Muu määritetty lapsuuden tunnehäiriö

Minulla on todettu kyseinen mielensairaus.

Lapsuudessa lapsen tunne mieli ei ole päässyt kehittymään normaalisti.

Esim varhais lapsuudessani koin kovan kolauksen, koska jäin huomiotta vanhemmiltani, sillä vanhempi sisar sai huomiota ja nuorempi veljeni.

Jouduin viettämään välillä aikaa yksikseni, sillä äitini oli joko siskoni tai veljeni mukana sairaalassa syystä tai toisesta kun vahinkoja esim kaatumisia oli tapahtunut.

Isäni oli töissä hyvin paljon ja koin jo 2 vuotiaana apaattisuutta yksin ollessani.

Myöhemmin koin ahdistusta siihen etten saanut näyttää negatiivisia tunteita ja sen vuoksi minua alettiin kutsua ilopilleriksi kun olin aina hyvällä tuulella ja piristin muita.



Tämä asia vaikeutui myös kun aloin olla siinä iässä että tuli harrastuksia esim pianonsoitto.

Kävin pianotunneilla 1½ vuotta mutta se alkoi muuttua äitini takia pakko pullaksi ja en halunnut enään jatkaa.

Asiasta kertominen oli aina yhtä vaikeaa monen muun harrastuksen kanssa.



Jos lapsi haluaa ilmaista mieltään on hyvin tärkeää antaa sille mahdollisuus.

Kaikkia lapsen oikutteluja ei tarvitse sietää sillä se kuuluu kasvamiseen ja opettamiseen.

Tärkeää on yrittää ymmärtää lasta eikä kaikkia mielenpurkauksia tarvitse itseensä ottaa.

Ne on toki huomioitava, mutta lauseet "minä vihaan sinua" ja "olet huono äiti" kannattaa antaa mennä ohi korvien sillä loppujen lopuksi lapsi ei sitä tarkoita.

Jos asia jää vaivaamaan kannattaa miettiä olisiko itse voinut tehdä jotain paremmin.



Älä mene mukaan lapsen oikutteluihin sillä tämä luo lapselle valtaa huonolla käyttäytymisellä.



Muista tukea lastasi mutta älä tungettele.

Lapsi päästää kyllä lähelle jos hänestä siltä tuntuu.

Lapsen on tärkeä tietää että olet hänen tukenaan aina kun hän sitä tarvitsee.

Jos lapsi käyttäytyy huonosti on hyvä vähän ojentaa asiasta ja sanoa siitä hänelle eikä tarvitse pelätä yhteen ottoja.

Tärkeää on myös tarkkailla lapsen kehitystä.



Voisin tässä kysyä että onko kyseessä tyttö vai poika?

Kyseistä dg:ta voidaan käyttää esim. silloin, kun lapsen tilanne ei tule asianmukaisesti kuvatuksi muiden diagnoosien kautta. Tapana on suluissa määrittää tarkemmin, mitä oikein tarkoitetaan. Esim. F93.89 muu määritetty lapsuuden tunnehäiriö (psyykkisen kehityksen jumiutuminen). Kyseistä diagnoosia kun käytetään, kyse ei ole siitä, ettei olisi määritetty lapsen tilaa, kyseessähän on muu MÄÄRITETTY tunnehäiriö.



Murrosiässä voi ottaa yhteyttä esim. perheneuvolaan tai nuorisopsykiatrian pkl:lle, jos tarvetta on.

Meillä lapsella adhd piirteitä, mutta ei adhd diagnoosiksi asti. Sai juuri tämän diagnoosin. Niin tuon diagnoosin jälkeen on sitten lausunnossa lueteltu ne alueet joilla ongelmia erityisesti on, vaikkapa hyperaktiivisuus tms. Eli käsittääkseni toi diagnoosi on yleisluontoinen jos ei osu yksiin muiden diagnoosien kanssa ja sitä pitäis täydentää erittelyllä, jolloin se mitä diagnoosin perässä lukee on se mistä on kyse. Eli jos lapsella on jotain diagnosoitavaa joka ei osu yksiin muiden diagnoosien kanssa, niin tätä voi käyttää.

Minulla maallikkona tulee ekana mieleen, että miksi lapsella on moinen diagnoosi? Mitä on tapahtunut varhaislapsuudessa, että lapsi on jo lapsena saanut dg:n, että hänellä on tunnehäiriö, lapsuudessa saatu, mutta on sellainen, ettei sitä ole tuon tarkemmin pystytty diagnoostisesti profiloimaan, diagnoosiluettelossa kun on tarkkaankin määriteltyjä tunnehäiriöitä.



Murrosikä on kaikilla lapsilla kamala. No, on kait joitakin olemassa, joiden kanssa se menee kivuttomammin tai huomaamatta, mutta toisilla lapsilla, ilman diagnoosiakin, irtautuminen ja irtiotto, kapina, on voimakkaampaa.



Jos taustalla on tunnehäiriö, niin se tietysti voi aikaansaada voimakkaampia tunnemurskykä.



Jos tuntuu, ettet jaksa, ota yhteyttä nuorisopsykiatriaan ja pyydä lapselle terapiaa vedoten tuohon taustaan.

Itse tosin en ottaisi yhteyttä kunnallisiin viranomaisiin, enkä välttis yksityiseenkään, koska into tehdä lastens.ilmoituksia huostaanottoineen on matala.

Ottaisin yhteyttä SPR.n turvataloon tai valkonauhaliittoon tai yksityiseen terapeuttiin ja veisin lapsen juttelemaan jonnekin alan ihmiselle.

Mä sain ton diagnoosin lapsena ja aikuisena sit sain epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin

Mulla on tää diagnoosi, vissiin johtuu siitä että en lapsena saanu kotona ilmaista minkäännäkösiä negatiivisia tunteita (esim en saanut itkeä tai suuttua), ja sen takia mulla on edelleen ongelmia tällästen tunteiden kaa

Ylös

Vierailija kirjoitti:

Mulla on tää diagnoosi, vissiin johtuu siitä että en lapsena saanu kotona ilmaista minkäännäkösiä negatiivisia tunteita (esim en saanut itkeä tai suuttua), ja sen takia mulla on edelleen ongelmia tällästen tunteiden kaa

Miten se aikuisena ilmenee? Kiinnostaa, koska minulla samanlainen lapsuus ja koen, että jotain on vialla. En vaan tiedä mitä.

Nuorena aikuisena, omalla kohdallani tämä ilmenee omien tunteiden tai tunteiden käsittelemisen välttelynä.

Usein siis sivuutan omia tunteitani, sillä jotenkin edelleen pelkään näyttää niitä (tai omia ajatuksiani) muille.

Ajattelen liikaa muiden reaktioita ja mielipiteitä, ja huomaamattakin asetan itselleni välillä sisäisiä "sääntöjä", joita minun täytyy noudattaa vuorovaikutuksissa. Laitan muiden tunteet ja tarpeet usein omieni edelle. Olen hyvin pitkälle ns. ihmisten miellyttäjä, joskus siihenkin asti että tulen helposti hyväksikäytetyksi tavalla tai toisella. Olen jotenkin lapsesta asti vakuuttunut siitä, että isojen tunteiden (mm. suuttumisen/vihan, pettymisen tai surun,) ulkoisesti ilmaiseminen on väärin ja hävettävää.

Esimerkkinä tilanne, jossa joku tekee jotain satuttaakseen minua. Tunnen olevani hyvin vihainen, mutta nopeasti sivuutan sen, ja yritän mielessäni päästä johonkin rationaaliseen selitykseen siitä, miksi hän tekisi niin minulle. En näytä hänelle ärtymykseni suuruutta vaan yritän jotenkin analysoida tilannetta, löytäen siihen jonkin syyn, jotta voin tuntea olevani sen ulkopuolella. Näin selittelen tiettyjä kipeitä asioita itselleni, jotta minun ei tarvitse prosessoida tai näyttää tunteitani.

Pelkään siis sisäisesti omia "suuria" tunteitani, sillä lapsuudesta on jäänyt sellainen kuva mieleen, että niitä ei missään nimessä saa näyttää, sillä se on epänormaalia, tai että sillä olisi katastrofaalisia seurauksia.

Itsestäänselvyys on, että tämähän on hyvin epäterveellinen tapa joka voi nopeasti johtaa masennukseen, muihin mielenterveysongelmiin tai henkiseen loppuunpalamiseen. Minulla on mennyt todella pitkä aika ymmärtää ajatusmalliani, tunneprosessiani, lapsuuttani ja itseäni lapsuuden tuotoksena. Voin vain suositella psykologista apua, sillä kaikkea ei voi ymmärtää tai muuttaa itse. Ensimmäinen askel on aina ongelman huomaaminen, ymmärtäminen ja sisäistäminen, sillä muuten sille ei voi tehdä paljoakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on tää diagnoosi, vissiin johtuu siitä että en lapsena saanu kotona ilmaista minkäännäkösiä negatiivisia tunteita (esim en saanut itkeä tai suuttua), ja sen takia mulla on edelleen ongelmia tällästen tunteiden kaa

Miten se aikuisena ilmenee? Kiinnostaa, koska minulla samanlainen lapsuus ja koen, että jotain on vialla. En vaan tiedä mitä.

^ Tähän siis vastaus ylemmässä kommentissa.