Lue keskustelun säännöt.
Yksi lapsemme kuoli ja tuntuu, että me vieraannumme mieheni kanssa :(
01.06.2011 |
Yksi lapsistamme kuoli reilu vuosi sitten. Se oli ja on edelleen vaikea paikka meille molemmille. Sen sijaan, että tuo olisi lähentänyt meitä, niin minusta tuntuu, että olemme vieraantuneet toisistamme ja riitelemme ihan pikkuasioistakin, joista ei tarvitsisi riidellä.
Alkaa tuntua, että tällä menolla meillä on ero edessä, mutta en sitäkään haluaisi. Osa lapsistamme on vielä melko pieniä ja nämä jatkuvat riitamme vaikuttavat varmasti jokaiseen lapseen.
Olen tästä yrittänyt mieheni kanssa keskustella, melko huonolla menestyksellä. Siitä olemme yhtä mieltä, että erota viimeiseksi haluamme. Mies ei kuitenkaan ole kauhean halukas lähtemään mihinkään terapiaankaan enkä usko, että ilman sitä voimme liittoamme jatkaa enkä tiedä onnistuuko se sen jälkeenkään.
Kommentit (13)
menettäneille syvimmät osanottoni...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka ette kuuluiskikaan kirkkoon, niin mulle tulee ekana mieleen, että menkää puhumaan diakonille (tai pyytäkää kotiinne??). He ovat empaattisia ja inhimillisemmän tuntuisia kuin terapeutit. Ja he osaavat jotenkin käsitellä kuolemaakin kauniimalla tavalla. Noihin tapaamisiin ei todellakaan liity mitään uskonnollista (ellei itse halua) ja uskon että teitä halutaan auttaa.
Me menetimme vauvamme myös 10kk sitten ja tiedän tunteesi. Vauvan menetys joko lähentää tai erottaa vanhempia. Meidän tapauksessa lähensi, vaikka välillä onkin hetkiä, jolloin tekisi heittää mies pihalle. Olette molemmat varmaan vielä kriisissä, koittakaa antaa aikaa toisillenne ja kuunnelkaa toisianne. Meillä mies ei halua puhua vauvasta, mutta silloin kuin hän puhuu, pysähdyn kuuntelemaan. Hän taas kuuntelee itkujani vaikka joka ilta. Tuntuu tärkeältä olla painostamatta miestä, hän suree omalla tavallaan, niin erilailla kuin minä.
En osaa auttaa sinua ongelmassasi, mutta toivon teille parasta. Ehkä aika auttaa..
Meilläkin lapsi kuoli hetki sitten. Suru on vasta käynnistynyt järkytyksen jälkeen ja meillä on ollut 2 isompaa riitaa takana. Ekaa odotin oikein ja se meni aika hyvin mutta toinen oli jo ihan järjetöntä huutoa ja raivoa, tässä jälkimmäisessä oli lapsetkin läsnä. Mutta tilanne selvitettiin ja erikseen puhuin lapsille että saa olla vihainen ja asiat selvitetty.
Mies ei puhu lapsen kuolemasta. Ja se on kai ihan yleistä miehille, mitä nyt noita sairaalasta saatuja papereita on uskominen.
Ei kaikki sure samalla tavalla ja jokanen menee omaan tahtiin eri vaiheisiin.
Meillä isoin lapsi on koulussa ja pelko hänen selviytymisestä on suuri. Sisarrus oli kiinteä osa hänen elämää vuosia.
Ollaan itketty yhdessä, luettu kuolemaa käsitteleviä kirjoja. Tehty mukaviakin asioita!
Minusta kannattaa miettiä saako elämässä olla hyvää ja kaunista vaikka lapsi kuolee. Saako tulla vaikka raskaaksi uudestaan ja kokea niin suuren onnen? Vai tarkoittaako tämä että "on päässyt yli kuolleesta lapsesta"? Tätä pelkään eniten että joku sanoo näin, silloin varmaan sekoan. Ei tästä pääse varmaan koskaan yli.
Mutta parisuhde on vaikea asia. Ja minusta kuolema saa vaikuttaa siihen kauan.
Olen saanut jo kuulla: "mikä on vaikeaa" tai "eikö jo pitäisi päästää irti"? Siis ei mieheltä vaan läheiseltä.
Vertaan heti toisiin läheisensä menettäneisiin: eikö menetys ollutkaan suuri vaikka lapsi oli esikouluikänen ja kuitenkin selvästi oma persoona?
Jos minä kuolisin, eikö minua surtaisi hetkeä kauempaa?
Minusta juuri lapsen menettämistä surraan kauan ja sitä saa tehdä vaikka omaan kuolemaan saakka, mutta miten, se kannattaa miettiä. Sillä sureminen on työtä ja se varmaan muuttuu. En usko että herään joku aamu ja huomaan että en enää sure.
Mitä niin kamalaa on jos suree?
En ole ottanut masennus- tai unilääkkeitä. Väsytän itseni päivittäisellä tekemisellä. Henkisesti on hemmetin raskasta mutta fyysisesti väsytän lenkillä tai puutarhassa.
Olen ajatellut käyväni juttelemassa jossain, en pidä oleellisena sitä tuleeko mies mukaani. Sieltä saa paljon varmaan vinkkejä parisuhteeseen ja ainakin omaan toimintaan apuja? Ja ehkä miehen voisi ottaa myöhemmin mukaan kun on vaan ensin sinun kanssa aloitettu.
Lapsien kanssa on käyty puhumassa mutta en ole yksin ollut. Ehkä joskus tulee sen aika, nyt olen vaan mykistynyt.
Kävyllä on toimintaa, mekin käyty juttelemassa ja kuuntelemassa muita lapsen menettäneitä. Siis vertaistoimintaa. Suosittelen teidänkin menevän sinne, voit mennä myös itse. Kuolemasta ei tartte olla kulunut vaan hetki, sinne voi mennä aina kun haluaa.
Kävyllä on leirejä ja ne auttaa varmaan isompia lapsia käsittelemään asioita?
Kuolleelle lapselle voi tehdä muistopaikan lapsille (kuvia, kuolleen lapsen tavaroita, vaatteita). Voitte perheenä tehdä asioita joita kuollut lapsi tykkäsi tehdä.
Mun on pakko nyt mentävä lapsien kanssa mutta koitan ehtiä myöhemmin takasin.
että parisuhde ei ole kyllä siitä parantunut ollenkaan. Riidellään koko ajan eikä läheisyyttä ole. Koko ajan vain äksyillään toisillemme, lapsetkin (on kaksi elossa olevaa pientä) näkevät riitoja. Ja kun heillä on varmasti muutenkin vaikeaa. Meillä ei oikein ole energiaa nyt mihinkään ylimääräiseen, parisuhdeterapiaan tms, vaikka sellaiseenhan tässä pitäisi ehdottomasti mennä. Ei vaan jaksa, hyvä kun hädin tuskin jaksetaan hoitaa lapset ja käydä töissä. Pelottaa kyllä miten tässä käy, en haluaisi erota. Pitäisi jostain löytää se energia avioliiton pelastamiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja osanotot suruusi :(
Meiltäkin kuoli vauva tänä vuonna ja suru on ollut raskasta ja haastanut myös parisuhdetta. Olemme käyneet kahdestaan kriisipariterapiassa. Se on auttanut paljon ymmärtämään toisiamme, sillä näin vaikea ja ennalta-arvaamattoman surun edessä ihmiset käyttäytyvät niin eri tavoin, vaikka olisi naimisissa oltu kymmenen vuotta.
Jos vain jaksat, niiin ota yhteyttä lähimpään kriisikeskukseen ja kysy mahdollisuutta terapiaan - he osaavat neuvoa eteenpäin.
Jaksamista ao!
ja saa mennä, vaikkei kuulu kirkkoon. Ja ne ottavat tärkeysjärjestyksessä, jossa lapsen kuolemaa ei kyllä ohita moni muu....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja vaikka jopa olisi niin terapia on keksitty nimenomaan näitä ihmistä kohtaavia suuria suruja ja psyykkisiä asiankäsittelyvaikeuksia varten!
Jos teillä on muitakin lapsia niin herranjumala juoskaa sinne terapiaan ennen kuin pilaatte heidänkin elämän. Kiva sitten kun teininä tekevät itsemurhat hekin kun eivät koskaan vanhemmilleen voineet "korvata" sitä kuollutta sisarusta!
HERÄTYS VANHEMMAT! Älkää antako syyttömien kärsiä omasta ylpeydestä ja saamattomuudesta terapiaan menon suhteen.
Meillä kuoli esikoinen puolen vuoden iässä.Tästä on vähän päälle vuosi. Meidät ns. pakotti sairaalahenkilökunta juttelemaan ulkopuoliselle ihmiselle ja se oli aivan varmasti meidän pelastus. Juttelu oli lähinnä ihan arkista, hän osasi johdatella juttelua niin, että me vain puhuimme kaikista ajatuksistamme yms. Myöhemmin mies oli hakeutunut itse mileneterveystoimiston asiakkaaksi kun masentui. Koita saada miehesi taivuteltua juttelemaan jollekin ulkopuoliselle. Se voi alussa tuntua hölmöltä, mutta meillä ainakin tuli tarpeeseen.
Nyt meillä tuhisee pieni vajaan kahden viikon ikäinen vauva kotonamme. Rakkautemme on syventynyt ja osaamme käsitellä riidat yms.
Voimia ja jaksamista teille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi lapsistamme kuoli reilu vuosi sitten. Se oli ja on edelleen vaikea paikka meille molemmille. Sen sijaan, että tuo olisi lähentänyt meitä, niin minusta tuntuu, että olemme vieraantuneet toisistamme ja riitelemme ihan pikkuasioistakin, joista ei tarvitsisi riidellä. Alkaa tuntua, että tällä menolla meillä on ero edessä, mutta en sitäkään haluaisi. Osa lapsistamme on vielä melko pieniä ja nämä jatkuvat riitamme vaikuttavat varmasti jokaiseen lapseen. Olen tästä yrittänyt mieheni kanssa keskustella, melko huonolla menestyksellä. Siitä olemme yhtä mieltä, että erota viimeiseksi haluamme. Mies ei kuitenkaan ole kauhean halukas lähtemään mihinkään terapiaankaan enkä usko, että ilman sitä voimme liittoamme jatkaa enkä tiedä onnistuuko se sen jälkeenkään.
Yksi lapsistamme kuoli reilu vuosi sitten. Se oli ja on edelleen vaikea paikka meille molemmille. Sen sijaan, että tuo olisi lähentänyt meitä, niin minusta tuntuu, että olemme vieraantuneet toisistamme ja riitelemme ihan pikkuasioistakin, joista ei tarvitsisi riidellä. Alkaa tuntua, että tällä menolla meillä on ero edessä, mutta en sitäkään haluaisi. Osa lapsistamme on vielä melko pieniä ja nämä jatkuvat riitamme vaikuttavat varmasti jokaiseen lapseen. Olen tästä yrittänyt mieheni kanssa keskustella, melko huonolla menestyksellä. Siitä olemme yhtä mieltä, että erota viimeiseksi haluamme. Mies ei kuitenkaan ole kauhean halukas lähtemään mihinkään terapiaankaan enkä usko, että ilman sitä voimme liittoamme jatkaa enkä tiedä onnistuuko se sen jälkeenkään.
hei, täälläkin lapsensa menettänyt. ottakaa ihmeessä yhteyttä käpyyn eli lapsikuoleman kokeneiden yhdistykseen. Sieltä on saatavilla vertaistukea. Kävyllä on ryhmiä eripuolilla suomea. ja itse ainakin olemme kokeneet parisuhteelle hyväksi osallistui tällaisiin juttuihin yhdessä (kuten kirkon järjestämään sururyhmäänkin osallistuimme) Kävyllä on myös viikonloppuleirejä, joissa esim miehille on halutessaan oma teemaryhmä, on parisuhderymhmä jne. siellä on myös lapsille hoito ryhmien aikana. ryhmissä ei ole terapeutteja, vaan vetäjätkin ovat kokeneet lapsen/lasten menetyksen.
Mikään elämässä ei parane siitä että syö masennuslääkkeitä tai käy terapiassa. Eikä ne estä riitelemästä tai sulje pahalta ololta. Voi sitä napsia pillereitä lopun ikää, ei se tuo kuollutta takaisin eikä edistä surutyössä. Suru on vaan käytävä läpi.
Suru ja tuska on käytävä jokasen läpi, siksi sitä sanotaan surutyöksi. Tottakai voi mennä juttelemaan jos on semmonen olo että haluaa puhua, minua ei kiinnosta puhua nyt kenellekään eikä silloin tartte puhua.
Ei minulla ole mitään asiaa terapeutille ja minulle sanottiin teho-osastolta että ei se terapeuttikaan ole välttämättä lastaan menettänyt eikä tunne ja tiedä tätä kipua (kuten ei hänkään hoitajana) vaan tieto on mitä on itse lukenut ja mitä on puhunut omaisien kanssa ja silloinkin jokanen tapaus on oma yksilöllinen.
Ei mikään terapeutti voi sanoa miten autat lasta kun tämän sisarrus kuolee, ei kaikki toimi kaikille samoin. Kuolema on vaan yksi osa elämää, ei siihen TARTTE lääkkeitä ja terapiaa, syli ja kuuntelu/puhuminen on sitä läpikäymistä. Lapsen tahdissa on mentävä koska lapsikin suree tavallaan.
Menisit johonkin omaan ketjuun puhumaan pehmeitä kun et tiedä näistä tunteista ja huutelet että teet näin niin lapsesi ei tee itsemurhaa??!!
Jos sulle terapia on ainoa tapa selviytyä niin ei siinä mitään; se on sun asia. Se etten puhu terapeutille tunteistani ei tarkoita etten käy asiaa läpi ja toimi lapsieni hyväksi.
Se mitä ollaan kriisiterapiassa lasta käytetty niin palaute terapeutilta ja lääkäriltä on että ollaan tehty oikein niissä tilanteissa joita ollaan käyty. Elämä on mitä tehdään ja terapiassa kerrotaan tilanteista ja miten niissä toimittu. Ei näihin ole yksiä ratkasuja hyllyltä, eikä nappia pysty painamaan ettei lapsiin satu, se sattuminen kun on jo tapahtunut!
Vanhemmatkin on ihmisiä ja tunteet on sallittuja. Mitään pahaa ei ole riitelyssä tai tunteenpurkauksissa. Kai ne pitäisi vaan porata hiljaa nurkassa kuukaudessa ja sitten leikkiä kuin ei mitään olisi tapahtunut, napsia vähän pillereitä jos oikein ahdistaa?
Kun ei se noin mene...
4
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja vaikka jopa olisi niin terapia on keksitty nimenomaan näitä ihmistä kohtaavia suuria suruja ja psyykkisiä asiankäsittelyvaikeuksia varten!
Jos teillä on muitakin lapsia niin herranjumala juoskaa sinne terapiaan ennen kuin pilaatte heidänkin elämän. Kiva sitten kun teininä tekevät itsemurhat hekin kun eivät koskaan vanhemmilleen voineet "korvata" sitä kuollutta sisarusta!
HERÄTYS VANHEMMAT! Älkää antako syyttömien kärsiä omasta ylpeydestä ja saamattomuudesta terapiaan menon suhteen.
Meidän keskimmäinen lapsistamme kuoli 2 kk sitten,liikenneonnettomuudessa,jäi auton alle.Päivät on taistelua oman ja perheen selviytymisen suhteen.Heti saimme kriisiapua sos.päivystyksestä sekä srk.lta.Olemme mieheni kanssa käyneet srk.n työntekijöiden luona pariterapiassa.Olemme pitäneet tärkeänä avun saamista.Käpy-ryhmät tulemme aloittamaan syksyn mittaan.Ikävä ja tuska on valtava ja masennusoireet on lyöneet päälle,oman olon helpottamiseksi olen ottanut unilääkkeitä,rauhoittavia lääkkeitä ja myös masennuslääkkeet aloitettu.Olen pitänyt itseäni aina vahvana ihmisenä ja kokenut että pääsen minkä tahansa asian yli,mutta nyt tuli armoton seinä vastaan...Joka päivä käymme miksi/jos-kysymyksiä.Miksi juuri meiltä otettiin lapsi pois?Ikävä on valtava,kaikkea siinä lapsessa.Hautausmaalla käymisen koen tärkeänä.Sairauslomalla olen työstäni ja niin pitkään aion ollakin kun koen työhön riittävän voimavaroja.Mieheni kanssa olemme lähentyneet entisestään,toki pieniä riitoja on,mutta asiat selviää keskustelemalla.Vaikeaa löytää elämälle tarkoitus tämän kaameuden keskellä,voimavaroina oma perhe,mies ja kaksi lasta,joiden vuoksi elämän pitäisi jatkua.Paljon voimia muillekin sureville äideille/iseille!