaa... -2-

Jos se on kaikille tuttu ilmiö-

ettei täytä vatsaansa ennen ruokaa. eihän se pienestä palasta täyty, mutta kun haluaa sitten lisää ja kun en anna niin tulee kiukku...

ja kiukkuaa sitä. Aikansa rähistyään väsyttää, ei maistu enää ruoka nälästä huolimatta ja syö vain juuri ja juuri sen verran, että pysyy hengissä.

Entä jos et erityisesti tekisi ruokaa vaan lämmittäisit valmista? Silloin lapsi saisi ruokansa samantien eikä tunnin odotuksen jälkeen.

Teen yleensä parin päivän ruoat, ettei tarvitse joka päivä odottaa, eikä lapsella niin nälkä voi olla kun tullaan kotiin, annan hedelmän ja maidon kun haen tarhasta. Kaikki muu kyllä maistuu, mutta ei kunnon ruoka, kuulemma ei tarhassakaan suostu pahemmin lämmintä ruokaa syömään.

ap

Jos lapsi halusi/haluaa jotain niin annan. Jos se oli jotain mitä ei todellakaan voinut antaa yksin käyttää juuri silloin niin keksi jotain muuta.

Esim. saha. Kun näki isin sahaavan lautaa niin tottakai halusi seuraavana päivänä itse.

Sahasimme siis yhdessä.

Harvoin tulee vastaan tilanteita joissa pitää alkaa vääntämään. Joskus raivoaa kun pitää mennä sisälle ja raapii ja puree minua, mutta kannan vaan sisälle ja riisun ja isken pöytään ja eteen iltapalaa.

En jää roikkumaan tilanteisiin, vaihdan nopeasti aihetta jotta lapsi unohtaa mistä kiukkusi.

Ihmettelen kaveriani joka päivittäin laittaa 2v pojan jäähylle istumaan ja tuntuu että kaverini aina itse aiheuttaa nämä huutokohtaukset.