Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Saako tuore äiti tuntea näin?
10.06.2011 |
Olen älyttömän onnellinen lapsestani ja en ole koskaan tajunnut että ihminen voi tuntea näin syvää rakkautta.
Mutta samalla ahdistaa ajatus siitä, että olen täysin sidottu tuohon nyyttiin. Oma elämä on menetetty ainakin osittain. Omallakin ajalla minulla pitää olla ajantaju mukana, että muistan mennä imettämään ajallaan. Ja koko loppuelämä tulee pyörimään tämn pienen ihmisen tarpeiden ympärillä.
Koska tähän ajatukseen sopeutuu? Olenko ainoa joka tuntee näin?
Kommentit (22)
Minulla on reilu 2 viikkoa vanha poika, ja nuo sanat olisivat voineet olla minun! Rakastan lastani, mutta tuntuu juuri tuolta! Eniten harmittaa, etten pysty edes huolehtimaan koirastani, joten jouduin antamaan sen lapsen isälle (ex-miehelleni). Milloin tähän tottuu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
esikoistani, ja tuommoisia tunteita olen käynyt jo läpi, vaikka lapsi ei ole vielä syntynyt. Eilenkin suihkussa katsoin mahaani, ja tuli semmoisia kauhun tunteita. Että apua, se on oikeasti tulossa ja mun pitää alkaa äidiksi.
Kerrottakoon nyt vielä se, että en ole mitenkään sitoutumiskammoinen, esim. kun mentiin miehen kanssa yhteen, oli heti selvää, että tämä on nyt sitten loppuelämän juttu ja elettiin heti rakentaa tulevaisuutta yhdessä. Silti kaikenlaisia tunteita tulee, ja ne pitää vaan käsitellä alta pois. Mä luulen, että että siihen vanhemmuuteen tottuu, siihen kasvaa. Totta kai alussa tuntuu välillä oudolta.
jotka menevät ajan myötä ohi. Minulla on välillä vieläkin moisia ajatuksia vaikka vanhin lapsista on 5v. Ei tuossa mitään pahaa ole.
Lapsi on kuitenkin suuri elämänmuutos ja sitoo melkeinpä loppuelämän.
aivan normaaleja tuoreen äidin tuntemuksia:)
En tosin muista missä vaiheessa ajatukseen sopeutuu, esikoinen jo 15v. Mutta tein vielä kolme lasta lisää, joten varmaankin sopuduin kun uskalsin lisääkin tehdä. Tällä hetkellä mielessä miten sopeutuu aikuistuvan lapsen vanhemmuuteen, tämä äitinä olokin on kokoaikaista kasvamista ja soputumista, koko ajan tulee jotain uutta, mutta niinhän sen kait kuuluu mennäkin.
Ja musta on mahtavaa, että uskallat myöntää sen! Sen verran tahtoisin kuitenkin oikaista, ettei loppuelämäsi tule pyörimään vain vauvasi tarpeiden ympärillä. Et tietenkään lakkaa koskaan olemasta äiti (eikä ole tietenkään tarkoituskaan), mutta vauvasi kasvaa ja itsenäistyy kyllä. Loppuelämän sijaan on siis kyse muutamasta vuodesta.
Hyvä, että sinulla on omaa aikaa. pidä siitä kiinni!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja ajatellut, etten todellakaan ole maailman ainoa äiti ja en aika varmasti ainoa, joka näin tuntee.
Ja myöskin yritän ajatella niin että kaikkeen pitää vain sopeutua aikansa.
ap
Kahden lapsen äitinä voin sanoa, että toi menee ohitse. Kun lapsi kasvaa ja voi olla isän kanssa pidempiäkin aikoja, ilman että tarvii itse vahtia kelloa. Toki isompienkin pienten kanssa on tavallaan sidottu, mutta helpottaa, kun lapset leikkii ja ymmärtää antaa äidille hetken rauhaa, että saa kahvin juotua. Ei tunnu yhtä sidotulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja ajatellut, etten todellakaan ole maailman ainoa äiti ja en aika varmasti ainoa, joka näin tuntee.
Ja myöskin yritän ajatella niin että kaikkeen pitää vain sopeutua aikansa.ap
Onhan se hitsin iso muutos, kun yhtäkkiä tulee sellainen pötkylä, jossa on täysin kiinni. Minulla on kaksi lasta isolla ikäerolla ja kyllä tämän kakkosen kanssa TAAS yllätti se, että hei, enhän mää taas saakaan:
- nukkua öisin rauhassa
- keskittyä yli viittä minuuttia mihinkään omaan
- lähteä "tuosta vaan" ovesta ulos, vaan pitää pakata tuhat tavaraa, miettiä vauvan aikataulut ja kulkureitit
- jutella työkavereiden kanssa työasioista
- lukea iltaisin kirjoja, kun ei vaan silmä pysy auki
- katsoa rikossarjoja digiboksilta, kun ne ovat aika karua kamaa
- KÄYTTÄÄ PUHTAITA VAATTEITA, AAAAAARRRGH
...mutta kyllä tässä on myös niin monta ihanaa puolta, että eteenpäin vain porskutetaan päivä kerrallaan. Lisäksi jo tiedän, että eskari-ikään mennessä elämä on tyystin erilaista. Ei tämä vauva-aika tai pikkulapsiaika niin kovin kauan kestä, aika hurahtaa nopeasti.
Itselläni on 4 lasta ja olen pitänyt sitä tavallisena että kun esikoinen syntyi; se kuului osana perhettä.
Baariin pääsee äitinä tai mummona ja matkailu onnistuu perheellisenäkin.
Minä olen tykännyt ajatuksesta että lapsi on loppuelämän siinä ympärillä. Mutta pitää muistaa että se lapsen elämä saattaa päättyä ennen sinun elämää ja se on lapsen elämä joka päättyy, eikä sinun.
Jokanen lapsi on oma yksilönsä ja elää elämäänsä aivan kuten sinä.
Rutiinit auttaa hahmottamaan päiviä niin sulla kuin lapsella jo aika varhaseen.
Älä tee arjesta suoriutumista minuuttiaikataululla mutta se jäsentää päivää mukavasti kun vaikka aamulla lähtee ennen ruokaa vaunukävelylle/puistoon, ruokailee, miten pitää päiväunia tai keittää ruokaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihanaa saada oikeita vastauksia. Ja oikeaa tukea.
ap
totesi ystäväni kun samojen tunteiden kanssa panikoin 8 vuotta sitten. Se pitää paikkaansa, ainakin omalta osalta. Äitiys löi suoraan sanoen lekalla päähän, vaikka rakastin ja rakasten edelleen jokaista lastani äärettömästi, niin se tunteiden sekamelska siitä, että a) on sidottu lapseen niin hyvässä kuin pahassakin ja b) siitä tunteesta ei pääse eroon enää koskaan, eikä voi enää paeta. Joku vertasi lapseen sitoutumista mieheen sitoutumiseen, mutta ei se minun mielestä ole lainkaan samanlaista. Lasta ja äidin vastuuta et pääse pakoon enää koskaan tapahtui mitä tahansa jos olet suht normitunteilla varustettu äiti, miehen voi heittää yli laidan ja se pärjää kyllä yksin pari tuntia yms. Voin lohduttaa, että sitten jos ja kun saatte lisää lapsia, niin tunne ei ole enää niin voimakas. Siinä mielessä kaksi tai useampi menee samalla kuin yksi. Ja toisaalta kun huomaa, että sen yhden saa hengissä pidettyä ja kasvatattua suht normaaliksi ihmiseksi, niin se tuo sitten vuorostaan sitä äitiyden riemua. Sen vuoksi kannattaa elää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siitä äitiyden arjesta tulee sitten tavallista, eikä enää muistakaan mitä sitä ennen teki edes sillä ajalla mitä oli itselle.
meni ohi siinä neljässä kuukaudessa. Sillon tuntui, että meistä hitsautui "me" paremmin, ja tavallaan arjessaan hyväksyi, että nyt on tällainen symbioosi tässä menossa. Ja siis tulee aina olemaan, eri tasoilla tietenkin.
Siihen asti mietin kun ei voi sitä ja tätä, vaikka hiffasin ettei sitä kannattaisi pyöritellä. Sittemmin ajatuskulku on, että miten voi vauvan kanssa tehdä sen ja tuon.
Jos mahdollista, isä mukaan sitten alusta asti kunnolla! Niin, että siis ihan poistut itse paikalta silloin tällöin, äläkö neuvo.
Onnea vauvasta!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihanaa saada oikeita vastauksia. Ja oikeaa tukea.
ap
Näitä vastauksia lukiessa voisi jopa luulla, että Av-mammat ovat muuttuneet kiltimmiksi toisilleen... Näinhän tätä palstaa kuuluisi käyttää!
Ihanaa saada oikeita vastauksia. Ja oikeaa tukea.
ap
Näitä vastauksia lukiessa voisi jopa luulla, että Av-mammat ovat muuttuneet kiltimmiksi toisilleen... Näinhän tätä palstaa kuuluisi käyttää!
kyllä kohta tulee joku "äippäx4" kertomaan, miten äidin on luonnotonta tuntea tuommoisia tunteita, ja hän ainakin palvoi jokaista vauvaansa jo kohdussa eikä koskaan ole tuntenut muita kuin positiivisia tunteita omia ihania pienokaisiaan kohtaan ;)
luonnollista on ja sanoisin vielä lohdutukseksi, että ne ensimmäiset kuukaudet ovat sitovimpia. Yritä siis alussa nauttia siitä, että saat olla vaikka koko päivän lökäreissä sisällä, kunhan vaan muistat imettää vauvan, pitää sylissä ja vaihtaa vaippaa. Mulla oli alussa kauhea stressi siitä, että en halua jäädä 18 vuodeksi neljän seinän sisälle. Toisaalta koin rinnassa kiinni olevan vauvan kanssa liikkumisen tosi hankalaksi. Imetyskään ei oikein sujunut muualla kuin kotona. Sitten helpotti, kun vauva alkoi olla yli 3 kk ja koko ajan helpottaa lisää :) (nyt 3 v.)
Ihanaa saada oikeita vastauksia. Ja oikeaa tukea.
ap
Näitä vastauksia lukiessa voisi jopa luulla, että Av-mammat ovat muuttuneet kiltimmiksi toisilleen... Näinhän tätä palstaa kuuluisi käyttää!
kyllä kohta tulee joku "äippäx4" kertomaan, miten äidin on luonnotonta tuntea tuommoisia tunteita, ja hän ainakin palvoi jokaista vauvaansa jo kohdussa eikä koskaan ole tuntenut muita kuin positiivisia tunteita omia ihania pienokaisiaan kohtaan ;)
Mutta so far so good...
T. 16, optimisti kaikesta huolimatta
No onko se sitten väärin?
Onhan se hienoa jos elämässä voi olla pinkeillä laseilla!
No onko se sitten väärin?
Onhan se hienoa jos elämässä voi olla pinkeillä laseilla!
mutta jos tulee toiselle sanomaan, että on luonnotonta ajatella noin, niin kyllä se alkaa olla jo aika paksua.
Alue: Aihe vapaa
ku niitä lapsia on enemmän kuin 1! vaikka neljä kappaletta!!
ei vais,varmaan moni muukin ajattelee noin.