Minkälainen lapsesta kasvaa, jos aikuinen on paikalla mutta ei ns läsnä?

surullinen, passiivinen, luultavsti koulukiusattu, tunne-elämä ei kehity ja on passiivinen.

Tunnen yhden sellaisen tosi surkean tapauksen, joka nyt jo aikuinen. Suorastaan inhoon sen vanhempia. Kun lapsi oli pieni sille ei juurikaan juteltu!

minä en ainakaan ole surullinen tai passiivinen vaikka en koe että vanhempäni olisivat mitenkään aktiivisesti olleet läsnä lapsuudessani.

Olin aina yksin kotona ja illat vanhemmat teki omia jutujaan.



Ei ole kukaan koskaan kiusannut missään ja osaan kyllä pitää puoliani aikuisena tilanteessa kuin tilanteessa.



Eiköhän tämäkin ole ihan ihmisestä itsestän kiinni millaiseksi kasvaa, jotkut on luusereita jo syntytessään ja toisissa on vaan enemmän sisua.

Siis en leiki lapsen kanssa vaan lapsi leikki vieressäni. Ollaan koko ajan yhdessä (lapsi 6v) kotona, tietysti leikkii pihalla kavereiden kanssa ja välillä meilläkin on kavereita.



En ole mitenkään varsinaisesti läsnä lapselle, olen paikalla, teen omia juttuja ja lapsi on siinä vieressä.



Jutellaan tietysti,katsotaan jotian ohjelmia yhdessä, mutta en ole jatkuvasti keksittynyt lapseen tai hänen juttuihinsa



Olen mukana kaikissa harrastuksissa. Sielläkin juoruan muiden vanhempien kanssa. Lapsella on paljon kaveretia joten ei ole yksinäinen mutta minä en ole mikään leikkikaveri.



Hoidan puutarhaa, lapsi pyörii siinä jaloissa ja välillä tehdään yhdesssä.



Rakastan lapstani mutta en kai ole ihmeellisemmin läsnä...

Olen maatalon lapsi ja ei siellä ollut vanhemmilla aikaa olla niin kamalasti läsnä. Matkassa kyllä olen roikkunut, mutta kyllä vanhemmilla oli sen verran työtä, etteivät joutaneet mitenkään erityisesti minua huomioimaan.



Sama oli naapureiden lapsilla. Heti kun kynnelle kyettiin niin porukalla laukottiin pitkin kylää ja peltoja ja leikittiin keskenään. Ei silloin vanhemmat ruukanneet leikittää ja ulkoiluttaa vartavasten lapsiaan.



Kotona iltaisin puuhailivat omiaan. Ja jos oli vieraita, ei siihen aikaan lapset ryysineet kahvipöytään kaksin kourin hakemaan keksejä ja syöksyneet pirttiin niitä syömään ja huutaneet ja keskeyttäneet aikuisten puheita niin, etteivät he voineet seurustella keskenään.



Hyvin pärjääviä aikuisia meistä on tullut ja hyvä lapsuus meillä oli.

lasta ei kohdata omana itsenään. Eikö tämä ole meille kaikille läheisissä ihmissuhteissa aivan ydinkysymys?

Kun viestin aloittaja tarkoittaa. länsäolon pute tarkoitta sitä, että vaikka vanhempi on fyysisesti lähellä hän ei huomaa lasta ei puhu hänelle, ei vastaa kysymyksiin ja yleisesti lapselle tulee tunne, että hän on ilmaa eli ei tärkeä aikuiselle. Ja tämä jos jokin on todella turmiollista lapsen henkiselle kehitykselle sanokaa mitä sanotte. Aikuinen lapsen elämässä on se johon lapsi peilaa omaa itseään ja jos siellä näkyy tyhjä taulu koko lapsen kehitys on vaarassa. On eri asia olla esim. maalaistalossa töissä mutta kuitenkin huomioida lapsi silloin kun aikaa hänelle on vaikka nukkumaan mennessä kuin olla koko ajan henkisesti jossain muualla. Miten ämmöinen lapsi kasva omaksi persoonaksi kun ymäristö ei tarjoa mitään peilejä kasvamiseen. Hirveä kohtalo lapselle.

lapsi tarvitsee vuorovaikutusta vauvasta saakka ja tästä ajasta sinulla ei tietenkään ole muistikuvaa. ystäväni on juuri tällainen tapaus, että paikalla on muttei läsnä. sossut huolestuivat lapsesta jo vauvana, kun ei ollut minkäänlaista katsekontaktia, vuorovaikutusta. äiti myönsi minullekin ettei tiennyt, että vauvoille kuuluu puhua!!! nykyään sama jatkuu, lapsi on jo 1v 10kk.

kun ei ollut minkäänlaista katsekontaktia, vuorovaikutusta. äiti myönsi minullekin ettei tiennyt, että vauvoille kuuluu puhua!!! - - 1v 10kk

Yleensä sitä vuorovaikutusta alkaa juuri

tuossa iässä tulla automaattisesti, kun lasta on kiellettävä koko ajan. Jopas tuleekin huomioitua. Tosin olisi syytä nähdä myös niitä positiivisia puolia joskus.

kun sairaalassa huomattiin ettei äitiä kiinnosta lapsi. vauva oli jo puoli vuotias, kun ei edelleenkään ottanut katsekontaktia, käänsi pään pois, ei mitään vuorovaikutusta. nyt lapsi on 1v 10 kk ja edelleen joudun puistossakin tökkimään kyseisen lapsen äitiä, että huhuu Miina, poikasi kaipaa sinua. sama toistuu kyläilessämme toistemme luona. tuntuu, että äiti on sulkenut korvansa lapselta. lapsi on alle 1v tasolla kehityksestä, näin äiti itse kertoi.

jos lapsi huostaanotetaan sen takia ettei ole tarpeeksi vuorovaikutusta vanhempien kanssa. Onko tulevalla uudella huostaanottoperheellä asiat paremmin? Lapsia saattaa olla monta ja aikuiset eivät huomioi sitäkään vähään. Eli mennään ojasta allikkoon. Lapsia ei myöskään tarvitse koko ajan viihdyttää ja puhua koska niistä kehittyy mammanpoikia ja eivät oikein yksin pärjääkään.

mutta normaali vuorovaikutus ja huolenpito on ihan hukassa niin silloin tarvitsee huolestua.

Mun vanhemmat eivät olleet läsnä mun lapsuudessa. Itse syntynyt 2005 ja veli 2007. Tai äiti oli siis kotona, muttei läsnä henkisesti koska halusi mieluummin katsella telkkaria tai huolehtia kukistaan kuin olla meidän lasten kanssa. Isä oli reissutöissä toisella puolella maata viikot ja viikonloppuisin ei todellakaan ollut läsnä mulle tai veljelle. Eniten harmitti tuo että äiti ei ollut siinä ja jos loukattiin esim itsemme, ja menimme itkien hänen luokse, hän saattoi antaa pusun ja sitten ajaa pois vihaisena kun keskeytimme hänen ohjelmansa.. Omalla kohdalla tämä vaikutti siihen että aloin tehdä kaikkea jotta saisin edes jotain kontaktia, edes sitä huutoa kun taas veli sulkeutui totaalisesti ja lopetti puhumisen. Mummon ollessa kylässä kun olin 10, äiti räjähti ja huusi kuinka pahoja me lapset ollaan, ja mummo totesi siihen että ihmekös tuo kun eivät saa ollenkaan huomiota kotona kun katselet vaan sarjoja, kukkiasi kyllä hoidat ja heille puhut kuin olisivat omia lapsiasi, mutta omille lapsillesi et tee muuta kuin huuda sillon kuin haluat muistaa heidän olevan myös olemassa. Äitihän loukkaantui tuosta aivan hirveästi ja sanoi välit irti mummoon. Kun veli oli kirjoittanut aineen jossa puhuttiin normaalista viikonlopusta/viikosta perheessämme, hän oli kirjoittanut kaiken kuten ne oikeasti meni ja kuinka hänestä tuntui kauhean yksinäiseltä ja että ainoa kuka hällä oli, olin minä. Tuo aine kun opettaja kutsui vanhemmat tapaamiseen ja kertoi tuosta, oli se joka sai ainakin isän heräämään ja hän vaihtoi työpaikkaa jotta voisi olla enemmän perheen kanssa, asia josta äiti ei pitänyt koska oli tottunut siihen että saa rauhassa katsella sarjoja ja hoitaa kukkia.. isä muuttui, mutta äiti ei ja pian isä hakikin eroa ja me muutettiin hänen luokseen. Äitin kanssa ei oltu vuosiin tekemisissä, koska yksinkertaisesti hän välitti itsestään paljon enemmän kuin minusta tai veljestä, mutta tässä kesällä hältä tuli viestiä vuosien jälkeen jossa kyseli kuulumisia kuultuaan että odotan esikoistani. Itse vastailin asiallisesti viesteihin, mutta veli ei suostunut/edelleenkään suostu puhumaan hänen kanssa, minkä ymmärrän totaalisesti.

Tuosta kukkia hoivaavasta ja tv:tä kattovasta naisesta mulle tulee mieleen jotkut kotiäidit, jotka väittävät kivenkovaan, että lapsillaan on hyvä lapsuus ja vain kotiäiti on oikea äiti, vaikka oikeasti ovat kotona vain siksi että saavat tehdä mitä haluavat. Ja ennen kuin kukaan loukkaantuu verisesti, totean, etteivät kaikki kotona lapsiaan hoitavat ole tuollaisia.

Olen aina ajatellut, ettei kaikilla vanhemmilla vaan ole tarpeeksi kiinnostusta lastensa asioihin. Ei siinä auta kotiäitiys/-isyys tai laatuaika tms. 

Mun vanhemmat oli vähän semmoisia että lasten asiat oli niinku viimeisiä tärkeysjärjestyksessä. Kaikesta kyllä hössötettiin, esim ruokaa, vaatteita ja puhdas koti oli, mutta jotenkin tuntui etten tullut kuulluksi. Harrastukset joihin ois pitäny kuskata ei onnistunut. Joo ymmärrän väsymyksen töiden jälkeen, mutta kun olin koulukiusattu, ois joku harrastus ollu mulle elintärkeä. Ärsytti ku joskus vieraille kerrottiin mun kuulumisia jotenkin väärin tai sinne päin ku ei oltu kuunneltu. 

Ihan kunnon ihminen musta tuli, mut jotenkin korostetun itsenäinen. Olen avioeronnut viisi vuotta sitten, ei ollut mitenkään muuten traumaattinen ero, mutta nyt oon tajunnut ettei exäkään kuunnellut mua. Nyt en halua ketään lähelleni, en osaa oikein selittää, miksi.  Työ on ja ystäviä, etten erakko oo. 

Luin jostain erilaisista tavoista kiintyä tai muodostaa kiintymyssuhteita ja jokin niissä kyllä kolahti.

Tuollaisesta kasvaa normaali täyspäinen aikuinen, joka ymmärtää oman ja muiden elämän rajat eikä tarvitse koko ajan toista viihdyttämään.

Kun lapselle ollaan koko ajan läsnä, niin estetään häntä olemasta osa yhteisöä. Tuollainen lapsi on keskipiste ja se on lopulta aika ankea rooli, koska siinä ei pääse itse kehittymään eikä tarvitse oppia ajattelemaan.Lapselle tulee myöhemmin pahoja psyykkisiä ongelmia, kun hän huomaa, että ei olekaan aina ja kaikessa se, johon huomio kiinnitetään ja saa muiden ajan.

Poissaoleva itsekin

Todella moni vanhempi tekee sen, mikä on helpointa: keskittyy materiaan, taloon, ulkoisiin asioihin.

älkää ihmetelkö jos lapset häviää elämästä. Ei lapset ole tavaroita tai lemmikkejä. He kykenevät lopulta näkemään todellisuuden.

Lapsen minuus ja yksilöllisyys ei pääse kehittymään ilman ns. peilausta. Lapsi näkee tärkeiden ihmisten vuorovaikutuksen kautta itsensä, Jos tämä vuorovaikutus puuttuu tai on vajavainen, lapsen kehittymätön ego joutuu tukeutumaan itse itseensä. Lopputuloksena on vakavasti itsekeskeinen ja häiriintynyt yksilö, ellei peräti narsistinen persoonallisuushäiriö.

Heist tulee sisimmässään syvästi onnettomia ihmisiä, jotka saattavat ulkoisesti menetyä melko hyvinkin, jos ovat riittävän älykkäitä.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen minuus ja yksilöllisyys ei pääse kehittymään ilman ns. peilausta. Lapsi näkee tärkeiden ihmisten vuorovaikutuksen kautta itsensä, Jos tämä vuorovaikutus puuttuu tai on vajavainen, lapsen kehittymätön ego joutuu tukeutumaan itse itseensä. Lopputuloksena on vakavasti itsekeskeinen ja häiriintynyt yksilö, ellei peräti narsistinen persoonallisuushäiriö.

Heist tulee sisimmässään syvästi onnettomia ihmisiä, jotka saattavat ulkoisesti menetyä melko hyvinkin, jos ovat riittävän älykkäitä.

Näinhän siinä käy. Ovat onnettomia sisältään. Ja kukaan toinen ei pysty sitä tunnetta heistä poistamaan. He syvimmillään pelkäävät aitoa tunnetason läheisyyttä. Siksi aikuisena hyvin usein rikkovat ihmissuhteitaan hyvinkin rumilla ja keskenkasvuisilla tavoilla. Kyky tuntea empatiaa käytännössä nolla, ellei pakkasen puolella.