Lue keskustelun säännöt.
Avautuminen (erosta, ei tartte lukea eikä kommentoida, kunhan kirjoitan)
12.06.2011 |
Vieläkin koskee vaikka erosta on aikaa jo reilu vuosi. Mies on tahollaan päässyt jo aikoja sitten yli eikä ajattele musta oikein mitään.
Muhun ero koskee vielä hetkittäin ihan älyttömästi ja olen sen takia ihan kamalan herkkä kaikelle mitä mies sanoo ja tekee.
Lapsen takia meidän on pakko olla tekemisissä, vaikka nyt ensimmäinen vuosi on mennyt riidellessä emmekä ole saaneet hommaa toimimaan vaan jompikumpi aina vuorollaan loukkaantuu jostain ja vannoo että ei halua nähdä toista enää ikinä.
Olimme tuossa taas aika pitkän pätkän pitämättä yhteyttä viimeisen riidan jälkeen ja näimme sitten sattumalta ja satuimme molemmat olemaan sillä tuulella että halusimme jutella.
Nyt sitten taisin pilata kaiken taas kun suutuin miehen käytöksestä suhteettoman paljon. Raivoistuin todella enkä pidätellyt sanojani yhtään. Mies sitten suuttui kanssa eikä enää vastaa mulle.
En jaksa enää!! Riitely on niin kuluttavaa ja varsinkin se, että ennätin jo ilostua siitä että olemme edes kavereita ja nyt sitten pilasin senkin. Kauhea ikävä miestä, edes sitä kaveruutta. Ja toisaalta olen kamalan katkera vielä erostakin.
Itkettää.
Kommentit (18)
Omat vanhempani riitelivät ja mollasivat toisiaan vuosikausia eron jälkeen ja se todella oli rankkaa kaikille,eikä vähiten meille lapsille.
Vaikeaa se varmasti on vielä pitkään,mutta yritä luoda edes muodolliset välit ihan sen lapsen takia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole vielä keksinyt. Pakko yrittää olla vaan kaveri, sekin on jo jotain. En nyt tosiaan ruikuta miehen perään, joten en ihan pelleä itsestäni tee.
Erosimme miehen aloitteesta ja se aloite tuli täysin yllättäen. Itse olin onneni kukkuloilla ja jotenkin täydellisen varma, että tässä on ihminen, jonka kanssa haluan olla loppuelämäni.
*huoh*
En nyt kyllä ihan täyttä kunniaa ota itselleni tästä välirikosta, kyllä miehelläkin olisi parannettavaa, mutta voi että, miten koskee!
Lapen takia olisi yritettävä jonkinlaisia välejä pitää, mutta vaikeaa on kun musta tuntuu että se olen minä, joka aina joustan ja mies sanelee. Mutta niin se taitaa aina lähivanhemmalla olla... Kun sen etän ei ole oikeastaan pakko suostua mihinkään.
Kamppailen itse vähän samassa tilanteessa. Ero tilanteesi verrattuna on, että olemme asumuserossa, eikä lopullisesta erosta ole sovittu vielä. Eli ilmassa on ehkä. Asumuseropäätös syntyi kun mies petti, eikä katunut (ei myöskään halunnut eroa). Tunteet on sanoja, kun yritän avata keskusteluyhteyttä välillemme - tulee riitoja ja raastavia tilanteita miehen reagoimattomuuden takia. Itse olen ajatellut, että kun/jos lopullinen ero tulee, en aio olla hänen kanssaan yhtään enempää tekemisissä kun lapsen takia on pakko. Muuten en pääse yli - vihaan ensin kaikki vihan ulos. Ehkä muutamien vuosien päästä voi yrittää käyttäytyä aikuismaisesti. Tsemppiä ja suuntaa ajatuksesi johonkin muuhun....!!!
Tuo tilanteesi on kyllä kamala,kun eropäätös tuli ihan puun takaa :( Varmasti ottaa aikansa että selviät tilanteesta,aivan hyvin voisit harkita esim psykologille tms juttelua,heillä on usein hyviä ratkaisumalleja ongelmiin jne
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kamppailen itse vähän samassa tilanteessa. Ero tilanteesi verrattuna on, että olemme asumuserossa, eikä lopullisesta erosta ole sovittu vielä. Eli ilmassa on ehkä. Asumuseropäätös syntyi kun mies petti, eikä katunut (ei myöskään halunnut eroa). Tunteet on sanoja, kun yritän avata keskusteluyhteyttä välillemme - tulee riitoja ja raastavia tilanteita miehen reagoimattomuuden takia. Itse olen ajatellut, että kun/jos lopullinen ero tulee, en aio olla hänen kanssaan yhtään enempää tekemisissä kun lapsen takia on pakko. Muuten en pääse yli - vihaan ensin kaikki vihan ulos. Ehkä muutamien vuosien päästä voi yrittää käyttäytyä aikuismaisesti. Tsemppiä ja suuntaa ajatuksesi johonkin muuhun....!!!
Päivisin yritän pitää meidät kiireisenä (lapsi on 16 kk) kun olen vielä hoitovapaalla, mutta nämä illat on todella ahdistavia! En vaan pysty keskittymään mihinkään ja ajattelen kaikkea. Välillä hyväksyn tilanteen ja rauhoitun, mutta sitten tulee taas jotain, joka nostaa kaiken pintaan. En saa enää unta, pitäisi varmaan hommata jotain lääkkeitä nukahtamiseen.
En pysty lukemaan, en pysty katsomaan edes hömppää telkkarista. Kaikki keskittymiskyky on poissa. Odotan vaan mieheltä jotain yhteydeottoa (pyysin soittamaan). Säälittävää!!!! :((((
Haluaisin vaikka mennä juoksemaan aivoni pihalle, mutta mihinkäs täältä lähdet kun lapsi nukkuu.
Mun ei pitäisi nähdä miestä ollenkaan, koska joka kerta kun juttelemme ja olemme väleissä, rakastun häneen uudestaan. Hänessä on jotain :(((
Tuo tilanteesi on kyllä kamala,kun eropäätös tuli ihan puun takaa :( Varmasti ottaa aikansa että selviät tilanteesta,aivan hyvin voisit harkita esim psykologille tms juttelua,heillä on usein hyviä ratkaisumalleja ongelmiin jne
Tosin ei tunnu kuulemma nykyisenkään kanssa. Epäilen, että mies on aika syvästi masentunut ja sen takia hänelläkin on hermo kireällä koko ajan ja tavallinen arki ja lapsen asioista sopiminen on hänellekin ylivoimaisen tuntuisia.
Kävin koko tämä kevään juttelemassa psykologille, mutta ei siitä ollut apua. En tiedä mikä auttaisi. Siis tämä on kyllä taas muutamassa päivässä ohi, kun sopeutuu taas uuteen tilanteeseen, mutta tämä ahdistuneena väkisin paikoillaan olo on ihan kamalaa!! Ja samalla esittää taaperolle innostunutta ja onnelsita ja iloista äitiä. (Hoitoapua ei juurikaan ole.)
Kunpa pääsisi vaikka ajamaan rekkaa, maisema vaihtuisi koko ajan, vähentäisi tätä ahdistusta. Ja kunpa mies edes soittaisi, että saisi hälvennettyä tätä epätietoisuutta että millä mallilla välimme ovat!
Kunpa...
Kiitos jo tässä välissä kaikille vastanneille.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko varma että et ole rakastunut vain siihen tunteeseen, että olet hyvässä parisuhteessa ja muistat miestäsi sellaisena kun han kerran oli. Itse mietin tätä jatkuvasti ja vastaus on aina: mies on muuttunut eikä ole se sama jota rakastin ja johon luotin kuin kallioon.
Itse käyn terapiassa ja siitä on ollut hiukan apua, vaikka ei se tuskaa poistakaan. Sinä tarvitsisit keskusteluapua pikaisesti. Missä ystäväsi ovat? Saatko heiltä tukea ja keskustelukumppania?
Oletko varma että et ole rakastunut vain siihen tunteeseen, että olet hyvässä parisuhteessa ja muistat miestäsi sellaisena kun han kerran oli. Itse mietin tätä jatkuvasti ja vastaus on aina: mies on muuttunut eikä ole se sama jota rakastin ja johon luotin kuin kallioon.
Itse käyn terapiassa ja siitä on ollut hiukan apua, vaikka ei se tuskaa poistakaan. Sinä tarvitsisit keskusteluapua pikaisesti. Missä ystäväsi ovat? Saatko heiltä tukea ja keskustelukumppania?
Olen aika varma, koska se meidän parisuhde oli muuten aika hankala ja tilanne muista syistä todella vaikea.
Olin/olen kyllä rakastunut siihen persoonaan, sitä sen kummemmin perustelematta. Mies on toki muuttunut, mutta voisin vaikka vannoa, että meidän välillä on aina jokin yhteys tai olemme aina heti kun näemme, jotenkin samalla aaltopituudella. En tiedä tajuaako mies sitä, mutta hän puhuu ja avautuu mulle tavalla jolla ei avaudu ja puhu kellekään muulle.
Mutta en näe mitenkään että olisi joskus lähitulevaisuudessa mahdollista palata yhteen, jos koskaan. Liian paljon on sanottu ja tehty.
Olen yrittänyt tapailla muita, mutta olen todennut senkin turhaksi. Petän vain itseäni enkä halua parisuhteelta mitään kompromisseja. Jos en tunne enää ikinä sitä lämpöisen tuntuista onnellista varmuutta, niin en ala.
En kauheasti kehtaa enää ystävilleni tästä jauhaa, kun olen jo vuoden heille valittanut kaikesta, siksi kirjoittelen aina välillä tänne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pura siinä kaikki asiat,mutta älä hyökkäävään sävyyn.Kirjettä vastaan mies ei voi tapella ja ehkä se saisi hänet ajattelemaan asioita
Itseäkin ahdistaa, miten kauan erosta toipuminen kestää. Ja sinäkin olet varoittava esimerkki :-). Vihaan ja rakastan omaa miestäni samaan aikaan. Toivon, että hän ottaisi minut syliinsä ja pyytäisi anteeksi.
Meidän parisuhdeterapeutti kehotti meitä kirjoittamaan kirjeitä toisillemme, kun puhuminen on niin vaikeaa. Ehkä sinäkin voisit tehdä "tilinpäätöksen" kirjoittamalla ajatuksesi paperille. Sitähän ei tarvitse koskaan lähettää exällesi...tai sitten lähetät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pura siinä kaikki asiat,mutta älä hyökkäävään sävyyn.Kirjettä vastaan mies ei voi tapella ja ehkä se saisi hänet ajattelemaan asioita
olen sanonut kyllä kaiken hänelle, tai ei mulla ole enää mitään uutta sanottavaa hänelle.
Tuntuu vaan kuin hän olisi semmoinen tuulimylly, jota vastaan taistelisi.
Ja hän kyllä ajattelee hänkin (ei tosin mitään yhteenpaluuta), mutta hänkin ahdistuu siitä ajattelemisesta eikä pysty toimimaan. Siis epäilen, että hän on todella oikeasti masentunut eikä pysty näkemään mitään ratkaisua epäselvään tilanteeseen tai ainakaan pysty näkemään mitään vaivaa, koska kaikki tuntuu ylivoimaiselta.
ap
Itseäkin ahdistaa, miten kauan erosta toipuminen kestää. Ja sinäkin olet varoittava esimerkki :-). Vihaan ja rakastan omaa miestäni samaan aikaan. Toivon, että hän ottaisi minut syliinsä ja pyytäisi anteeksi.
Meidän parisuhdeterapeutti kehotti meitä kirjoittamaan kirjeitä toisillemme, kun puhuminen on niin vaikeaa. Ehkä sinäkin voisit tehdä "tilinpäätöksen" kirjoittamalla ajatuksesi paperille. Sitähän ei tarvitse koskaan lähettää exällesi...tai sitten lähetät.
Onko sulla tuo ero kuinka tuore?
Minä vähän pelkään, että mulla tämä ikävä kestää niin kauan kuin vastaan tulee sellainen ihminen, joka herättää yhtä voimakkaita tunteita. En vaan oikein tiedä kuinka monta kertaa elämässä kohtaa elämänsä rakkauden. En ole kuitenkaan ihan teini enää.
Voimia sullekin! Kuule, tässä hyviä vinkkejä joita olen saanut joiltain kavereiltani: "älä jää tuleen makaamaa", "keskity johonkin muuhun", "ajattele miehen huonoja puolia" ... :D
Kyllä mä vähän häpean itseäni, kun annan jonkun muun ihmisen vaikuttaa toimintakykyyni näin paljon :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuntuu vaan nyt täysin kaukaiselta ajatukselta rakastua johonkin toiseen. En ole jäänyt tuleen makaamaan, vaan olen käynyt baareissa ja terasseilla ja ihmisten ilmoilla, aloittanut uuden harrastuksen. Olen päälle iloinen, vaikka sisällä itken vielä.
Erosta on 2 kk
nro 6
tuntuu vaan nyt täysin kaukaiselta ajatukselta rakastua johonkin toiseen. En ole jäänyt tuleen makaamaan, vaan olen käynyt baareissa ja terasseilla ja ihmisten ilmoilla, aloittanut uuden harrastuksen. Olen päälle iloinen, vaikka sisällä itken vielä.
Erosta on 2 kk
nro 6
Mä en kauheasti arvosta noita mun ystävien neuvoja, ensinnäkään heillä ei ole takana katkeria eroja eikä varsinkaan vielä lapsia mukana. Itseasiassa mua raivostuttavat noi neuvot ja sanoinkin ne ihna vitsinä sulle. Sitä surua pitää velloa just niin kauan kuin vellotuttaa, ei se muulla lähde. Mä en jaksa pitää enää mitään iloista ulkokuorta pystyssä vaan myönnän kaikille (jos siis asia tulee jotenkin puheeksi) että mulla on ikävä lapsen isää eikä kukaan ole tuntunut siltä hänen jälkeen. Eikös se ensimmäinen askel paranemisen tiellä ole ongelman myöntäminen? :)
En tiiä onko mulla olevinaan hyvä itsetunto vai olenko muuten vaan hullu, mutta mulle tuo on vaan semmoinen tosiasia (että rakastan eksääni) kuin sekin, että mulla on kaksi kättä.7
ymmärsinkö oikein? Mies siis jätti sut lapsen ollessa sylivauva ja sä haikailet ja romantisoit teidän suhdetta! Voi jumalauta, kuinka tyhmä sä oikein olet? Ala nyt elää omaa elämääsi, ole läsnä lapsellesi ja ole mahdollisimman vähän tekemisissä sen juipin kanssa. Ootte varmaan tosi nuoria, muuta selitystä en sun lällyilylle keksi.
ymmärsinkö oikein? Mies siis jätti sut lapsen ollessa sylivauva ja sä haikailet ja romantisoit teidän suhdetta! Voi jumalauta, kuinka tyhmä sä oikein olet? Ala nyt elää omaa elämääsi, ole läsnä lapsellesi ja ole mahdollisimman vähän tekemisissä sen juipin kanssa. Ootte varmaan tosi nuoria, muuta selitystä en sun lällyilylle keksi.
Tunteilleen ei vaan voi mitään. Ikää on sen verran, että on tullut aika lailla suvaitsevaisuutta tällaisia heikkoja ihmisiä kohtaan.
Omasta mielestäni ei kannata yrittää kaveruutta, jos ei ole päässyt yli. Sinä et selvästi ole, vielä.