En voinut tarjota lapselleni ydinperhettä.

*

suru puserossa ole. Joihinkin asioihin ei voi vain vaikuttaa.



Omalla lapsellani on silti ollut aina iso perhe ympärillä, johon kuuluu nyt myös hänelle todella rakas isäpuoli ja pikkusisko.

lapsuuteen. Kun vanhemmat/vanhempi on onnellinen, niin lapsikin voi paremmin kuin sellaisessa ydinperheessä, jossa riidellään tms.

pitkän eron jälkeen (olin välissä vuosia yksin lasten kanssa)ja ero tuli uudelleen. Lapset huomasivat, että itseasiassa siihen eroon oli todellakin syitä, ja itseasiassa meillä on paljon kivempaa keskenämme kuin jossakin ydinperheessä. Huomasivat, etteivät ole menettäneet mitään, ja me olemme ihan ehjä ja onnellinen perhe ilman ongelmia aiheuttavaa isää...Ei se ole mikään tie onneen, ja olen tyytyväinen, että kaikki yritimme ja huomasimme, että yhden vanhemman perhe on meille PALJON parempi.

oli ydinperhe, eikä mikään ollut hyvin. Isä on edelleen hyvin mukana lastensa elämässä, mut juuri tänään ajattelin kuinka vapautunutta ja iloista tämä arki on- ja lapsista näkyy sama myös. Kun ennen kaikki mahdollinen piti sisällään ristiriidan, nyt he voivat vapautuneesti nauttia siitä mitä on- sekä mun että isänsä kanssa. Ennen lapset olivat tosi ennakkoluuloisia kaikkea kohtaan, nyt nauttivat kaikesta uudesta.

Kun olet ap tuon surun surrut, niin unohda ne ydinperhe-illuusiokuvat ja luo oman arkesi hyvät visiot. Laadukasta arkea voi todellakin elää lasten kanssa keskenään, lisäten joukkoon ystäviä yms. Voi luoda omia hauskoja tapoja, traditioitayms. Lakkaa ihmeessä roikkumasta illuusiossa joka vie turhaan voimasi! On ihanaa jos on onnellinen ydinperhe, moni niistä kuitenkin vie koko perheen ilon ja voiman ja kaikki vaan puutuvat sietämään jotain koska niin muka kuuluu tehdä.

On vaan vielä niin tuore tilanne ja tunteet menee niin vuoristorataa, että ei pysy edes itse mukana.

:(



Nyt on päällimmäisenä tunteena katumus, ja pelkään etten ole tarpeeksi vahva. Ja kiusaan itseäni ajatuksella, että tein kaiken vain itsekkyyttäni.



ap

hokemaan varsinkin lapsille, että parempi yksin tai uusperheessä kuin ydinperheessä, missä jokaisessa on taatusti riitoja ja kärsitään yms.



Lapselle on aina parempi ydinperhe, missä on taustalla hyvä parisuhde. Jos liitto on ihan perseestä niin sitten ero. Mutta se vihoviimeinen on sitten nämä uuseperheet, mihin syöksytään näyttämisen halussa ja tekaistaan heti se rakkausrusina näyttääkseen muille, että kuinka hyvin meillä menee.



Pelottaahan se varmaan alussa, mutta tilanne rauhoittuu ja jos et nyt syöksy heti uuteen suhteeseen niin lapsesi voivat hyvin ja pääsevät uudelleen elämän alkuun.



Tsemppiä sinulle ja lapsellesi

Mutta joo.



Ap, sinä tiedät varmasti itse, mikä on oikein. Välillä pitää olla itsekäs; enkä tarkoita todellakaan sitä, että jos tuntuu siltä, että vähän kyllästyttää koko suhde, niin siitä pitää sitten lähteä ja äidin onni ja aina ja iankaiken kukoistava rakkaus ja huuma, vaikka sitten vaihtuvien kumppaneiden kanssa, on pääasia... Vaan sitä, että et sinä voi itseäsi uhrata, jos elämäsi tuossa parisuhteessa tuntuu näköalattoman pahalta. Ja jos mitään merkkejä tilanteen paranemisesta ei ole.



Minäkin lähdin, vuosien kärvistelyn jälkeen. Oli väkivaltaakin - ja SILTI roikuin ajatuksessa, että lapsilla pitää olla ydinperhe. Joo, kyllä se ajatus perheen rikkoutumisesta silti edelleen harmittaa (vaikka sitä mulkeroa en todellakaan kaipaa, millään tavoin), kun eihän kukaan perhettä perusta ajatuksella tai toiveella, että "kunhan tästä erotaan"... Mutta meillä on nyt koti tulvillaan rakkautta, kaikki saavat olla kotona rauhassa, tunteensa saa näyttää, ei tarvitse olla varpaillaan kenenkään vuoksi ja meillä on viimein hyvä.



Uutta miestä en ole tähän ottamassa, meillä on nyt omammelainen ydinperhe. Parisuhdetta en poissulje, mutta avoliittoon en lähde (ei ole pelkkää puhetta; olen jo seurustellutkin, mutta tuosta en tinkinyt silloinkaan).



Älä ole rikki. Tee valinta, ja seiso sen takana. Ole rohkea, mitä valitsetkin!

Niin että uusperheessä vanhemmat eivät olisi rakastuneita toisiinsa? höpö höpö...



AP, lapsille riittää se yksikin turvallinen aikuinen. Mutta jos lasten isä on kuvioissa niin vielä parempi. Oma ex löysi isyyden vasta eron jälkeen! Nyt on huippuisä lapsilleen! Ei se vanhemmuus katoa eron myötä.

hokemaan varsinkin lapsille, että parempi yksin tai uusperheessä kuin ydinperheessä, missä jokaisessa on taatusti riitoja ja kärsitään yms.

Lapselle on aina parempi ydinperhe, missä on taustalla hyvä parisuhde. Jos liitto on ihan perseestä niin sitten ero. Mutta se vihoviimeinen on sitten nämä uuseperheet, mihin syöksytään näyttämisen halussa ja tekaistaan heti se rakkausrusina näyttääkseen muille, että kuinka hyvin meillä menee.

Pelottaahan se varmaan alussa, mutta tilanne rauhoittuu ja jos et nyt syöksy heti uuteen suhteeseen niin lapsesi voivat hyvin ja pääsevät uudelleen elämän alkuun.

Tsemppiä sinulle ja lapsellesi

15-vuotiaasta asti isäpuoli, joka on aivan eri maata kuin isäni. aivan loistava tyyppi ja nykyään kuin ukki omille lapsilleni. Itse olen uusperheen äitipuoli ja meillä lapset ovat täysin samanarvoisia. Hoidan miehen lasta kuin omaani, pitääkin tänään pirauttaa ja paapattaa, että muistaa olla Provinssirockissa ihmisiksi :) Ja meillä vielä miehen exä sattuu olemaan fiksu ja mukava ihminen, jopa yhdessä ollaan kahvisteltu, käyty koulun juhlissa jne.

enkä taloudellista turvallisuutta.

Sattuu sydämeen ja olen pettynyt minäkin.

Älä syöksy suinpäin suhteeseen, äläkä ainakaan muuta yhteen!!!



Mikään ei ole kauheampaa lapselle kuin vaihtuvat ihmissuhteet, pahimmassa tapauksessa niiden mukana vaihtuvat koditkin.



Mä tapasin mieheni aika pian eron jälkeen, ja onneksi mieheni oli niin arkajalka että halusi pitää oman asunnon pitkään. Aluksi vain tapailimme, lapset tutustuivat pikkuhiljaa. Nyt asutaan yhdessä ja lapseni on saanut pikkusisaruksia, ja olemme ihan perusperhe, paitsi että vanhin lapseni tapaa joka toinen viikonloppu omaa isäänsä.



Opettele siis olemaan onnellinen yksin (tai lastesi kanssa) ennen kuin syöksyt uuteen suhteeseen!!