En halua lapsettomuushoitoja, onko muita?
Meillä haaveillaan esikoisesta, ilman ehkäisy oltu 2,5 vuotta, aktiivista yritystä pari vuotta. Eilen kävimme perheneuvolassa, jotta aloitetaan tutkimukset, miksi lasta ei kuulu. Kovasti olemme miehen kanssa asioita miettineet ja puhuneet ja olemme pikkuhiljaa tulleet siihen tulokseen, että rankkoja lapsettomuushoitoja emme halua. Kunhan saamme tuloksia ja keskustelemme lääkärin kanssa, niin tietenkin tiedämme enemmän ja osaamme tehdä päätöksiä, mihin ryhtyä ja mihin ei.
Onko täällä muita, jotka miettivät -syystä tai toisesta- että ei halua hoitoja, joko ollenkaan tai sitten niitä "kovimpia"?
Olisi mukava keskustella aiheesta.
Kommentit (8)
Minullakin on takana keskenmenoja, joten tavallaan ainakin se tieto on, että on ainakin jonkinlainen mahdollisuus raskautua. (Tosin tässä parin vuoden aikana on vain yksi, joten kovin suurilla prosenteilla ei ole tärpännyt).
Me tosiaan menemme nyt heti noihin labrakokeisiin ja varaamme sitten ajan lääkärille. Kunnallisella puolella tosin taitaa olla niin, että kesälle ei kauheasti aikoja saa, joten voihan se mennä syksyn puolellekin, mutta tässä pikkuhiljaa.
Mulla on melkoisen säännöllinen kierto ja ovista ei voi olla huomaamatta. Olen niihin aikoihin niin kipeä, että mieluusti vain nukun pari päivää. Siksi olen ajatellut, että ehkä ovulaatiossa ei olisi vikaa? Mieluummin siinä kiinnittymisessä ja/tai siittiöissä.
Ajattelen, että helpottaa mieltä kovasti, jos tietäisi, että onko jotain vikaa (ja mitä). Ja siksi niihin tutkimuksiin lähdimmekin.
Onpas "ihanaa" löytää kohtalotovereita. Meillä yritystä on takana 2,5 vuotta. Alkuvuodesta menimme tutkimuksiin julkiselle puolelle. Minulta on poistettu kohdusta kaksi polyyppia (9/08 ja 11/10), mutta muuta "vikaa" minusta ei löytynyt (ja nyt ei kohdussakaan enää ole polyyppeja). Miehen spermanäyte oli myöskin ok.
Mietimme pitkään tutkimuksiin menemistä. Ei ehkä niinkään siksi, että pelkäisin tutkimuksia, mutta jotenkin en voi olla ajattelematta (vieläkään), että onko kaikkien "pakko" saada lapsia. Haluaisimme lapsia enemmän kuin mitään muuta, mutta silti mietityttää, että onko oikein käyttää kaikki mahdolliset keinot, että saamme haluamamme... Päädyimme kuitenkin siihen, että aloitin clomifen-hormonien syömisen, nyt on ensimmäinen kierto meneillään. Lääkäri puhui, että syksyllä voidaan sitten miettiä ivf:ää, mutta sitä en ole pahemmin edes uskaltanut vielä ajatella. Täytyy miettiä ja katsoa, miten käy...
Kannattaa hyvissä ajoin miettiä, kumpi painaa vaa'assa enemmän: lapsi vai "ei kovia hoitoja". Vaikkei kovatkaan hoidotkaan lasta takaa, mutta jollei lasta vuosien myötä vain kuulu, ja toive on kova, niin silloin kyllä toivoo tarttuneensa kaikkiin mahdollisuuksiin jo heti.
Näin ainakin meillä, kovien hoitojen jälkeen ja lapsettomuuden yhä jatkuessa. Loppupelissä on valmis kyllä käymään kaikki mahdollisuudet läpi. Alkuun mentiin pehmeillä keinoilla: ravinto, akupunktio, vyöhyketerapia, homeopatia, ja mitä kaikkea sitä aiheeseen saikaan liittymään. Kovat hoidot eivät tuntuneet omalta jutulta, ehkä eniten siksi, ettei sitä vain osannut luopua toiveesta että vauva kuitenkin tulisi ihan normaalisti.
Mutta nyt on käyty kovatkin hoidot ja ikä vain lisääntyy. Eikä lasta ole kuulunut, vaikkei mitään estettäkään pitäisi olla. Antaisin melkein mitä vain, että saisin 10 vuotta ikää pois. Rankkojakaan hoitoja en missään nimessä kadu, vaikka koville ottikin, Yllättäen kovilla oli ehkä enemmän sosiaalisesti, kuin fyysisesti, kun hormooneissa käyttäytyi itkuherkästi, eikä kaikille halunnut selitellä mitä ja miksi. Mut niistä selviää. En tiedä selviydynkö lapsettomuudesta.
miksi joku pelkää niitä hoitoja? mahdatteko haluta lasta ollenkaan jos "piikit pelottaa". En tarkoita pahalla vaan ihan todella mietin. :)
[quote author="Karoliina89" time="03.04.2013 klo 09:14"]
miksi joku pelkää niitä hoitoja? mahdatteko haluta lasta ollenkaan jos "piikit pelottaa". En tarkoita pahalla vaan ihan todella mietin. :)
[/quote]
no ehkä huono kommentti multa pahoittelen.
t. aloitan hoidot (klomit+inssi) ensi kierrossa
Täällä toinen joka ei myöskään haluaisi lapsettomuushoitoja, ainakaan niitä rankimpia. Olen läheltä seurannut kaveria, joka kävi läpi useimmat hoidot ja tie ei ollut helppo vaikka hänellä oli mahdollisuus keskittyä täysillä raskautumiseen (eli ei tarvinnut käydä töissä hyvän rahatilanteen takia ja parisuhde erittäin hyvällä mallilla). Raskautta ei saatu kuitenkaan aikaiseksi, muutama keskenmeno vain. Kaiken maailman hormonit laittoivat henkisen olotilan tosi epävakaaksi ja olemista ei yhtään helpottanut reilu painonnousu, huono iho ja rasvoittuvaksi muuttunut tukka.
Tällaista tilannetta seurattuani en halua samaa itselleni. Olen kokenut yhden aikaisen vaiheen keskenmenon ja sekin oli viikon henkinen vuoristorata (lähinnä alaspäin tosin) ja kerran kokeilin 3 viikkoa minipillereitä joiden viimeisinä päivinä ajattelin lähinnä hypätä ikkunasta alas vaikka olin juuri rakastumisvaiheessa nykyisen mieheni kanssa ja kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla tosi onnellinen. Lisäksi käytän jatkuvasti verenpainelääkitystä ja tämän perussairauden takia hormonit eivät ole suositeltavia minulle. Lapsettomuushoitojen jälkeen uskoisin olevani henkisesti ihan romuna vaikka raskaus saataisiinkin aikaiseksi, etten varmaan olisi kykenevä hoitamaan pientä vauvaa.
Raskautta on yritetty n. 9kk, mutta työkomennuksen takia emme ole asuneet mieheni kanssa viikolla samalla paikkakunnalla tästä ajasta kuin vajaa 3kk, joten ovulaatio ei välttämättä ole osunut kohdalle. Toisaalta olemme mieheni kanssa aika vanhoja ja jonkin verran olen myös miettinyt sitä, onko eettisesti oiken saada edes lapsia näin vanhana kun lapsen täysi-ikäistyttyä olisimme lähempänä kuutta -kuin viittäkymppiä molemmat.
Mun mielestä jokaisen pitää tehdä itse päätös hoitojen aloittamisesta tai aloittamatta jättämisestä, vain sinä ja miehesi tiedätte mikä on teille paras päätös ja kukaan ulkopuolinen ei voi teidän puolesta sitä päätöstä tehdä. Olen ollut joskus samassa tilanteessa, varmasti meitä on useampia.
Meidän tarina meni niin, että parin vuoden "saa tulla jos on tullakseen" -yrittämisen jälkeen menimme tutkimuksiin, juuri sillä asenteella että tutkitaan onko jotain syytä ja mietitään sitten voiko tai haluammeko tehdä asialle jotain. No tulokset olivat sellaiset, että ei ollut mitään syytä epäillä etteikö joskus onnistuisi luonnostaan, joten päätimme jättää asian luonnon haltuun. Vuosia kului, meitä se ei niinkään rassannut, mutta muita ihmisiä se tuntui stressaavan miksi emme tee asialle mitään. No jos ei itsellä ole pakkotarvetta saada sitä lasta keinolla millä hyvänsä niin miksi olisimme lähteneet siihen "rääkkiin" mitä olimme myös lähipiirissä hoitojen nähneen aiheuttavan. Meillä oli mukavaa yhdessä, elämässä paljon sisältöä työn, harrastusten, ystävien ja kummilasten kautta. Ajattelin, että jokaisen elämästä puuttuu jotain jos meidän kohdalla se on lapsi niin sitten se on niin.
Vuosia kului, välillä alkoi mieleen tulla ajatuksia mitä jos sittenkin. Eniten mietitytti hoitojen rankkuus. Se miten sovitan ne kiireiseen elämäämme, miten henkisesti jaksaisimme ja miten ihmeessä pystyisin piikittämään itseäni. Suurin pelko oli kuitenkin epäonnistumisen pelko. Seitsemän vuoden pohdinnan jälkeen totesin noiden olevan kohdallani vain tekosyitä ja olimme valmiita etenemään. siinä vaiheessa kun päätös tehtiin, ajattelimme että nyt tai ei koskaan, teemme mitä tilanne vaatii.
Olimme onnekkaita, sillä jo toinen PAS tuotti tulosta: odotan parhaillaan esikoista syntyväksi! Miksi kerron tarinani niin siitä syystä, että on monia teitä lapsettomuuden matkalla ja kaikilla se ei mene samanlailla kuin lehdissä ja tv:ssä kerrotaan. Jokaisella on oikeus tehdä omat päätöksensä, kaikkea ei toki voi itse päättää, mutta kukaan ulkopuolinen ei saisi puuttua näin henkilökohtaiseen asiaan. Joskus ne raskaatkin hoidot onnistuvat ja joskus ne sujuu itseasiassa aika kivuttomasti. Mutta tehkää oma päätöksenne, koska hoitoihin ei kannata lähteä epävarmana,niihin ei ole koskaan pakko lähteä. Olen onnellinen, että me emme hosuneet asian kanssa vaan teimme miltä itsestä hyvältä ja oikealta tuntui. Kaiken tämän jälkeen olen todella onnellinen, että minulla on elämään rakentunut paljon sisältöä ja parisuhdekin perustuu muuhun kuin lapsiin. Kaikentämän lisäksi jos saan vielä lapsen niin olen äärettömän kiitollinen:)
Meillä myös haaveissa esikoinen, ehkäisy jätetty 02/10 ja tuloksena keskeytynyt keskenmeno ja yksi tuulimuna. Itsellä ja miehellä kamala piikkikammo ja toisalta minulle on tullut jo veritulppa e-pillereistä, joten kaikki hormoonit eivät minulle sovi. Luvatut lapsettomuustutkimukset ovat siirtyneet tuulimunan takia, koska minulla ei kuulemma ole ongelmaa raskaaksi tulossa. Mutta sitten tätä toista ongelmaa, eli raskauksien loppuunasti kestämistä ei enää otetakaan tosissaan vaan tämä on kuulemma todella yleistä ja normaalia... No itsestä olo ei kyllä tunnu normaalille...
Olen aloittanut jo aluksi kevyen hormonaalisen lääkityksen (clomifen), jolla saadaan ovulaatiota paremmaksi. Tästä ei minulle ole ainakaan vielä tullut sivuvaikutuksia, ainoat ehkä voimakkaammat oviskivut, mutta sehän helpottaa vain oviksen bongaamista.
Eli tilanteemme on se, että mikäli en tule kesän aikana raskaaksi tai saan vielä kolmannen keskenmenon peräkkäin, pääsemme syksyllä tutkimuksiin. Tutkimuksia suosittelen myös teille, sillä eihän ne sido vielä siihen, että on pakko ryhtyä hoitoihin. Hoitomuotoja on kuitenkin lievempiäkin, riippuen toki syystä, miksi lapsi viipyy.
Eli ainakin me lähdemme nyt liikkeelle siten, että syön näitä clomeja kesän ja sitten jos ei auta, niin käydään tutkimukset läpi (käydään jo kesän aikana verikokeissa ja mies antaa spermanäytteen) syksyllä. Sitten tiedetään toivottavasti (ainahan syytä ei löydy), että onko meillä mahdollisuuttakaan saada lasta.