Näytän hyvältä kuulemma

lapsi kuoli äskettäin.



Meille on myös päivitelty ääneen "miksi me saatiin tämä"?



Olisi pitänyt päästä myös jo yli.



Meille sanotaan että "saa olla rehellinen tunteilleen" mutta kun sitten sanon mitä tunnen, niin se vähätellään -tai älä nyt noin ajattele-

Yksi voimakkaimmista reaktioista tuntuu tulevan jos sanon ääneen jossitteluja (mitä olisi voinut tapahtua jos olisi ollut tai tehnyt toisin) tai toinen kun kerron ajatuksistani että olen itse vastuussa lapsestani tai syyllisyyden tunteesta.



Kun puhutaan tunteista, ei ihmiset kestäisi kuulla miten katkera olen että heillä on normaali arki, vaikka he "tuntevat sympatiaa" ja osa eläytyy meidän tilanteeseen, niin ei sitä oksettavaa joka hetki raastavaa tunnetta vaan voi tuntea. Ette te vaan pysty näkemään omaa lasta kuolleena, laitettuna arkkuun, mätänemässä.

Se ei ole todellisuutta.

Teillä on oma lapsi sylissä, halaatte, riitelette. Minullakin oli.



Ja minä näytän hyvältä.

Ehkä se johtuu painonpudotuksesta?