"Luonne kasvaa vaikeuksien ja koettelemusten keskellä." Tätä en oikein usko!

tarvitaan se peruspohja, joka osaa kasvaa ja haluaa kasvaa. Sinulla ei ole niitä, ei sen puoleen, ei monillakaan ole.

se menee niin, että joidenkin luonne kasvaa ja jotkut lannistuvat.

näin minulla, siis tuo toka vaihtoehto.

On keinoja ratkaista ongelmia.

Olisin mieluummin ollut kokematta monia asioita, jotka nyt kuitenkin olen kokenut. Ei niistä luonne mitenkään ole kasvanut, mutta ne ovat opettaneet, että yhteiskuntamme on aivan mätä ja arvostukset aivan pielessä!

Se jos edelleen etsii syitä muista ihmisistä ja yhteiskunnasta kertoo ettei koettelemukset ole opettaneet mitään. Olet edelleen omien mt-ongelmiesi luupissa. Kai olet terapiassa? Läpimurto on tekemättä. Et pysty vielä katsomaan itseesi.

No mua on kasvattanu. Olen ihmisenä äärettömän onnellinen, iloitsen jokaisesta päivästä ja en tahdo pahaa toisille. En ole yhtä itsekäs ja armoton kuin olin joskus aiemmin.

Käsittääkseni minulla on ollut huomattavasti keskimääräistä raskaampi elämä. Kiitos siitä :))

Sen olen mäkin huomannut.

Tosin ei välttämättä menestyksestä ja rikkaudestakaan.

Luonteen jalostumisen tarvitaan Jeesuksen armo, ei ihminen itsestään hyvään suuntaan kehity.

No mua on kasvattanu. Olen ihmisenä äärettömän onnellinen, iloitsen jokaisesta päivästä ja en tahdo pahaa toisille. En ole yhtä itsekäs ja armoton kuin olin joskus aiemmin. Käsittääkseni minulla on ollut huomattavasti keskimääräistä raskaampi elämä. Kiitos siitä :))

tosin en ihan noin raikuvasti lähtisi epäonnestani kiittämään! :D Mutta kyllä kaikki ne menetykset ja vastoinkäymiset ovat tehneet minusta nöyremmän, lempeämmän ja armeliaamman ihmisen. Ei edelleenkään niin, että kulkisin ympäriinsä kynnysmattona, mutta osaan antaa muillekin heidän heikkouksiaan anteeksi, jopa niille, jotka "minua vastaan rikkovat" (ja ei, en ole muuta kuin tapauskovainen, joskus jokunen pieni sana, pyyntö tai kiitos lähtee sinne jonnekin...). :p Koen, että vastoinkäymiseni eivät ole rangaistus minua kohtaan, vaan niiden myötä tiedän vahvuuteni. Tiedän, että selviän mistä vaan.

se, mikä ei tapa, se katkeroittaa.

Tai joku voi kokea kaikki nuo.

Ehkä se tosiaan tarvitsee jos sisimmästä halun kasvaa ja muuttua. Henkilökohtaisten kokemusteni mukaan ne jotka katkeroituvat, eivät voi muutenkaan hyvin. Yleensä taustalla on jotain masennusta tms mt-ongelmia, kuten omalla kohdallanikin oli.

Asioista lannistuvat taas ovat vakavammin masentuneet, kuten itsekin olin.

Siinä vaiheessa kun se viimeinen rankka vastoinkäyminen tuli, yritin tappaa itseni, no luonnollisestikin selvisin siitä ja kivikkoisen tien myötä olen nyt ehjempi, vahvempi ja luultavasti paljon siedettävämpi ihmisenä.



Enää en osoittele sormellani niitä "syyllisiä" tai etsi kaikesta sitä negatiivista. Toki olen vieläkin realistinen ajatusmaailmaltani, mutta niiden asioiden myötä mitä minä olen kokenut voin sanoa että olen vahvempi ja paranneltu versio siitä mitä olin ennen.

Vaikka miltei koko elämäni on ollut yhtä taistelua ja hampaiden kiristystä niin ilman niitä tapahtumia en olisi näinkään vahva ihminen.

Minua ne vastoinkäymiset ovat kasvattaneet ja uskon että ne jotka ovat katkeroituneet, eivät ole vielä halukkaita kasvamaan.

kiillottuneen yhtään elämäni järjestämistä yllätyksistä. Niin hyvä ihminen en ole.

En ole jalostunut yhtään, enemmän olen kyynistynyt ja hetkittäin katkeroitunut. Varmasti olen paljon vahvempi ja näen asiat hyvin erilailla, mutta silti toivon etten olisi kokenut sitä kaikkea. Hinta on ollut liian kova.



Toisaalta ymmärrän muitten murheita paremmin, osaan kuunnella. Kaikki mustavalkoisuus, ehdottomuus ja fanaattisuus ovat karisseet.

Enkä syytä ketään mistään asioista enkä ole koskaan syyttänyt - en edes itseäni syytä mistään. Ei ole mitään huonoa omaatuntoa tai itsetuntoa. Ei ole mitään mistä ketään voisi syyttää.



Joten voisitko selventää vastaustasi. Tämä ei ole mikään mt-ketju, jos olet erehtynyt niin luulemaan. Oletko joku hoitotyössä oleva, joka on seonnut omasta työstään ja syötää sitä joka paikkaan...jotain typeriä matalan tason teorioita.

kuten joku aiemmin sanoi. Ei se ole muiden syyttämistä jos näkee asiat realistisesti. Ja kyllä muita saakin syyttää jos on aihetta. Ihminen ei ole saari vaan muiden tekemiset ja tekemättä jättämiset vaikuttavat.



Jos vaan voisikin olla, että vain minun itseni tekemiset vaikuttavat itseeni, niin eihän tässä monellakaan sitten mitään hätää eikä ongelmaa olisi!

Vanhempiaankaan kun ei ole voinut valita vaan joutuu kantamaan taakkana monelaista läpi elämänsä. Kaikka haavat ei parannu ikinä vaan niitä kantaa sisällään aina.

Samoin täyttä paskaa: "kenellekään ei annetta kannettavaksi enempää, kuin hän jaksaa kantaa".

joissa on henkisesti kypsiä ihmisiä ilman sen suurempi tragedioita. JOissakin suvuissa ollaan luonnostaan tasapainoisia ja ajattelevaisia- on elämäntaitoja. SE on onnellista. Toisenlaisen elämän tuo sitten se että on vaikeita ongelmia jotka on ratkaistava ennen kuin voi kasvaa ehjäksi ja tasapainoiseksi. Lapset tarvitsevat pettymyksiä jotta heidän sisunsa ja selviytymistaitonsa kasvavat- pumpulista ei kukaan ponnista mihinkään- ja samoin löytääkseen oman tiensä tarvitaan vastuksia. Jos on liikaa pettymyksiä ja tragedioita, ihminen voi luovuttaa ja musertua, mutta sopivassamäärin ne todellakin kasvattaa, opettaa sietämään pettymuksiä ja yrittämään uudelleen. Jota elämässä voisi saavuttaa jotain, tarvitse usein olla hyvin sinnikäs. Tänä päivänä nuoret sukupolvet on kasvaneet siihen että kaikki tulee joko itsestään tai vähän mankumalla. Se on hirveää, koska heiltä puuttuvat rahkeet saavuttaa yhtään mitään, he eivät osaa käyttää itseään eivätkä ymmärrä että kaikki arvokas saavutetaan sinnikkäällä työllä, itseään vaivaamalla. Kun pitäisi ponnistella eikä osaa, syrjäytyy jos vanhemmat eivät ole hyysäämässä. Curling-lasten kohtalo on karu. Heiltä puuttuvat nämä elämäntaidot kokonaan.

Henkiseen kasvuun liittyy paitsi kyky arvioida itseään ja tekojaan, mm. suvaitsevaisuus, erilaisuuden ymmärtäminen, myötätunto, vastuu omasta elämästä yms. Tällä palstalla näihin ominaisuuksiin törmää harvoin. MOni on jäänyt pinnallisen, itsekeskeisen maailman vangiksi ja luulee että se mitä tuntee on joku yleinen totuus ja niiden tunteiden ja ärsytysten mukaan kuuluu toimia. Välistä puuttuu kokonaan se henkisesti kasvanut, ajattelemiseen ja vastuuseen kykenevä aikuinen.

Miten voisin ketään syyttää sellaisita asioista kuin että joku perheenjäsen on tehnyt itsarin, olen synnyttänyt kuolleen lapsen, tullut työttömäksi ja rutiköyhäksi, jne. Ei niistä voi ketään syyttää. Eivät ne ole oma vika. Ei niitä voi millään terapiassa tapahtuvalla läpimurrolla hoitaa. Sähän olet aivan seko! Eivät ne ole mitään mt-ongelmia. Ne ovat just niitä sellaisia koettelemuksia, jotka eivät opeta kerrassaan yhtään mitään! Kyyniseksi voi kyllä muuttua.



Selitystäsi odotetaan yhä!

En edes lukenut ap:n aloitusviestiä, kun otsikko jo herätti mussa nuo ajatukset. Oliko niissä viesteissä jotain samaa?

mieleen yksi tuttu, jolla niitä vastoinkäymisiä on kyllä riittänyt enemmän kuin kenellekään soisi. Hän sitten itse sanoo, kuinka ei enää ole pikkusieluinen eikä hermostuva.



Silti edelleen vetää herneitä pikkuasioista ja hänen kanssaan on vaikea tulla toimeen, kun koko ajan saa olla kieli keskellä suuta mitä hänelle sanoo, ettei hän taas hermostu.