MIes otti eron raskausaikana, muutti ulkomaille. Nyt "anoppi" ongelmana...

Ei pienen lapsen yh-äidin voi olettaa juoksevan mutkille tuossa tilanteessa.

Ymmärrän kyllä sun stressin. Voisitko ajatella, että anoppi kuitenkin rakastaa lastasi. Voisiko hän tulla teitä tapaamaan ja saisit sitten vaikka omaa aikaakin joskus? Ehkä sinuna yrittäisin kuitenkin pitää välit kohtuullisina, mutta en hyppisi anopin pillin mukaan. Jaksamista!

Olen aika varma, ettei hänkään tykkää sinusta, mutta saattaa suunnattomasti rakastaa lapsenlastaan eli lastasi. Organisoi tapaamiset paremmin itsellesi, mutta älä katkaise kokonaan. Tulee aika pian se aika, että lapsi voi käydä mummillaan yksikseenkin.

ole kuin luulet. Hän ainakin ottaa yhteyttä sinuun, on ilmeisesti kiinnostunut lapsenlapsestaan. Av:lla on paljon kirjoituksia niistä isovanhemmista, jotka eivät lapsenlapsistaan edes ole kiinnostuneita.



Lapsen isän lähteminen ja teidän hylkääminen varmasti värittää tunteitasi, kun anopista on kyse. Miksi sinun pitäisi leikkiä iloista perhettä anopin kanssa. Onko se ylpeyttä, et halua näyttää, miten miehen teko koskee. Kerro anopille rehellisesti tunteesi, mutta älä häntä syyllistä poikansa tekemisistä. Nyt kun itse olet äiti, pitäisi sinun paremmin ymmärtää äidin ja lapsen side.



Lastasi ajatellen on kyllä hyvä, jos hänellä on tulevaisuudessa jotkut sidokset isänsä sukuun.

Hienoa, että sinulla on tulea ystävistä ja omista vanhemmistasi. Se on jo paljon. Kannattaa vielä irrotautua katkeruudesta ihan oman hyvinvoinnin takia.

Eihän se hänen vika ole, jos poikansa ei ole hoitanut asioita vastuullisesti. Ajattelisin lapsen etua ja heidän suhdettaan. Mutta tietenkin teidän ehdoilla. Jos et jaksa juosta yhtään minnekään, sanot että hän voi tulla teille tms. mutta ajattele, että lapsi saa yhden rakastavan aikuisen lisää elämäänsä ja sinä vaikka joskus myöhemmin helpotusta hoitamiseen, jos vaikka saisit tulevaisuudessa hoitoapua lapsen isovanhemmalta.

Poissaolevan isän lapsena mua harmittaa suunnattomasti, että en ole läheisissä väleissä myöskään isän sukuun, koska näin vanhemmalla iällä olenkin oppinut, että sieltä löytyy mukavia ihmisiä, jotka kuitenkin ovat minun sukulaisiani. Lapsellasi on kuitenkin vain määrätty määrä sukua, eikä 50% noista ihmisistä kannata sulkea ulos siksi, että yksi siltä puolelta eli se isä on kelvoton.



Jos anoppi ei ole veemäinen jostain konkreettisesta syystä (alkoholismi, kleptomania tms. "oikea" ongelma) vaan henkilökemianne eivät vaan kohtaa on lapsen etu, että hänellä on mahdollisimman paljon suhteita lähisukuunsa. Lapsesi on kuitenkin oma persoonansa, ja jos anoppi vaan on luotettava ja ongelmaton, heidän kemiansa voivat hyvinkin kohdata.



Mutta ei sulla ole velvollisuutta juoksutta lasta siellä sun täällä, jos ja kun aika ja jaksaminen ei riitä. Anoppi voi hyvin tulla hakemaan lasta ja palauttaa lapsen kotiin tai tulla välillä teille käymään.



Musta tuossa tilanteessa teiltä molemmilta edellytetään pitkää pinna, koska olette toisillenne hyvin konkreettinen muistutus ikävästä seikasta eli siitä, että sinä olet tehnyt lapsen epäkelvon miehen kanssa ja että anoppi on kasvattanut kunnottoman pojan. Luonteva suhde toisiinne vaatii ylpeyden nielemistä, mutta tavallaan olette tässä samassa veneessä.



Tsemppiä!

Meidän kohdalla tilannetta mutkisti vielä "anopin" sairaus, jonka takia hän ei oikein voinut olla lapsenhoitoapuna, vaan todellakin jouduin viemaan lasta näytille, enkä kuitenkaan "hyötynyt" itse tästä aikuiskontaktista. Meidänkin tapauksessa anoppi oli aluksi aika tungetteleva; kylässä olisi pitänyt hänen mukaansa ravata joka viikko.



Itse tein kuitenkin päätöksen pysyä väleissä tämän ihmisen kanssa. Hän on lapseni isovanhempi! Arvostan myös hänen haluaan pitää yhteyttä lapsenlapseensa vaikeassa sosiaalisessa tilanteessa. Itse asiassa vuosien varrella minun ja tämän "anopin" välille on kehittynyt jonkinlainen ystävyyskin, vaikka hänkin on aika hankala luonne. Aika parantaa kaikki haavat: myös sen katkeruuden, mitä nyt - ihan oikeutetusti - tunnet jäätyäsi lapsen kanssa yksin.



Minäkin kehottaisin sinua pitämään yhteyttä tähän ihmiseen, mutta tee hienovaraisesti ja NAPAKSTI myös selväksi, että elämäntilanteesi on kuormittava jo tällaisenaan, yhteydenpidon on tapahduttava joustavasti ja sinun(kin) ehdoillasi. Voisiko anoppi tosiaan olla välillä myös avuksi? Kannustan avoimuuteen: voit ihan suoraan puhua näistä asioista anopin kanssa, myös ahdistuksestasi. Joko anoppi ymmärtää ja joustaa tai sitten hän saa tyytyä siihen, mitä sinä olet valmis tarjoamaan.

Puheluita tuli, että voisinko tulla näyttämään lasta. Välimatkaa 400 kilsaa, mulla ei autoa, niillä kyllä. Kuulemma lapsen isän mummokin haluaisi nähdä vielä ennen kuolemaansa. Se on voi voi. Oon sanonu, että avaan kyllä oven jos haluvat kylään tulla. Mutta minä opiskelija ja yh, en lähde reissaamaan lapsen kanssa julkisilla lasta näyttämään. Omat isovanhemmat on vierailulistalla kyllä aika paljon edellä.



Nyt lapsi on 6, eipä ole tämän isän sukua näkynyt. Eipä siis taida kiinnostaa. Isä on nähny lastaan kerran vuodessa, ja sekin tapaaminen on ollu aina kamalan shown takana... Mekin siis erottiin kun olin raskaana.



Nyt en oo enää yh ja mun lapsella on oman suvun lisäksi isäpuolen suku ja mun ystävät, eli paljon aikuisia ihmisiä, joille tuo tyttö on rakas. En kyllä tämän exän suvun yhteydenottoja kaipaa. Lapsen takia olisin ollut valmis pitämään yhteyttä yllä, mutta alotteen pitäs tulla sieltä puolelta. Oletus oli aina se, että minä järjestän ja näen vaivan. No. Omapahan on tappionsa.

ei "anopilla" tai muilla isän sukulaisilla ole mitään oikeutta lapseen, jos sen häneltä kiellät. Niin simppeliä se on.

ei "anopilla" tai muilla isän sukulaisilla ole mitään oikeutta lapseen, jos sen häneltä kiellät. Niin simppeliä se on.

jos kuitenkin kyse oli siis avioerosta, ei avoerosta, et voi muuta kuin kestää.

määrittele itse tarkasti miten usein ja missä tapaatte. Näin et ahdistu niin kovin hänen soitoistaan. Ei tarvitse hypätä anoppilassa joka kerta kun puhelin soi!



Esim. kerran kuukaudessa kutsut anopin kylään / menet anopille vauvan kanssa. Toteat lopuksi että nähdään taas ensi kuussa. Sinun ei tarvi ystävystyä anopin kanssa, tavoitteena on luoda suhde lapsen ja anopin välille.



Kaikille on etua että välit säilyvät.

Puheluita tuli, että voisinko tulla näyttämään lasta. Välimatkaa 400 kilsaa, mulla ei autoa, niillä kyllä. Kuulemma lapsen isän mummokin haluaisi nähdä vielä ennen kuolemaansa. Se on voi voi. Oon sanonu, että avaan kyllä oven jos haluvat kylään tulla. Mutta minä opiskelija ja yh, en lähde reissaamaan lapsen kanssa julkisilla lasta näyttämään. Omat isovanhemmat on vierailulistalla kyllä aika paljon edellä. Nyt lapsi on 6, eipä ole tämän isän sukua näkynyt. Eipä siis taida kiinnostaa. Isä on nähny lastaan kerran vuodessa, ja sekin tapaaminen on ollu aina kamalan shown takana... Mekin siis erottiin kun olin raskaana. Nyt en oo enää yh ja mun lapsella on oman suvun lisäksi isäpuolen suku ja mun ystävät, eli paljon aikuisia ihmisiä, joille tuo tyttö on rakas. En kyllä tämän exän suvun yhteydenottoja kaipaa. Lapsen takia olisin ollut valmis pitämään yhteyttä yllä, mutta alotteen pitäs tulla sieltä puolelta. Oletus oli aina se, että minä järjestän ja näen vaivan. No. Omapahan on tappionsa.

se, mikä oikeastaan määrittelee perheen ja suvun. Onko se ainoastaan biologinen asia? Jos ajattelee vaikka adoptoituja lapsia, niin monilla syntyy jonkinlainen mielenkiinto biologisiin vanhempiin, mutta silti aina kuulee, että he pitävät adoptioperhettä kuitenkin varsinaisena perheenään. Harva kyseenalaistaa tämän. Samalla periaatteella minun on vaikea ajatella, että minun täytyisi pitää yllä yhteyksiä lapsen vuoksi, joka huom. on vasta 4 kk ikäinen, eli ei varsinaisesti tunne näitä miehen puolen vanhempia! Se tuntuu teennäiseltä ja ahdistavalta. Mies rikkoi perheen eikä olen varsinaisesti lapsestaan kiinnostunut. Minun kirjoissani tällöin ei perhettä ole, eikä joku verisukulaisuus ole pakottava syy olla yhteydessä. Lapsellani on kuitenkin yhdet isovanhemmat, tätejä ja setiä, kummivanhemmat ja paljon rakastavia aikuisia, jotka voivat olla se _oikea_ perhe ja suku.

Tai ehkä tämä ajattelu on vain tämänhetkistä katkeruutta. Mitään päätöksiä en ole mihinkään suuntaan kyllä tehnyt vielä. Ahdistaa vain. t. ap

isompi, hän kuulee että SINÄ kielsit häneltä mummun? Onko se muka sinusta oikein? Mutta toki, ei sinun tarvitse sinne aina juosta kun mummu rimpauttaa:) Ja sille joka sekoili avo-/avioliitoista, ei niillä isän puolen muilla sukulaisilla kyllä ole avioliitonkaan kautta mitään oikeuksia, eihän yh-äitiäkään voida velvoittaa pitämään yllä suhdetta omiin sukulaisiin vaikka sukulaisuus taattu;)

mutta omilla ehdoillani. Sinun (myös henkinen) jaksamisesi on nyt äärimmäisen tärkeää, älä ajattele yhtään mitä pitäisi tehdä tai miten kuuluisi toimia, vaan itsekkäästi mitä itse jaksat. Mun oli jo vaikea kestää normi ydinperhetilanteessakin esikoisvauvan kanssa ihan ok anoppia. Älä missään nimessä tee yli voimiesi, se voi kostautua lapselle. Voisitko sanoa anopille rehellisesti, että haluat pitää yhteyttä, mutta et nyt jaksa kyläillä ja teille voi tulla silloin ja silloin?



Todella paljon voimia sinulle!

Olen ajatellut viime aikoina paljon tuota asia, jos oma poikani saisi lapsen naisen kanssa josta eroaisi. Ainakin suhteet tämän hetkiseen tyttöystävään ovat asialliset mutta ei mitenkään läheiset, luultavasti hänkin ajattelisi minusta että miksi vaivautua onhan hänellä oma isosukunsa.

se, mikä oikeastaan määrittelee perheen ja suvun. Onko se ainoastaan biologinen asia? Jos ajattelee vaikka adoptoituja lapsia, niin monilla syntyy jonkinlainen mielenkiinto biologisiin vanhempiin, mutta silti aina kuulee, että he pitävät adoptioperhettä kuitenkin varsinaisena perheenään. Harva kyseenalaistaa tämän. Samalla periaatteella minun on vaikea ajatella, että minun täytyisi pitää yllä yhteyksiä lapsen vuoksi, joka huom. on vasta 4 kk ikäinen, eli ei varsinaisesti tunne näitä miehen puolen vanhempia! Se tuntuu teennäiseltä ja ahdistavalta. Mies rikkoi perheen eikä olen varsinaisesti lapsestaan kiinnostunut. Minun kirjoissani tällöin ei perhettä ole, eikä joku verisukulaisuus ole pakottava syy olla yhteydessä. Lapsellani on kuitenkin yhdet isovanhemmat, tätejä ja setiä, kummivanhemmat ja paljon rakastavia aikuisia, jotka voivat olla se _oikea_ perhe ja suku.

Tai ehkä tämä ajattelu on vain tämänhetkistä katkeruutta. Mitään päätöksiä en ole mihinkään suuntaan kyllä tehnyt vielä. Ahdistaa vain. t. ap

Vastaan vielä omasta vinkkelistäni tähänkin. Oma tilanteeni lapsena oli hyvin samanlainen kuin sinun lapsellasin tulee olemaan, jos yhteyttä isän sukuun ei pidetä. Olen lapsena kiertänyt kylässä äidinpuoleisilla sukulaisilla ja minulla on joihinkin heistä hyvät ja joihinkin hieman huonommat välit. He ovat kuitenkin omalla tavallaan läheisiä juuri luodun sukulaisuusuhteen vuoksi. Vaikka minulta ikäänkuin puuttuu puolet suvusta, minulla on laaja suku äitini puolelta. Jos äitini suku olisi pieni ja/tai kaukainen, kokisin varmaankin paljon voimakkaammin, että minulta puuttuu jotain, koska en tunne isäni perhettä ja sukua.

Tästäkin huolimatta olen vähän harmissani siitä, että minulla ei ole perhesuhdetta isäni perheeseen. Isäni ja äitini ero oli riitaisa ja äitini on varmasti ajatellut aika pitkälti kuin sinä sen suhteen, kuinka tarpeellisia nämä sukulaiset ovat. Tietääkseni nuo sukulaiset yhtä poikkeusta lukuunottamatta eivät äitiini ja isäni tilanteen, välimatkan ja varmaankin ihan kiinnostuksen puutteen vuoksi olleet yhteydessä minuun ja äitiiini.

Jos kuulisin nyt aikuisiällä, että esimerkiksi isänäitini olisi halunnut tutustua minuun, mutta äitini olisi kieltänyt, olisin raivoissani ja hyvin katkera. Jos äitini puolustelisi ratkaisuaan sillä, että hän koki oman sukunsa ja perheensä riittäviksi sukulaissuhteiksi, kokisin hänet itsekkääksi - hänellä on kuitenkin itse perustamansa perheen lisäksi sisaruksia, isä, äiti, neljä isovanhempaa ja kolme isoisovanhempaa, joihin hän ehti tutustua. Hänen perheensä, tukensa ja turvansa eli varmasti ihan riittävä perhe ja suku hänelle. Mutta kuka äitini olisi noista lähtokohdista ollut sanomaan, että minulle riittää puolet vähemmän?

Olen vahvasti samaa mieltä siitä, että perhesuhteet ovat ensisijaisesti sosiaalisia. Lähtökohtaisesti veri velvoittaa - ihmisellä on äiti, isä, mutta jos velvoitteitaan ei täytä, ei perhesidettä voi syntyä eikä näillä titteleillä ole merkitystä. Isäni ja hänen sukunsa ovat minulle vieraita, vaikka sukua olemmekin. Se, että sukulainen tai biologinen perheenjäsen haluaa kävellä pois tästä siteestä on kuitenkin eri asia kuin se, että häneltä kielletään ja estetään perhesiteen muodostaminen omaan verisukulaiseensa.

Lapsen isänäiti on lapsen isoäiti ihan yhtä lailla kuin sinun äitisi, sitä asiaa ei voi muuttaa. Jos hän haluaa pitää yhteyttä omaan lapsenlapseensa, siinä ei ole mitään teennäistä, vaikka miehen toiminta onkin kiusallista ja noloa teille molemmille. Näet tulevaisuudessa varmasti myös omien vanhempiesi kanssa, että lapsen suhde isovanhempiinsa ei ole äitisuhten jatke, vaan lapsenlapsiin tulee olemaan isovanhempiinsa oma sinusta riippumaton suhteensa, jossa on omat erityispiirteensä. Sama pätee valeanoppiin. Isänäiti on sukua lapselle isän kautta, mutta se ei tarkoita, että lapsen ja isänäidin suhde on lapsi-isä-isänäitisuhde. Lapsi ja isänäiti voivat vallan mainiosti muodostaa ihan oman keskinäisen kiintymyssuhteensa, mikä tietty korostuu kun lapsi kasvaa, itsenäistyy ja viestii vähän monipuolisemmin kuin sylivauva. ;)

Toimiihan tämä näinkin myös lyhyiden suhteiden kohdalla niilläkin, jotka leskeytyvät raskauden aikana (anteeksi karu esimerkki). Isovanhemmat, tädit, sedät ja muut voivat luoda sukulaissuhteen lapseen myös ilman isän läsnäoloa, vaikka eivät olisi ehtineet tavata nuorikkoa ja lapsen äitiä yhdessä isän kanssa. Tietty tuo tilanne ei ole kiusallinen, mutta ei minusta kiusallisuuden pitäisi olle se ratkaiseva asia näin isossa jutussa.

Jos isänäiti haluaa itse tehdä tuon sukulaisuussuhteen tyhjäksi kääntämällä selkänsä, ei tietenkään ole sinun hommasi itkeä perään. Perhe- tai sukulaissuhteen muodotuminen ei ole mikään itsestäänselvyys ja automaatti, vaan siinä on velvoitteensa. Minusta on kuitenkin lapsen kannalta ikävää, arveluttavaa ja väärin, jos sinä yksipuolisella päätöksellä tapat yhden lapsesi orastavista isovanhempisuhteen.

Adoptiolapsen tilannetta ei musta voi rinnastaa sinun tilanteeseesi. Adoptiolapsella ei ole biologisia perhesuhteita, koska hänen biologiset vanhempansa tai lähisukulaisensa eivät ole kyenneet huolehtimaan hänestä. Sukulaisuhde on rikottu kun velvoitteita lasta kohtaan ei ole täytetty ja siksi hänet on adoptoitu uuteen perheeseen ja uuteen sukuun, joka luo perhesuhteen välittällä. Sinun lapsesi sukulaissuhteita ei kuitankaan olla korvamassa uusilla ja aidommilla (ainakaan nyt) eikä sinun lapsesi (kaikkia) sukulaisuhteita ole alkujaankaan rikottu - tai ainakaan tämä isoäiti ei ole rikkonut.

Enkä minä muuten usko, että kukaan adoptoitu tai adoptoimaton lapsi ylipäätään arvostaisi sitä, että hänen alkuperäiset perheyhteytensä rikotaan, koska hänellä on kuulemaa jo ihan tarpeeksi perheenjäseniä tai koska henkilökemia ei kohdannut.

Joo anteeksi, tuli hirveän pitkä sepustus, mutta jotenkin oikein kiihdyin kun ajattelin tuota, että oma äitini olis "jemmannut" sukulaisini minulta. Vaikka en kyllä usko, että äitini ikinä tekisi niin. Mutta vahva fiilikseni ja kiihtymykseni siitä, että teet väärin jos riistät lapselta isoäidin perustuu tietty siihen oletukseen, että isoäiti välittää lapsesta. En ole tavannut häntä tai sinua enkä tietenkään oikeasti tiedä, miten asiat ovat.

7

esim 1-2 krt/kk. Ei sun tarvi vastata aina hänen puheluihin, on niin helppo sanoa, että pidät puhelinta äänettömällä, kun nukutte vauvan kanssa. Koita jaksaa!

vaan vauvaa tullaan katsomaan

ja piste.

Olen saanut paljon ajattelemisen aihetta! Erityiskiitokset sinulle 7/18. Kokemuksesi on todella tärkeä, samoin arvostan mielipiteitäsi. Kuten sanottu, vielä en tässä asiassa ole minkäänlaisia päätöksiä tehnyt. Tällä hetkellä ajatukset ja ahdistukset ovat vielä oman pään sisäisiä asioita. Uskon kuitenkin, että minusta lopulla löytyy aikuista sen verran, että jaksan pitää yhteyttä anoppiin. Mutta vielä tällä hetkellä se tuntuu todella vaikealta. Ihan tämän yleistilanteen vuoksi. Olo on nöyryytetty ja stressaantunut, mutta eiköhän se siitä vielä paremmaksi muutu. t. ap